Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Ei taivasta oo, eikä uskomalla mua saa kuntoon


Oksetus. Mulla on niin paha olla. Yritän hymyillä, sattuu. Joo, mä en mennyt osastolle, ei mua voitu pakottaa. Mut iltaisin se tulee. Ahdistus. Syvä, musta ja painava ahdistus. Se painaa rintaa, se lukitsee hengitystiet ja joudut haukkomaan henkeä. Se huutaa; ota lääkkeet, viillä, ota lääkkeet, viillä. Oon porukoilla, muka turvassa tätä kaikkea, mut näköjään se tunkee läpi kaikesta - en ole turvassa missään.

Käsissä levottomuus. Painon tunne. Näen tuossa vieressä äidin askartelusakset. Ne ovat terävimmät tässä talossa. Kukka tekee kuolemaa ikkunalla. Kaikki olisivat niin pettyneitä jos vielä viiltäisin... Mutta, välitänkö? Jaksanko välittää?

Itsemurha tuntuu taas niin romanttiselta tavalta lähteä, vaikka tiedän että se on kaikkea muuta. Kokeilen jo saksia ranteella, ne tuntuvat ihanilta, täydellisiltä. Miksi mun on annettu syntyä tänne, kärsimään?

Puhuin saunassa äidille kuinka lapsena jo tiesin olevani erilainen. Silloin uskoin olevani erityinen, voimakas, salaperäinen, maaginen. Nyt olen vain outo, sairas, friikki - ja silti niin kuolettavan tylsä. Ja niin väsynyt tähän kaikkeen. Kaikki luulevat, että mun lapsuus oli hyvä. Mä en ole lainkaan varma. Olin niin herkkä lapsi (ja olen vieläkin), että imin kaiken pienenkin pahan itseeni. Alan aina vain nähdä lapsuuteni entistä pelottavampana ja tramatisoivampana. Tai ehkä tääkin on vaan mun sairautta?

Tahtoisin jo pois. Tätä on niin rankka kestää, näitä ylä- ja alamäkiä. Tätä kaikkea, minkä kuuluis olla mun elämä. Mutten halua uskoa et elämän kuuluis olla tällaista.

Voisin kirjoittaa loputtomasti samaa shaibaa, mutta eihän sitä kukaan halua kuunnella. Mulla on paha olla.

np: Stella - Puolet sinusta

6 kommenttia :

  1. Ihmiset, jotka on tuomittu vankilaan loppuelämäksi, näkee silti toivoa jossain. Tai hassua miten itsekin miettii kuinka kurja oma elämä on, mutta minulla on mahdollisuus vaikka mihin, en ole lukittuna mihinkään pieneen tilaan, vartaloni pystyy kivuttomasti liikkumaan paikasta toiseen, eikä kukaan rajoita menemisiäni. Mutta niin kai se vain menee, että oma mieli on se kaikista pahin vankila, vaikka olisi fyysisesti kuinka vapaa. Ja miksi outo tai friikki olisivat negatiivisia adjektiiveja? Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia ja massasta poikkeaminen on ihan hyvä asia. Ja mikä estää sinua olemasta salaperäinen ja maaginen vieläkin. Minusta olet voimakas, kun olet kestänyt niin paljon kaikenlaista, kaikki ei pysty. Vaikka ei luovuttaminenkaan ole heikkoutta.

    Välillä kyllä toivon, että kunpa kuolema olisi jotenkin normaalimpi asia, että elämänsä voisi päättää kivuttomasti ja turvallisesti, jos niin haluaisi tehdä. Että jokaisella olisi oikeus tehdä elämällään mitä haluaa ja ettei kuolema olisi surullinen asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse en pidä outoutta tai friikkeyttä pahana, mutta yleisesti ne katsotaan, no, ei-hyväksyttäviksi asioiksi. Ja tuolla maagisuudella meinasin ajattelua. Ajattelen kyllä edelleenkin osittain maagisesti. Eli mulla on outoja uskomuksia muista, tästä maailmasta ja varsinkin itsestäni. Nykyään tiedostan nämä.

      Niin. Olisihan se helpompaa, kun kuolemaa pidettäisiin jotenkin enemmän luonnollisena osana elämää. Musta tuntuu että nykyään ollaan eristetty kuolema sairaaloihin ym., ja ei enää muisteta että jokainen meistä kyllä kuolee - jossain vaiheessa.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista