Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 31. elokuuta 2012

No title

Ei mulla mitään asiaa. Vähän jotenkin huono ja heikko olo. Ja rottakuume! Haluan niin kaks vauvarottaa noiden kahden löllykän seuraks :3 Ne on mun elämän suuri ilo ja onni just nyt, ne on niin ihania, sosiaalisia ja suloisia - sekä älykkäitä! Mut oon varma että jostain mä vielä ne kaks poikavauvaa tän syksyn aikana kääräsen hihi ♥

Tuntuu et ois kuumetta.

Lisäilin itteni blogilistalle ja blogloviniin. Saa alkaa seurata, jos kyseisiä käyttää :) Mäkin YRITIN löytää mahdollisimman monta teistä sieltä + niitä kenen blogeja seuraan/luen... Mutta... :D

Toivottavasti mun kirjat tulis huomenna jo Ärrälle että voisin hakea ne ääääääw. Huomenna muuten pelaillaan lautapelejä ja jään varmaan porukoille yöks koska jätkät lähtee aikaisin lauantaina softausskenaarioon enkä halua olla koko päivää yksin.


Sebién ja Simoán.


Way to ... sleep! ♥

np: Disarmonia Mundi - Parting Ways

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Peace

Ei osastoa tällä kertaa, vaan päiväpoliklinikan keskusteluja (ja paritapaamisia) kolmesti viikossa. Nyt laitetaan mun päätä ja parisuhdetta kuntoon. En tiedä vielä koska tarkalleen aloitan siellä, mutta lähiaikoina.

Olo vähän helpompi, Eetu työharjoitteluhaastattelussa ja mä pesemässä pyykkiä kotona.


Elämä näyttää hieman parempaa puoltaan, luulen? En valita. En nyt, en tänään - ja tuskin huomennakaan.

Peace.

np: Charlotte Sometimes - Pilot

tiistai 28. elokuuta 2012

K-18 / triggering

EN SUOSITTELE ETTÄ LUET 
TÄTÄ JOS OLET SYÖMÄSSÄ.
aka gorea tulossa
LAPSILTA KIELLETTY


Mä eksyin selaamaan vanhoja viiltelykuviani. Vahingossa, tahallani, tarkoituksella. Järkytyn aina vain uudestaan siitä, mitä olen itselleni tehnyt. Kuvia on vähän, mutta ne puhuvat puolestaan. Kokonainen olkavarsi pieniä naarmuja täynnä, veren peitossa. Pari syvää, rasvakudokseen ulottuvaa viiltoa käsivarressa. Kuvia tukossa olevasta lavuaarista, jonka tukin silkalla hyytyneellä verellä. 

Tiedän, että tätä blogia lukevat monet minulle rakkaat ja läheiset; pyydän siis anteeksi tätä merkintää. En tee tätä pahoittaakseni kenenkään mielen, vaan koska minun on pakko. En ole koskaan puhunut hoitajan kanssa näistä asioista oikein kunnolla, ja nyt on sellainen tunne, että näitä tunteita, näitä kuvia on pakko purkaa jonnekin. Joten, jos et halua nähdä tiedät-kyllä-mitä, herranjumala, lopeta jo se lukeminen ja mene iloisimmille blogiapajille!


Viiltely oli aikanaan mun ainoa keino purkaa oloani - tai no, toinen, mutta päiväkirjan kirjoittaminen ei tuonut samaa helpotusta, pahimmissa tapauksissa vain sai mut huomaamaan miten helvetin paska olo mulla oli. Viiltelyni alkoi harmittomana pikkunirhaumana, jonka tein terottimen terällä. Nauroin itsekin itselleni, "mitä vittua mä oon tekemässä, lol, naurettavaa ja säälittävää, haha", mutta pian huomasin tarttuvani taas pieneen terääni - ja pian katosi myös nauru, hyytyen ensin keskittyneeksi hymyksi, sitten kadoten kokonaan.

