Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 9. syyskuuta 2013

Kiittämätön

Hulluus on tehnyt musta rohkean. Ehkä ennemminkin hullunrohkean? Mutta rohkean kuitenkin. Mä uskallan julkaista omalla naamallani tarinoita omasta vitun paskasta elämästäni vitun paskasti kirjoitettuna ja vitun paskoilla (naama)kuvilla varustettuna muka-taiteellisen-vitun-perkeleen-hiAnosti. Anteeksi kielenkäyttöni. Jostain syystä nautin voimasanoista juuri nyt (normaalia enemmän). Saatana.

"Mä en haluu nukkua tänä yönä", laulaa Elina. Enkä kai kuollakaan. En tiedä. Jotenkin tuntuisi turhalta just nyt kuolla. Haluan vielä nähdä hoitajani ainakin kerran. Kysyä että onko sitä ihmelääkettä olemassa vai pitääkö mun vain kärvistellä (ja kuolla). Ja lupasinhan mä vielä tavata Milkan huomenna. Ja prinsessa Manasin, kummityttökissani. Harmittaa kun ei ole (varaa viedä) mitään Manasille kun tapaamme nyt ensi kerran. Ehkä joskus sitten kun olen poikennut Faunattaressa ja syön niitä ihmepillereitä? Pyh, joo, haluan luottaa niiden olemassaoloon.

Mun pääni humisee ja on samalla kovin alakuloinen. Muistelen vanhoja (hyviä) aikoja: muistan syvät viillot, muistan ikuisuuden kestäneet huudot, muistan pimeässä vaanivat demonit ja päivänvalon ylikirkkauden ja ihmisäänien järkyttävän kovaääniset kaiut. Jostain syystä kuulen sydämeni lyönnit musiikin läpi ja ahdistaa. En pidä sydämenlyöntien äänestä. En pidä. Sydämenlyönnit kertovat mun olevan edelleen elossa. En pidä. En myöskään pidä siitä, että joudun hengittämään vieraiden ihmisten hajua. Ulkoilmassa on helpompaa, mutta sisätiloissa vaikeaa. Vieraat ihmiset levittävät pahaa ympärilleen, jos hengitän sitä sisään... Ei, en edes halua ajatella, siksi yritän välttää hengittämistä kun joku kävelee turvavyöhykkeen sisäpuolelta ohi.


"Maskeerasin" valuneet meikit kasvoilleni. Haluaisin osata itkeä taas. Itkeä ahdistusta, masennusta, sairautta pois. Mutta en ole lähikuukausina itkenyt kuin kerran: kun olin niin väsynyt etten jaksanut enää valvoa (ette saa ehkä koskaan tietää miksi). Mihin katosivat kyyneleet? Mä epäilen että lääkkeet ovat syöneet ne, kuten mun aivosolutkin. Ei, en väitä että lääkkeet ois pahasta! Ne pitää mut tänkin verran järjissäni, tänkin verran elossa. Mutta voin sanoa että mun ÄO on tippunut varmaan 20:llä lääkityksen aloittamisen jälkeen. Ennen olin lähes Mensa-tasoa(?), nyt vain "yli keskitason". En saanut koskaan tietää ÄO:tani älykkyystestien jälkeen - minut haluttiin säästää pettymykseltä. Petyin. Kaikkiin, eniten itseeni.

Päässä tuntuu oudolta. Olen yksin. Toisaalta ois niin helppo lähteä. Nyt. Ottaisin lääkkeet, menisin nukkumaan sohvalle. Tiedän, Eetu joutuisi kohtaamaan sen aamulla, ja tiedän etten voisi tehdä sitä sille. Mutta. Tää taistelu. Käy voimille. En mä saa aikaiseksi enää kiinnostavaa tai järkevää tekstiä. En oo pitkiin aikoihin saanut. Vituttaa. Ahdistaa. Just nyt ei okseta sentään. Antaa olla. Ääh.

np: Chisu - Sabotage

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti