Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Mä en enää tiedä miks mul on sydän, kun se koko ajan suree

Tänään toinen keskusteluaika tällä viikolla. Se alkoi sanoilla "mulla on Elina sulle yllätys". Pelästyin, mut kyse olikin vain siitä et pääsen omahoitajan loman ajaksi käymään psykan polin uudella psykologilla, joka sanoi et sillä on tosi tyhjää, että pääsen vaikka kahdesti viikossa käymään jos tarve vaatii. Kun psykologi poistui paikalta hoitajani pyysi mua yrittämään puhua vieraallekin ihmiselle tuntojani, etten vain pitäis kaikkea sisälläni. Onneks kyseinen psykologi vaikutti ainakin helposti lähestyttävältä.


Puhuttiin hoitajan kanssa yllättävän paljon tärkeitä asioita, vaik epäilin eilen (kun piti päättää perunko ajan vai menen) ettei mulla ole mitään sanottavaa. Näköjään ovat vakuuttuneita et mua oikeasti ahdistaa ja masentaa, vaik epäilen aina et ottavatko mua todesta. Näin huolen hoitajan katseessa ja kuulin sen hänen sanoissaan ekan kerran pitkään aikaan. "Yritä Elina pärjätä vaik noi olot jäytää sua varmasti todella paljon."

Käytiin keskustelua mm. mun eläkkeelle jäämisestä. Jotenkin tuli sellainen tunne et hoitajakin oli kerrankin mun puolella tässä asiassa. Että mun kokonaan eläkkeelle jäämistä vois jopa harkita. Koska mulle on äärimmäisen rankkaa taistella koko ajan siinä rajalla et pitääkö, pystynkö, haluanko mennä kouluun tai töihin ja koska se tapahtuu ja miten ja mitä mä oikeasti haluan ja ja ja ja. Koska voi hyvin olla ettei musta oo koskaan "mihinkään", eli kouluun ja/tai töihin. Siltä se on tuntunut jo tässä pari vuotta, ja mun ainoa lohtu on ollut tieto siitä et jonain päivänä joku uskoo mua ja pääsen eläkkeelle. Mulla ei oo vaan voimia edes ajatella koulua. Hoitaja siitä kyselee usein; "mitä ammattia oot ajatellu, mihin kouluun haluisit?", mut en edes tiedä. Kaikki tuntuu liian raskaalta.


Tiedän et moni ajattelee et "lol nolo luovuttaja" tai et oon vaan laiska. Mutta oikeasti. Mitkä mun tsäänssit on työelämässä? Koulussa? Mun on vaikea avata mitään teoriapohjaista kirjaa, koska tietoteksti saa mut itkemään ja panikoimaan. Mun työkestävyys on 30-60min; en jaksa edes siivota yhteenmenoon yhtä huonetta saati keittiöllistä kaksiota. Keskittymiskyky on olematon jos mulla ei ole suurta kiinnostusta, esim. lukeminen onnistuu noin tunnin kerrallaan koska pidän siitä. Ja yks syy miks mulla ei oo mitään suurta mielenkiintoa mihinkään on tietty loogisesti tää tasainen masennus mikä potkii päähän. Okei, ehkä olisin luovuttaja, ehkä tosiaan nolo laiskimus joka haluaa vain elää siivellä, mut mulle se ois iso helpotus. Kivi tai kakskymmentä tippuis sydämeltä ja harteilta kun ei tarvis murehtia jatkuvasti et koska jaksan, koska musta tulee ihmisarvoinen taas.

Mut musta tosiaan tuntui että mun hoitaja ymmärsi. Se itse otti asian puheeksi, puhui siitä varovaisen myönteiseen sävyyn. Mä toivon et jos mä jonain kauniina päivänä saan eläkeläisen paperit (siis ennen "oikeaa" eläkeikää) niin ihmiset hyväksyy mut silti. Koska se on mulle tärkeää ja jos näin kävis ni se ois myös suuri helpotus mulle.


Kävin mä myös tänään hammaslääkärissä. Voin paljastaa et henkilökohtainen hygienia on ollut mulle sairastumisen jälkeen vaikea asia. Suihkussakäynti, hampaiden pesu... kaikki vaikeaa, ahdistavaa, epämukavaa. Sen takia mun hampaat on vähän rempallaan. Onneksi mulle on osunut maailman paras hammaslääkäri kohdalle! Tänään siis paikattiin pari reikää ja revittiin kolmesta jäljellä olevasta viisaudenhampaasta yksi pois. Kuten hammaslääkärikin sanoi, tehtävää on vielä ja ainakin kaksi käyntiä vielä jäljellä, sillä kaikki viisaudenhampaat on tarkoitus poistaa. Tänään epämiellyttävintä oli (aina edelleen vihaan tätä) se kun hammaslääkäri "vetää" hampaita sillä saatanan ihmekoukkusysteemillä? Se ääni on jotain... kamalaa! Muuten ei tuntunut missään, hammaskin irtosi noin viidessätoista sekunnissa ja ah, rakastan sitä hammaslääkäriä vaikka aamulla pitikin napata Opamoxi lieventämään paniikkia. Pelkäsin siis lähinnä sitä hampaanpoiston jälkistä kipua, joten oli jotenkin tosi mystistä olla paniikissa itse hammaslääkäriin menosta? Oon urpo.

Tulee kamala kilometripostaus, mut who gare's? Oon myös kaikki sormet, varpaat ja nännit pystyssä et ens kuun rahatilanne ois sellainen et voisin mennä mahdollisesti 12. päivä Tampereelle, jossa tapaisin mahdollisesti Sonjan, Lauran ja Wilman, ja josta toivottavasti rahat riittäis vielä Poriin asti, jossa tapaisin Emmin. Ois eniten jees! Paljon ihania ihmisiä joita näkee liian harvoin. Mutta mulle on pahat fiilikset rahatilanteesta... Ääh. Mut huomenna näen kai Liisan, joka tulee käymään Lahdessa. Ei olla ennen nähty, jäiks, jännittää vähäsen! Mut ihanaa ko vähän vaihtelua ja näkee muitakin ko porukat ja Eetun naaman, vaikkei niissäkään nyt mitään vikaa ole mut... :D

Ja joo, ei naamakuvia vieläkään (so sad!) koska oon niin ruma. Tai siis. Tuntuu niin rumalta. Yritin eilen ottaa kuvaa naamastani ja uusistavanhoista plugeista joita en ollut vielä käyttänyt (tosi hipsterit, niis on kolmiot!) ja joka kuva räjäytti kameran. Ehkä se on tää julmettu helle ja kuumuus? Tai sit se on mun naama. Who knows... Joten nyt lopetan tän kilometripostauksen tähän, kiitos jos jaksoit lukea :)! Puspus ♥

np: Heaven Shall Burn - Dying in Silence

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti