Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

I'm not as strong as you thought I was

Oon nyt himassa. Ollaan isovanhempien kans siivottu nyt toista päivää (voitte siis vaan kuvitella mikä sotku). Nyt mut komennettiin lepäämään. Ei oo paljoo kerrottavaa. Päivät kuluu. Oon perjantaihin asti kai isovanhemmilla, sit varmaan porukoille viikonlopuks. Huomenna varmaan siivotaan vielä tääl.

Kaikesta huolimatta oon voimaton. En saanut tänään hoitajan tapaamisessa sanottua oikeastaan mitään; suht turha käynti siis. Oksettaa vähän, ahdistaa vähän, kaikkea vähän. Mun pitää uskaltaa vielä tänään pyytää isovanhemmilta vielä lisää rahaa lääkkeisiin. Haaveilen edelleen yliannostuksesta iltaisin mennessäni nukkumaan. Joka. Helvetin. Ilta.

Väsyttää. Tää siivoominen käy voimille, mut kukaan ei tiedä miten kiitollinen oon isovanhemmilleni tästä. Nyt mua vain pelottaa ettei pystytä pitämään tätä siistissä kunnossa ja ne joutuu pettymään. Oon nimittäin yks iso pettymys noin yleisesti, joten... Tai siis. Enhän mä nyt kaikkea feilaa, mut monet asiat. Äh, en osaa selittää.

En tiedä, vähän sekainen olo just nyt. Ahdistaa. Tekee mieli hakata puukolla käsi paskaks. Mutta enhän mä. Enhän mä koskaan. Vaikka kuin tekis mieli tehdä pahaa, oon kuulemma tosi sitkee sen suhteen etten sit kuitenkaan tee. Et oon kuulemma hyvin rikki jos jotain itselleni teen.

Usein tuntuu etten tunne itseäni ollenkaan. Ja enhän mä tunnekaan. Mä tunnen sairauteni, sairaan puoleni, kaiken sen. Mutten mua. Mua ei kai edes ole ilman sairautta. Ei ole. Oon rakentanut mun identiteetin vain ja ainoastaan sairauden perustuksille. Mikä on helvetin paskaa huomata, voin kertoa. Ja siitä ei helpolla irroteta, sillä eihän siis identiteettiään noin vain muuteta, vai? Borderline and schizo. Niinhän se menee. Pyhpah.


Mut joo, tää nyt on vaan tällanen. Paska kirjoitus. Hävettää julkaista, mut julkaisen koska muuten kulutin aikaani turhaan :C

np: Gossip - Love in a Foreing Place

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

A bid farewell


RIP Taneli aka Arvan vastaus
7.9.2012 - 27.10.2013

Joskus käy näin. Huomasimme tänä iltana sulla suuren paiseen poskessa, ja nyt oot jo matkannut paremmille juustomaille, jonne päädyimme sut johdattamaan. Poskipaiseet kun ovat sellaisia perkeleitä. Jäit muistoihimme läskipallona, jolla oli sairaat jalat ja kultainen sydän. Tulet aina olemaan meidän lauman virallinen paskatykki (ennätys: 17 papanaa kynsienleikkuun aikana). Muutenkin olit sellainen tapaus, että vaikka olitkin hiljainen ja vähän jopa mitäänsanomaton, sait aina hymyn huulille jollain omaperäisellä tavallasi. Vähän olit hintahtava (jos sallit tämän sanan käytön), rakastit sisustamista ja nähtävästi myös hyvää ruokaa. Säkin lähdit liian aikaisin, mutta ainakaan et joutunut kärsimään. Siellä missä nyt olet, ei ole enää sairautta. Lepää rauhassa ♥

np: Killswitch Engage - A Bid Farewell

I need you more than I can take

Mun pakoni alkaa kunnolla huomenna. Lähden isovanhemmille. Ja joo, enhän mä kauaa pystynyt pysymään erossa blogista. Mutta on vaan perseestä kun nää asiat, jotka mua eniten ahdistaa ja häiritsee on niitä, joista en voi täällä kirjoittaa. Ehkä tosiaan jonain päivänä.