Alkuperäinen kohteeni oli vasen nilkkani. Kerran "erehdyin" kokeilemaan ranteeseen viiltämistä, mutta nilkka tuntui turvallisemmalta, helpommalta peittää. Aluksi en ajatellut mitään viiltäessäni, se vain kumpusi jostain sisältäni; tarve satuttaa. Ongelmani kuitenkin suurenivat, kasaantuivat, ja samalla suurenivat viiltoni. Kun tein ensimmäisen pari, kolme milliä leveän viiltoni, olin järkyttynyt. Miten pystyin tällaiseen? Uusi ystäväni toi kuitenkin mukanaan vielä paljon pahempaa...


Pian olin täysin koukussa. Samaan aikaan masennukseni, ahdistukseni - ja psykoosini - syventyivät, ja minä upposin niiden turvalliseen maailmaan. Voin huonosti, todella huonosti, ja viiltely tuntui olevan ainoa asia, joka toi hyvää oloa elämääni. Onhan se ymmärrettävää; endorfiinit ja adrenaliini. En voinut enää elää ilman viiltelyä. Elämä muuttui jatkuvaksi odottamiseksi: koska voin taas viiltää?


Onnistuin viiltelemään salaa vanhemmiltani, ja osastoreissujen jälkeenkin aina aloitin uudestaan. Lopulta, kun olin jo muuttanut ensimmäisen kerran pois kotoa, päädyin tukkimaan pienen vessani lavuaarin hyytyneellä verellä. Silloin, sekaisin viiltelyn tuomasta hetkellisestä hyvänolontunteesta, asia nauratti kovin kun haarukalla - paremman työkalun puutteessa - kaivelin hyytyvää verta lavuaarin putkistoista. Nyt olen vain järkyttynyt - ja samalla kateellinen. Sairas puoleni haluaisi pystyä samaan vielä nykyäänkin.


Viiltely ei kuitenkaan loppunut kyseiseen episodiin, vaan viimeksi olen viiltänyt vuoden 2011 joulukuussa. Se oli "säälittävän pieni" viilto, mutta toisaalta sen tekeminen sai minut tuntemaan suurta vastenmielisyyttä viiltelyä kohtaan. Jostain syystä en enää pystynyt samaan kuin ennen. Jostain syystä ajatus viiltelystä puistattaa kiehtovuutensa lisäksi. Pitäisi osata ajatella, että se on hyvä asia, mutta se jokin minussa... Kaipaa...

Voin kuitenkin sanoa läheisteni helpotukseksi, että nykyisessäkään voinnissani en ole vielä niin pohjalla ja niin sekaisin, että alkaisin taas viillellä. Nykyään jopa osaan hieman hävetä arpiani, mutta vain hyvällä tavalla (mitä ikinä se tarkoittaakaan?). En kuitenkaan luopuisi arvistani mistään hinnasta, sillä ne kertovat menneisyydestäni ja minusta. Luotan myöskin siihen, että ihmiset, jotka hyväksyvät minut arpineni eivätkä juokse pakoon, ovat niitä oikeita ystäviä.

En nyt tiedä oliko tässä päätä taikka häntää... En aio valistaa ihmisiä viiltelyn haitallisuudesta, koska en itse uskoisi omia sanojani, vaikka tiedänkin viiltelyn olevan vaarallista ja hyvin haitallista (se on, uskokaa nyt kun täti sanoo). Ennemmin haluan nostaa esiin sen puolen, että viiltely on AINA jonkinlainen hätähuuto, oli se kuinka "säälittävää" tahansa. Ja eikö olekin parempi hankkia kaverille apua turhaan, kuin katua jälkikäteen?


