Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 23. toukokuuta 2013

12 kappaletta syömisestä

Multa pyydettiin tekstiä mun syömishäiriökäyttäytymisestäni. Tosiaan. On ollut aika, jolloin minä, tonnikeiju, olin pieni ja täytin jonkinlaisen syömishäiriön kriteerit. Jonkinlaisen sen takia, että minulla ei tosiaan ole koskaan diagnosoitu syömishäiriötä. Tämä siksi, että se eli jonkinlaisessa symbioosissa psykoottisuuteni kanssa, oli sen eräs osanen ja tavallaan myös aiheuttaja, ja näin ollen vaikeampi oireeni (psykoottisuus) diagnosoitiin (en myöskään puhunut paljon syömisongelmistani, joten niitä ei huomattu).


En muista tarkalleen koska suhteeni ruokaan muuttui. Oon ollut aina "huono syömään" (paitsi, no, joskus iiiiiihan pikkuisena). En oo koskaan pitänyt esim. mistään "vihreästä"; on ollut aikoja, että mun ruokavalio on  koostunut lähinnä makaroonista. En vain yksinkertaisesti pidä useankaan ruoan mausta. Pitkään en myöskään "osannut" sekoittaa eri ruokia keskenään: makarooni piti vetää sellaisenaan, ja sen lisäke erikseen - mahdollisesti jopa eri lautaselta. Nykyään osaan jo vähän sietää, että eri ruokalajit koskevat toisiinsa, ja oon muutenkin oppinut syömään kaikenlaista, esim. katkarapuja ja possua.

Muistan, kuinka jo ala-asteella ruokailutilanteet olivat mulle hankalia - jo yksinkertaisesti siksi, etten pitänyt monistakaan ruoista. Pikkukoulun keittäjämme oli ilkeä, ja mm. piti kirjaa miten kukin oppilas söi (oi, kyllä! se vihko löydettiin). Ruokaa piti aina ottaa, vaikkei siitä pitänytkään, ja jättää ei olisi saanut. Meillä oli tapana kiittää aina keittäjää ruoasta, mutta ne jotka jättivät ruokaa, eivät saaneet kiitosta takaisin - koskaan. Kerran ensimmäisellä tai toisella luokalla opettaja myös pakotti muutaman meistä oppilaista istumaan ruokalassa kylmä hernekeitto edessään, kun emme sitä alas saaneet. Muistan myös, kuinka jo vitosella ja kutosella tytöt katselivat toistensa annoksia, ja ne jotka ottivat "paljon" ruokaa, olivat jollain tavalla "häviäjiä". Muistan kuinka ruokapöydässä käytiin tästä myös keskusteluja; "miks syöt noin paljon se lihottaa?" tjsp.


Yläasteella kouluruokailua ei enää valvottu samalla tavalla, ja aloin skipata lounaan - kaveritkin tekivät useimmiten niin, joten se oli tavallaan luonnollista. Lisäksi inhosin edelleen koko tilannetta: tunsin että mua tarkkailtiin ja en sen takia voinut ottaa kuin pieniä annoksia - enkä edelleenkään pitänyt kouluruoasta. Olin yläasteella suht pullea, ja lihoin aika tasaista tahtia, vähän kerrallaan, huomaamatta. Olin epäsuosittu, ja tunsin itseni rumaksi ja lihavaksi jatkuvasti (enkä, ihan for real, ollutkaan mikään kaunistus). Mielenterveysongelmani puhkesivat pintaan oikeastaan yhdeksännellä luokalla - en muista näitä aikoja kunnolla, mutta muistan alkaneeni pukeutua mustaan, alkaneeni olla omissa oloissani ja hiljaa, eristäytyä muista. Samoihin aikoihin on täytynyt alkaa myös ruokaan suhtautumisen kunnollinen vääristyminen.

Lukion ensimmäisellä painoin muistaakseni 70kg - olin lihavimmillani ikinä siihen mennessä. Siitä sitten alkoikin laihtumiseni. En edelleenkään syönyt koulussa, ja pian kotonakin ruoka-annokseni pienentyivät. Ensin aloin jättää aamupalan väliin, muka kiireeen takia. Lopulta söin vain iltaisin puolisen lautasellista, ja minulle huomauteltiin kotona jatkuvasti että söin liian vähän. Tässä vaiheessa olin kuitenkin muuten jo niin sairas, ja kävin hoidossa, etteivät vanhempani uskaltaneet/ehtineet/jaksaneet kiinnittää liikaa huomiota syömiseeni.


Yritin löytää vanhoja päiväkirjojani, mutten onnistunut. Niistä olisi selvinnyt, kuinka laihdutukseni viimeisen puolen vuoden aikana painosta ja syömisestä tuli minulle pakkomielle: aloin merkitä viikottaisen painonmuutoksen ylös, pakotin itseni pitkille lenkeille koiran kanssa vaikka psyykkinen jaksamiseni huusikin vastaan, aloin laskea kaloreita ja merkitä niitä ylös, tein satoja vatsoja ja selkiä ym. päivässä jne. En laihtunut mitään huimaa vauhtia, mutta tasaisen varmasti. Tässä vaiheessa myös psykoosi jylläsi täysillä päässäni, ja niinpä ääneni käski rangaista itseäni aina kun en onnistunut laihtumaan, söin herkkuja tai muuten vain "epäonnistuin" tavoitteissani. Se tiesi entistä vähemmän ruokaa, entistä enemmän liikkumista, viiltelyä ja itsensä hakkaamista. Olin mielestäni järkyttävän läski, inhosin jokaista soluani, ulkonäköäni, kaikkea itsessäni. Lopulta painoin noin 50kg, ja tässä vaiheessa jouduin osastohoitoon psykiatrian avo-osasto 51:lle psykoottisuuteni, itsetuhoisuuteni ja sen, etten syönyt lääkkeitäni, takia.

