Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 5. huhtikuuta 2012

Ja se laulu kertoo...

Alkukeväällä 2008, sorruttuani aamulenkin jälkeen lattialle itkemään hillittömästi, anoin äitiäni viemään minut lääkäriin, "en kestä enää", vaikka pelkäsin kuollakseni, että minulle vain nauretaan. Yksityisen lääkäriaseman nuori, komea ja kaunis nörttilasipäinen lääkäri otti kuitenkin asiani todesta, kun itkien kerroin voivani huonosti ja haluavani kuolla. "Minulla on kaveri tuolla psykiatrian arviointipoliklinikalla", hän sanoi, soitti tälle kaverilleen ja järjesti minulle suht nopean ajan ko. poliklinikalle.


Noin parin viikon päästä jännitin äitini seurassa PHKS:n psykiatrian rakennuksen yläkerrassa. Halusin kuolla siihen paikkaan. Ovi avautuu, kaksi keski-ikäistä naista hymyilee minulle. "Tule sinä vain Elina, äiti voi odottaa siinä." Mitä muistan tapaamisesta? Itkun, itkun, kuinka kerroin tahtovani valella itseni bensalla ja polttaa itseni tai tappaa itseni äitini verenpainelääkkeillä, kuinka vastailin varovasti, oireitani kaunistellen BDI-kyselyyn (ja sain 33 pistettä) ja kuinka minulta kyseltiin vaikeita, joihin en osannut vastata. Muistan myös sen ison naisen, joka oli kai päivystävä psykiatri, joka tuomitsi minut psykiatrian suljetulle vastaanotto-osastolle 7. "Potilas suostui osastohoitoon vapaaehtoisesti." Annettiinko minulle edes vaihtoehtoja? Olin niin sekaisessa mielentilassa, etten tiennyt edes mitä tapahtuu. Tottakai olisin mennyt vapaaehtoisesti, mutta... Jäi se kaivelemaan, se tapa jolla asia hoidettiin. No, ehkä se oli tarpeen.

Osastolla 7 olin "hiljainen, lähes huomaamaton potilas". Mulla oli kampaajan laittamat ja isän maksamat kuiturastat, joita rakastin. Loppulausunnossa mainittiin "vaikea ahdistuneisuus ja masentuneisuus", "vainoharhaiset ajatukset" ja "aikuistumisen vaiheessa oleminen". Olin kahdeksantoista, yksin, peloissani, sairas ja ensimmäistä kertaa elämässäni lääkitty.


Minut ohjattiin silloisen asuinkuntani Hollolan eräälle lastenpsykologille jatkohoitoon. Kesän aikana aloin itse epäillä olevani vaikeammin psyykkisesti sairas, ja kerroin tälle herttaiselle nuorelle naiselle pelkääväni olevani bipolaarinen. Hän otti huoleni todesta, ja kertoi olevansa itsekin ajatellut olevansa kädetön kanssani, ja sain lähetteen taas arviointiin, tällä kertaa Paavolan terveysasemalle, jossa minut todettiin psykoottiseksi, ja hoitoni siirrettiin psykiatrian varhaiskuntoutuspoliklinikalle, Vakuun. Tässä vaiheessa oireilin jo vahvasti syömisenkin puolesta; en syönyt juuri lainkaan, huojuin, tärisin ja minua huippasi jatkuvasti. Pakkoajatukset ruoan ja laihtumisen suhteen vaivasivat; tein satoja vatsoja ja selkiä päivässä, lenkkeilin, söin vain sen verran, ettei kukaan kiinnittänyt erityisempää huomiota.

Keväällä 2009, käytyäni Vakussa puolisen vuotta, lääkitystä ei oltu saatu aloitettua yrityksistä huolimatta; en syönyt lääkkeitäni, vaan heitin ne vessanpöntöstä alas. Olin lopettanut edellisenä keväänä aloitetun Cipralexin itse kesällä, kun koin sen vain lamauttavan minua. Perhetilanne oli jo pitkään, monia vuosia ollut kärjistynyt. Vanhempani tappelivat jatkuvasti, rahatilanne oli huono. Kärsin tästä, olin kärsinyt jo vuosia. Minua oli myös kiusattu ala-asteelta lähtien. Koulussa oli oltava hyvä; kävin Lahden ns. parasta lukiota. Stressiä siis riitti.