No, ainakin mulle jäi hieman puhtaampi ja kevyempi olo tän kirjoittamisen jälkeen. Vaikka tää nyt olikin vaan tämmönen. Huonosti suunniteltu ja toteutettu paskaentry. Ja olen pahoillani vielä kerran tästä aiheesta. Traumoista en silti vastaa, koska mielestäni varoitin kyllä... ;>

Kello on puoli neljä. Ehkä olisi parasta mennä nukkumaan? Tää ei oo hyvä että valvoo, ei ollenkaan. Ja pelottavinta on kun ei edes väsytä. Taidan silti raahautua sänkyyn. Kiitos ja kumarrus niille jotka lukivat (eivätkä loukkaantuneet, järkyttyneet tmsyms.)! Tää oli mulle tosi tärkeää, ja on mukava jos joku luki tämän ihan oikeasti. ♥

np: Stam1na - Tuomittu, syyllinen

So let mercy come

Sekava olotila jotenkin. Tekis mieli vetää lääkeöverit, ihan just like that, huvikseen. Upota hitaasti lääkepilveen... Kauniiseen, puhtaaseen maailmaan vailla ahdistusta.

Kaipaan vanhoja aikoja, kun istun ja valvoin yökaudet, viilsin ja viilsin, syvään ja syvemmälle, aina rasvakudoksiin asti. Ihmettelen vieläkin, miten olen selvinnyt yli kahdestasadasta viillosta ilman yhtäkään tikkiä, ilman minkäänlaisia särkytiloja, ilman vakavampaa tulehdustilaa. Kaipaan sekavuutta, ahdistusta, masennusta, psykoosia. Kaipaan syömishäiriötä, laihdutusta, laihuutta. ... Kaipaan osasto 51:stä ja sen rutiineja ja henkilökuntaa.

Tajuan, etten ole vielä syönyt iltalääkkeitäni, ja kello on puoli kaksi yöllä. Otan ne nyt.


Olen liian väsynyt nukkuakseni. Haluaisin vain mennä parvekkeelle, sytyttää kynttilöitä ja kääriytyä vilttiin. En kuitenkaan tee sitä, sillä en voi saada samaan aikaan haluamaani tähtitaivasta ja vesisadetta - tuskin kumpaakaan.

Rakastan näitä syksyn pimeitä iltoja ja öitä. Rakastan syksyn melankoliaa, ja sitä kuinka se edustaa kuolemaa. Kyllä, en ole vieläkään päässyt eroon halustani kuolla. Se on aina läsnä, jossain, jollain tasolla, samoin kuin skitsofreniani - ja itsetuhoisuus. Niistä en koskaan pääse eroon, vaikka oireet olisivatkin piilossa. En koskaan; enkä usko että haluaisinkaan.

On tavallaan surullista, että kukaan ei voi täysin ymmärtää minua ja näitä tunteitani. Tavallaan se on helpotus, sillä en haluaisi lähimmäisteni joutuvan tuntemaan mitä minä tunnen.

Puhun taas sekavia, epäselviä. Miksen osaa pitää asiaani lyhyenä vaan jaarittelen?


Viime päivinä lähtö on ollut lähempänä kuin aikoihin. Olen ollut niin varma, että nyt mä sen teen. En ole tehnyt. Mä olen menossa osastolle, turvaan, luultavasti. En tiedä, auttaako se mitään, tuskin. Mä olen halunnut kuolla nyt seitsemän pitkän vuoden ajan - ainakin - ja en usko, että mua voidaan enää korjata. En tänään, en nyt.

Haluaisin oppia taas neulomaan villasukan.

Onneksi en tiedä missä ne Opamoxit piileskelevät... Huoh.

np: Linkin Park - Figure.09

maanantai 27. elokuuta 2012

Irtokarkkeja sateella

Ei selvinnyt vielä tänään, koska menen osastolle. Mutta kai mä (ehkä?) olen menossa, ainakin sain 45 minuutin pyörimisen jälkeen tapaamisen viimeminuuteilla kakistettua sen ulos. Tapaaminen oli stressaava, ahdistava ja oloni siellä sekava. Muuten tää päivä on sujunut suht siedettävästi. Paitsi olo on hieman epätodellinen; en tajua vieläkään että taidan olla menossa osastolle. Jännää? :/

Ostin tänään kaulahuivin ja irtokarkkeja. Tykkään kaulahuivista ja irtokarkit oli hyviä :3 Huomenna näen Annua ja pesen pyykkiä ja odotan soittoa hoitajalta/lääkäriltä.