Muistan, kuinka tulotapaamisessa äitini kertoi hoitajille, etten syönyt kunnolla, ja omasta toivomuksestani myös, että olin kovin huono syömään suurimpaa osaa ruoista. Kotona kun se vähäkin mitä söin oli sellaista, mistä pidin (lähinnä siis pastaa ja riisiä). Niinpä minun syömisiäni vahdittiin: "Elina otappas salaattia", "noinko vähän vain otat?" ja "miksi sä jätit taas ruokaa?". Alkuun kammosin ruokailuja, joita laitosolosuhteissa oli viisi kertaa päivässä; aamiainen, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Mulla aloitettiin lääkitys psykoottisuuteen ja masennukseen, ja mielialan kirkastuessa syöminenkin helpottui. Koitti myös se kuuluisa päivä, jolloin katsoin osaston kokovartalopeiliin ja tunsin itseni ihan siedettävän näköiseksi, jopa nätiksi.


Mutta tämä ei kestänyt kauaa. Ongelmaksi muodostui silloinen päälääkkeeni Seroquel Prolong ja sen ruokahalua kasvattava vaikutus. Lisäksi se taisi kerätä nesteitä kehooni. Seurauksena lihoin tasaista reilun kilon viikkovauhtia. Tähän vaikutti myös se, että nyt söin - vähän, mutta söin - ihan siis ruokaakin. Mutta herkkujakin alkoi mennä, kun se iänikuinen haukkuva ääni oli poissa päässäni käskemästä. Ja mä lihoin. Ja lihoin. Mainitsin hoitotaholle asian häiritsevän ja ahdistavan mua, mutta he sanoivat ettei se ollut nyt ykkösasia, vaan että mun pää piti saada ensin kuntoon.

He olivat toki oikeassa, mutta jos olisivat aavistaneet mun lipsuvan +50kg painoa lisää, niin ehkä jotain olisi tehty kuitenkin? Nykyään oon puhunut niin hoitajani kuin lääkärinikin kanssa näistä syömishäiriöongelmistani, ja he ovat vahvistaneet niiden olleen ihan oikeasti ongelmia (lol). Enää en muuta kuin toivo pystyväni olemaan syömättä - ongelmaksi on nimittäin muodostunut liikasyöminen, joka joskus on yltynyt jopa ahmimiseksi. Tästäkin olen puhunut hoitajan kanssa, ja olemme jäljittäneet tän syömisen ahdistuksenhallintakeinoksi. Siinä missä ennen hallitsin mun hallitsematonta elämää ja hallitsemattomia oloja syömisen kautta mä nyt käytän samaa taktiikkaa ahdistuksen kanssa, mut ikäänkuin nurinkurisesti - ennen ei yhtään, nyt liikaa ja liian nopeasti.


Nykyään pystyn syömään suht normaalisti ihan sitä perusruokaa. En kuitenkaan sano etteikö mua ahdistaisi syödä, sillä kyllä, mua ahdistaa. Joinain päivinä enemmän, joinain lähes olemattomasti. Mutta ahdistaa. En tiedä voiko mun suhdetta ruokaan korjata koskaan täydellisesti, mutta jos saisin ahmimisen hallintaan niin olisin suht tyytyväinen. Ja tietysti jos tätä painoa saisi pudotettua... Siinä se syömisen häiriöisyys näkyy myöskin, että edelleen "uskon" laihdutuksen olevan sitä, ettei syödä yhtään mitään ja lihomisen sitä, että syödään. Ja tietty siinä miten vihaan itseäni jokaisen tarpeellisenkin suupalan jälkeen - enää en vain pysty hillitsemään ja hallitsemaan itseäni samalla tavalla kuin ennen.

En osaa selittää omaa syömishäiriöisyyttäni tän tarkemmin. Elin elämäni mustimpia ja sekavimpia aikoja silloin kun varsinaisesti syömishäröilin. Muistikuvat noista ajoista ovat katkonaisia, sekavia ja epäjärjestyksessä, joten on vaikea muistaa - ne päiväkirjat olisivat auttaneet tässä, mutten onnistunut tosiaan löytämään niitä. En väitä, että oisin syömishäröillyt kovin "pahasti", sillä mun BMI oli koko ajan normaalin puolella (mun pituisella lievän alipainon raja menee 48kg:ssa). Mutta mä en myöskään kiellä tätä osaa itsessäni, sillä mä haaveilen edelleen siitä tunteesta minkä saa kun on laihtunut useamman kilon viikossa, ja kuinka mahtavaa olisikaan jos se BMI olisi alle 18,5.


Mutta syvimmästä suosta on noustu, ja ehkä vielä jonain päivänä mä syön tuntematta mitään ylimääräistä ja pahaa? Ehkä mä joku päivä laihdun takaisin normaalipainoon, ehkä mä joku päivä katson taas peiliin ja näen sellaisen naisen, jonka ulkonäköön voin olla edes suurimmaksi osin tyytyväinen.

np: Turmion Kätilöt - Kuolemanpäivä

3 kommenttia :

  1. Mielenkiintoinen teksti. Kiitos kun toteutit toiveeni ja kirjoitit tämän :)

    VastaaPoista
  2. Tää oli tosi kiinnostava ja mäkin samaistuin!

    PS. Uskon että se päivä vielä tulee, mistä tuossa ihan vikassa kappaleessa puhuit :) !

    VastaaPoista