Lopulta, tuona keväänä 2009, matkani jatkui PHKS:n avo-osasto 51:lle. Täällä minulle asetettiin vihdoin "oikea" diagnoosi: F20.9 Määrittämätön skitsofrenia. Oireistooni kuului harhaluulot, tunteet "toisesta minästä", joka ohjasi minua rankaisten ja palkiten, pakko-oireet, pelot, ahdistus, aggressiot, itsetuhoisuus ja itsemurha-ajatukset sekä monet muunlaiset psykoottiset kokemukset esim. paranoidinen luulo, että minua seurataan ja valvotaan, että ajatuksiini voidaan vaikuttaa jne.


Olin osastolla noin kolme ja puoli kuukautta. Tänä aikana aloitettiin lääkitys (Cipralex 10mg, Seroquel Prolong 800mg, Opamox) ja palasin lähes normaaliksi, mitä en ollut ollut kunnolla moniin vuosiin. Kuitenkin pian osastolta pääsyni jälkeen vointini lähti laskuun, ja sekä Cipralex että Seroquel Prolong annoksiani nostettiin, Cipralexia 20mg:aan ja Seroquel Prolongia 1000mg:aan. Tämä ei kuitenkaan auttanut, ja pian olin taas osastolla (ysillä), tällä kertaa reilun kuukauden mittaisella jaksolla. Lääkärit miettivät Seroquel Prolongin vaihtamista Leponexiin, mutta tätä ei toteutettu, sillä jälleen osastolla vointini parani hurjasti. En muista, aloitettiinko Deprakine-lääkitys tällä osastoreissulla, vai vasta myöhemmin, sitä menee kuitenkin se 900mg.

Näiden muutaman vuoden aikana olen ollut vielä kolmesti osastohoidossa; se on pelottavasti ollut tähän asti jokasyksyinen "tapa". Siirtymistä Leponexiin on mietitty muistaakseni ainakin kahdesti. Päälääkkeeni Seroquel Prolong on vaihdettu Abilify 30mg:aan, ja tasainen painonnousu lakkasi kuin seinään. Oireistoni on nyt jotenkuten ja suht hyvin oikeastaan hallinnassa. Sitä hallitsee masennus ja ahdistus, sekä ajoittainen itsetuhoisuus ja itsemurha-ajatukset. Vainoharhaisuus ja jotkut pakkoajatukset ovat kuitenkin arkipäivää; "tuo auto varmasti seuraa minua, se kääntyi taas samaan suuntaan, JUOKSE!!" ja "ravista sitä ketsuppipurkkia se kaksikymmentäyksi kertaa ihan kiltisti", sanoo mun pää. Oon siis loukussa tiettyihin numeroihin (2, 4, 9, 21, 49, 219, 666 ...) ja paranoidi. Mut mitäs pienistä?


Käyn tällä hetkellä Vakussa kerran viikossa, kuntouttavassa päivätoiminnassa pian kolmena päivänä viikossa ja olen myös sillä Pallo haltuun -kurssilla. Lääkkeet, joiden syöminen on ollut mulle vaikeaa alusta lähtien, syön useimmiten aivan oikein. Osaan tunnistaa sairaat kohtani, oireeni ja tapani, ja elää niiden kanssa - ainakin jotenkuten. Olen vielä niin kovin alussa, mutta ilman alkua ei voi olla loppua - joka tässä tapauksessa tarkoittaa tasapainoisempaa elämää.

~

En nyt osaa kertoa tämän enempää sairaudestani ja sen kulusta, kysykää toki tarkentavia kysymyksiä :)!
Ja muutenkin saa kysellä kaikenlaista!

Nyt, hyvää pääsiäistä kaikille :3!! ♥

3 kommenttia :

  1. nousko sulla ruokahalu ja paino juuri serouquel prolongin aloittamisesta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. siitä, ja luultavasti ko aloin syödä normaalimmin ko ennen 51:n osastojaksoa en tosiaan syöny juuri lainkaan :)

      Poista
  2. moi. luin tekstisi ja se oli mun mielestä tosi koskettava. mä ihailen sua että uskallat vapaasti kirjoittaa näistä sun vaikeista jutuista, oot rohkea. niin. toivottavasti tulevaisuus ois sulle menneisyyttä valoisampi.

    -Liisa

    VastaaPoista