PS. Tilasin pari kirjaa itselleni, ja odotan niitä innolla! Vaihteeks skitso-kamaa ;) Ja mulla on kamala himo saada ne tragukset molempiin korviin!! Suunnittelin, että jos herra Eetu antaa luvan, niin otan toisen kun pääsen osastolta, ja toisen sit joskus ♥

np: Coldplay - Don't Panic

...and that's who I am!

WARNING! A LONG ENTRY AHEAD!

...aikani kuluksi :) Joo, näitä on enemmän kuin kaksitoista, mutta antakaa anteeksi?
Että pieni kuvitettu infopläjäys minusta, tsihihi :3































np: Muse - Citizen Erased

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Vaikeita päätöksiä ilmassa

En ole jaksanut päivittää, anteeksi. Huomenna pyydän hoitajalta, jos tämä voisi konsultoida lääkäriä ja järjestää mulle osastopaikan. En jaksa enää. Tehtyäni päätöksen lähteä epämukavuuksista huolimatta osastolle, on olo ollut hieman helpompi, kun ei ole tarvinut enää painiskella tuon "osastolle vaiko ei" -kysymyksen kanssa. Eli siis, pian on luultavasti tulossa pidempi päivitystauko.

Mitäs mulle muuta... Seroquel Prolongin lisäys lääkelistaani on helpottanut hieman psykoottisia ajatuksiani, ja jäljellä on pahimpana oireena ahdistus. Rotat ovat tapelleet suht rajusti, ja se suruttaa ja pelottaa ja stressaa. Lisäksi parisuhdetta syö kaikki nää ongelmani. Eli stressaavia aikoja elämme.


Vittu kun teksti ei nyt kulje. Kirjoitan silti, asd.

Meen siis osastolle, koska mua 1) ahdistaa 2) pelottaa että tapan itteni 3) oon kuolemanväsynyt ja 4) sit on tietty nää psykoottiset ajatukset. Inhottaa ajatus osastosta, mut toisaalta os. 9 on suhteellisen siedettävä paikka (vaikka tylsäähän siellä on). Toisaalta se tuo mulle mielenrauhaa: ei tarvi ajatella itse, voi vaan olla ja levätä.

Oon lukenu viime aikoina loppuun pari hyvää kirjaa skitsofreniaan liittyen; The Day the Voices Stopped ja January First. Suosittelen, jos aihe kiinnostaa, varsinkin ehkä ensimmäiseksi mainittua :)


Viime yönä itkin pitkästä aikaa kunnolla - ja syystä. Ei siitä sen enempää, kaikki on paremmin nyt, mutta piti mainita, jotta voisin kertoa sen helpottaneen oloa. Ärsyttää kun itkeminen on niin vaikeaa, itkettää ja itkettää, mutta kyyneleet eivät vain tule.

Pian päästän rotat ulos leikkimään. Pelottaa miten ne pärjäävät kolmistaan Eetun kanssa kun lähden ossalle... Kai ne pärjäävät? Pakkohan niiden on. Saa nähdä, koska pääsen edes sinne sisään, vastaanotto-osastolle en nimittäin mene kuin pakolla. Ei, ei enää koskaan sitä. Psych.ward nine is the way to go. Muttamutta, ilmoittelen vielä ennen kuin katoan!

np: Lapko - Pistol in a Way

lauantai 18. elokuuta 2012

Söin nälkääni jäätelöä

lääkitys: +200mg Seroquel Prolong


np: Samuli Putro - Älä sammu aurinko

tiistai 14. elokuuta 2012

Tyttö tahtoo kuolla



Lehdessä lukee, että suomalaiset tytöt tahtoo kuolla. 
Mua naurattaa - sillä pahalla tavalla.