Muttamutta. Ahdistustahan mä tänne tulin purkamaan. Kertomaan kuinka helvetisti mua juuri nyt ahdistaa. Keskiviikkona vasta hoitajana tapaaminen. Oksettaa. Mulla ei oo mitään hajua mun tän hetkisestä normaalivoinnista, koska sellaista ei ole? Musta tuntuu et feikkaan koko ajan, jopa nyt kun ahdistaa. Ja teenhän mä sitä: en mä näytä tätä esim. Eetulle. 

Mulla on 5.11. lääkärintapaaminen, jossa tehdään paperit sitä mun siirtoa pitkäaikaishoidon piiriin varten. Varmaan vika kerta kun tapaan ton lääkärin. Harmittaa, pidän hänestäkin kovin. Jotenkin tuntuu vaan niin masentavalta siirtyä pitkäaikaishoidon puolelle. Oon siis pitkäaikaissairas, vaikka onhan se nyt itsestään selvää mutta. Jotenkin se tuntuu ... tuomiolta.

Tää päivä on väsyttänyt mut. Rankkaa. Ei oo helppoo olla mä näinä päivinä. Vaikka voin ihan semihyvin, niin ahdistus, öiset painajaiset (mähän en nää "normaalisti" juurikaan unia, mut ko stressi ja ahdistus iskee niin näen jatkuvalla syötöllä ihan liian realistisia unia/painajaisia) ja stressi kaikesta vievät voimia. Ehkä huomenna helpottaa, vaikka pelkäänkin tän stressin laukeamistapaa; sekoanko täysin, nukunko vain vai tuleeko musta muuten vain räjähdysaltis paketti?

Eilen yrittäessäni nukahtaa mä olin jo valmis viiltämään taas, viiltämään niin maan perkeleesti, kunhan vain oisin saanut sen hetken helpotuksen olooni. Ahdistus oli sitä luokkaa et kouristelin ja kramppailin sängyssä ja ajatukset juoksivat nopeimman ja helpoimman itsemurhatavan ympärillä. Mut mä selvisin: nukahdin itseltäni salaa ja näin niitä liian värikkäitä, nopeita ja kauheita uniani.

Nyt pitäis pakata laukku: vaatteet, lääkkeet, kirjat... En tiedä kauan oon poissa, mut onneks en lähde kauas. Rottien puolesta mua surettaa, mut käyn mä niistä huolehtimassa, ei ne tänne yksinään jää. Tänään leikataan vielä kynnet niiltä. Haluaisin voida itkeä tätä tilannetta, mut en kykene kuin ahdistumaan. En osaa enää nykyisin itkeä, ja se on vitun perseestä. Mä oikein toivon, et huomenna mua itkettää. Muuten tunnen itteni vaan tunnekylmäks ämmäks.

Mut joo. Nyt se laukku. Wish me luck.

np: Ellie Goulding - Atlantis

torstai 24. lokakuuta 2013

Pako

En tiedä koska kuulette musta seuraavan kerran. Se voi olla huomenna, se voi olla ylihuomenna, se voi olla viikon, kahden, kolmen... kuukauden päästä. En tiedä. Mä luultavasti en ens maanantain jälkeen vietä kovin paljon aikaa koneella, en ainakaan kotona. Ei, en lähde osastolle, en vain ainakaan vielä voi kertoa mistä tämä johtuu sillä en voi koskaan olla varma kuka tätä blogia lukee.  Mä lähden elämää karkuun vanhemmille, isovanhemmille... Jonnekin. Kaikki on kuitenkin parempaan päin, kai, toivottavasti.

Tänään kävin äidin ja isovanhempien kanssa shoppaamassa. Käteen jäi joulukortteja ♥ Sitten syötiin kaikki, - isää, Ottoa ja Eetua myöten - isovanhempien luona. Huomenna mennään juhlimaan äidin syntymäpäiviä, lauantaina lähden ehkä Eetun mukaan Anjalaan vaihtamaan autoon talvirenkaat, en tiedä vielä. Sen jälkeen suunnitelmia ei ole. Tai on. Se "karkaaminen".


