Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 28. elokuuta 2012

K-18 / triggering

EN SUOSITTELE ETTÄ LUET 
TÄTÄ JOS OLET SYÖMÄSSÄ.
aka gorea tulossa
LAPSILTA KIELLETTY


Mä eksyin selaamaan vanhoja viiltelykuviani. Vahingossa, tahallani, tarkoituksella. Järkytyn aina vain uudestaan siitä, mitä olen itselleni tehnyt. Kuvia on vähän, mutta ne puhuvat puolestaan. Kokonainen olkavarsi pieniä naarmuja täynnä, veren peitossa. Pari syvää, rasvakudokseen ulottuvaa viiltoa käsivarressa. Kuvia tukossa olevasta lavuaarista, jonka tukin silkalla hyytyneellä verellä. 

Tiedän, että tätä blogia lukevat monet minulle rakkaat ja läheiset; pyydän siis anteeksi tätä merkintää. En tee tätä pahoittaakseni kenenkään mielen, vaan koska minun on pakko. En ole koskaan puhunut hoitajan kanssa näistä asioista oikein kunnolla, ja nyt on sellainen tunne, että näitä tunteita, näitä kuvia on pakko purkaa jonnekin. Joten, jos et halua nähdä tiedät-kyllä-mitä, herranjumala, lopeta jo se lukeminen ja mene iloisimmille blogiapajille!


Viiltely oli aikanaan mun ainoa keino purkaa oloani - tai no, toinen, mutta päiväkirjan kirjoittaminen ei tuonut samaa helpotusta, pahimmissa tapauksissa vain sai mut huomaamaan miten helvetin paska olo mulla oli. Viiltelyni alkoi harmittomana pikkunirhaumana, jonka tein terottimen terällä. Nauroin itsekin itselleni, "mitä vittua mä oon tekemässä, lol, naurettavaa ja säälittävää, haha", mutta pian huomasin tarttuvani taas pieneen terääni - ja pian katosi myös nauru, hyytyen ensin keskittyneeksi hymyksi, sitten kadoten kokonaan.

Alkuperäinen kohteeni oli vasen nilkkani. Kerran "erehdyin" kokeilemaan ranteeseen viiltämistä, mutta nilkka tuntui turvallisemmalta, helpommalta peittää. Aluksi en ajatellut mitään viiltäessäni, se vain kumpusi jostain sisältäni; tarve satuttaa. Ongelmani kuitenkin suurenivat, kasaantuivat, ja samalla suurenivat viiltoni. Kun tein ensimmäisen pari, kolme milliä leveän viiltoni, olin järkyttynyt. Miten pystyin tällaiseen? Uusi ystäväni toi kuitenkin mukanaan vielä paljon pahempaa...


Pian olin täysin koukussa. Samaan aikaan masennukseni, ahdistukseni - ja psykoosini - syventyivät, ja minä upposin niiden turvalliseen maailmaan. Voin huonosti, todella huonosti, ja viiltely tuntui olevan ainoa asia, joka toi hyvää oloa elämääni. Onhan se ymmärrettävää; endorfiinit ja adrenaliini. En voinut enää elää ilman viiltelyä. Elämä muuttui jatkuvaksi odottamiseksi: koska voin taas viiltää?


Onnistuin viiltelemään salaa vanhemmiltani, ja osastoreissujen jälkeenkin aina aloitin uudestaan. Lopulta, kun olin jo muuttanut ensimmäisen kerran pois kotoa, päädyin tukkimaan pienen vessani lavuaarin hyytyneellä verellä. Silloin, sekaisin viiltelyn tuomasta hetkellisestä hyvänolontunteesta, asia nauratti kovin kun haarukalla - paremman työkalun puutteessa - kaivelin hyytyvää verta lavuaarin putkistoista. Nyt olen vain järkyttynyt - ja samalla kateellinen. Sairas puoleni haluaisi pystyä samaan vielä nykyäänkin.


Viiltely ei kuitenkaan loppunut kyseiseen episodiin, vaan viimeksi olen viiltänyt vuoden 2011 joulukuussa. Se oli "säälittävän pieni" viilto, mutta toisaalta sen tekeminen sai minut tuntemaan suurta vastenmielisyyttä viiltelyä kohtaan. Jostain syystä en enää pystynyt samaan kuin ennen. Jostain syystä ajatus viiltelystä puistattaa kiehtovuutensa lisäksi. Pitäisi osata ajatella, että se on hyvä asia, mutta se jokin minussa... Kaipaa...

Voin kuitenkin sanoa läheisteni helpotukseksi, että nykyisessäkään voinnissani en ole vielä niin pohjalla ja niin sekaisin, että alkaisin taas viillellä. Nykyään jopa osaan hieman hävetä arpiani, mutta vain hyvällä tavalla (mitä ikinä se tarkoittaakaan?). En kuitenkaan luopuisi arvistani mistään hinnasta, sillä ne kertovat menneisyydestäni ja minusta. Luotan myöskin siihen, että ihmiset, jotka hyväksyvät minut arpineni eivätkä juokse pakoon, ovat niitä oikeita ystäviä.

En nyt tiedä oliko tässä päätä taikka häntää... En aio valistaa ihmisiä viiltelyn haitallisuudesta, koska en itse uskoisi omia sanojani, vaikka tiedänkin viiltelyn olevan vaarallista ja hyvin haitallista (se on, uskokaa nyt kun täti sanoo). Ennemmin haluan nostaa esiin sen puolen, että viiltely on AINA jonkinlainen hätähuuto, oli se kuinka "säälittävää" tahansa. Ja eikö olekin parempi hankkia kaverille apua turhaan, kuin katua jälkikäteen?


No, ainakin mulle jäi hieman puhtaampi ja kevyempi olo tän kirjoittamisen jälkeen. Vaikka tää nyt olikin vaan tämmönen. Huonosti suunniteltu ja toteutettu paskaentry. Ja olen pahoillani vielä kerran tästä aiheesta. Traumoista en silti vastaa, koska mielestäni varoitin kyllä... ;>

Kello on puoli neljä. Ehkä olisi parasta mennä nukkumaan? Tää ei oo hyvä että valvoo, ei ollenkaan. Ja pelottavinta on kun ei edes väsytä. Taidan silti raahautua sänkyyn. Kiitos ja kumarrus niille jotka lukivat (eivätkä loukkaantuneet, järkyttyneet tmsyms.)! Tää oli mulle tosi tärkeää, ja on mukava jos joku luki tämän ihan oikeasti. ♥

np: Stam1na - Tuomittu, syyllinen

1 kommentti :

  1. Haleja Voimia kaikki tulee olemaan jossain kohtaa okei (itselläni samallaista kokemusta mutta en ole vielä kuitenkaan tukkinut mitään viemäriä sydämmeni kylläkin olen jäädyttänyt) Paljon voimia ja haleja

    VastaaPoista