Samalla oksettaa, ahdistaa ja masentaa. Ruoka ei maistu, en saa ees herkkujen syömisestä mitään tyydytystä. Shoppailukaan ei tehoa, on kokeiltu. Kävin eilen nukkumaan joskus iltaseitsemältä ja heräsin tänään yhden aikaan. Rintaa painaa koko ajan ja jatkuvasti, ainoastaan uni tuo helpotuksen painajaisten ja juoksevien unien kanssa. Mun pää pitää kovaa meteliä koko ajan, haluaisin vain painaa off-nappia ettei tarvis enää kuunnella jatkuvaa selostusta, ihan "tavallisetkin" ajatukset on kauhean kovaäänisiä ja ahdistavia. 

Yritin nähdä ihmisiä. Epäonnistuin. En pystynyt. 

Omassa kehossa on paha olla. Se tuntuu vieraalta. Haluaisin repiä ihoni vain irti, se tuntuu niin pahalta ja vieraalta. Käsiä ja jalkoja särkee. En halua koskettaa itseäni, tuntea kehoani, mutta joudun pakostikin tekemään niin teen sitten mitä vain. Erityisen pahalta tuntuu jalkapohjat ja päänahka. Ja tää on vaan pahentunut tässä päivien kuluessa. 

Oon miettinyt osastoa - se ei auta oikeasti.
Oon miettinyt Leponexia - sitä mulle ei määrätä.
Oon miettinyt elämää - en taida kelvata sille.
Oon miettinyt kuolemaa - taidan olla liian huono sillekin.

np: Samuli Putro - Jokaisesta joku välittää

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Will to bleed

Yritin ensimmäistä kertaa neljään(??) vuoteen soittaa kitaraa. Paskaahan se oli laadultaan, mut ei kai muuta voi odottaan - varsinkaan multa :C Yritys paska.

Olo kamala, ahdistaa ja ahdistaa. Oon itkeny lisää ja toivonu kuolemaa lisää. En vaan jaksais enää tätä paskaa. Meinasin hajota kaupassa, ruokaa tehdessäni, koko ajan. Puhun yksikseni mumisten pääni äänille ja ajatuksille, hajoan hitaasti pala paloilta.

Rotat syö porkkanaa ja niil on pitkät kynnet. Pitäis leikata; mua ahdistaa tää kaiken tekemisen määrä. Rahat on loppu, ei oo varaa maksaa silmälaseja tältä kuulta, ehkä Eetulla on rahaa. Miksi olen tällainen?


Seppo ♥


Simo ♥

En tiedä mikä mua pitää tässä maailmassa enää. Eetu? Rotat? Perhe? En tiedä. Odotan kauhulla ja sairaanloisella tarpeella keskiviikkoista Vakua. Ahdistaa niin. Haluan oksentaa itteni ittestäni pihalle :C Jos osaisin, uskaltaisin viillellä niin... Jos uskaltaisin niellä sen patteriston pienen pieniä onnikapseleita, niin monta, niin monta, liikaa... Tekisin sen.

np: Ghost Brigade - My Heart Is a Tomb

lauantai 11. elokuuta 2012

We were born to die

Olen yksinäinen, niin tyhjäkin vielä. En tiedä, onko minulla ainoatakaan oikeaa ystävää. Alan havahtua tähän. Olen myös ymmärtänyt, että olisi parempi lähteä ennemmin kuin myöhemmin, ja että muistot haalistuvat, kipuni ei.

Vaku on vasta keskiviikkona, toimintakeskukselle pitäisi raahautua maanantaina. Haluaisin vihdoin ne koristeniitit ja tekonahkat miesten villatakkini olkapäihin. 

Olen niin väsynyt.

Haluan kovasti pois, vielä tänään musta ei kai ole siihen, mutta lupasin Eetulle, että jonain päivänä mä vielä lähden, saatte nähdä. Mä menen. En tänään, ehkä jo huomenna.


np: Sigur Rós - Von

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Hukun vaikka uin




elämä on niin tyhjää

np: PMMP - Auta mua