Pitäis kai mennä suihkuun, koska huomenna on hoitajan tapaaminen. En vain kuollaksenikan muista varmasti mihin aikaan, joten pitää herätä aikaisin tarkistamaan se viestillä. Mutta tosiaan, blogi hiljenee ainakin jonkin verran lähiaikoina. Ehkä voin joskus kirjoittaa tännekin miksi, ehkä en. Olen tavallaan pahoillani, et oon näin arvoituksellinen, mut ne asiat eivät vaan kuulu tähän blogiin. Mut siis en toivottavasti oo kuollut vaikka mua ei näkyiskään vähään aikaan :D:D:D::DDD Joten pysykääs vaan siellä, oi arvon lukijat! :3

np: Placebo - Special K

tiistai 22. lokakuuta 2013

Close my eyes and count to ten

Liikaa asioita, joista en voi tänne kirjoittaa, mutta jotka silti pyörivät päässäni, vaikuttavat jokaiseen hengenvetooni, jotka ovat liiankin läsnä, liian lähellä, liian kaikkea. Lisäksi olen pahoillani edellisestä tekstistäni. En sillä, että olisin pahoillani että kirjoitin sen - ne olivat tunteeni, ja siksi niistä kirjoitin - vaan siksi, etten halunnut pahoittaa kenenkään mieltä. Kirjoittaminen kuitenkin helpotti. Se helpottaa aina vähän. Ja joskus se vähä voi pelastaa.

Tänään näin Nooraa. Käytiin Rossossa pitsalla (vaikka ei ois ollut varaa), mut oli ihana istua ja kuunnella ja höpöttää. Sit pyörittiin hetki suht päämäärättömästi Triossa, ostin Costumen ekaa kertaa elämässäni (vaikka ei ois ollut varaa) ja harmaansävyiset ylipolvensukat (vaikka ei ois ollut varaa) parantamaan mun kamalaa materialismionnellisuuspuutostilaa. Oli mukaisaa, vaikka lopussa aloin jo väsyä.

Ajoin myös pitkästä aikaa autolla tänään! Haettiin postista äidin syntymäpäivälahja ja ajoin ihan ite sinne ja takas. Olin ylpeä. Oon myös tänään hävinnyt Flames of War -matsin, ihmetellyt spurgua naistenvessassa ja maistellut hienostuneesti vihreetä kirpeetä. Ja käynyt kaupassa. Oon myös ollut väsynyt, epätoivoinen, hajoamispisteessä ja noin yleisesti hieman paremmassa voinnissa tietämättä onko se todellista vai ei.

Nyt voisin katsoa, jos mulla ois lahjapaperia äidin lahjaan ja sit voisin jopa pakata sen. En tiedä, jotenkin piristyin hieman tässä kirjoitellessani. Tai ehkä se oli ennen tätä tekemäni pikajuoksukauppareissu? No, who gare's ja silleen. Tärkeintä on et se tapahtui?


np: Story of the Year - Burning Years

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Värssy

Kuolema pyörii päässä jatkuvalla syötöllä ja hyvin voimakkaasti ja näin on jatkunut jo eilisillasta. Tää on vaikeaa, helvetin vaikeaa. Mä ikävöin Annua ja ajattelen kuinka pääsisin sen luo kuoltuani. Viime yönä pyörin tunteja sängyssäni ja etsin itselleni muistovärssyä; löysinkin sellaisen. Täytyy muistaa lisätä se itsemurhaviestiin - säästän läheiset sen etsimiseltä. Oon koko ajan todella masentunut ja väsynyt, väsynyt siis lähinnä elämään (eli siis kaikkeen), ja kaipaan rauhaan ja lepoon. En tiedä jaksanko sittenkään edes jouluun asti... Ei Annukaan jaksanut.

Mun ympärillä on surun ja masennuksen verho, joka eristää mut muista. En näytä sitä ulospäin, mutta oon todella, todella lähellä loppua nyt. Uskoisin, että lähempänä kuin koskaan. Mulla on toteutusvalmiit suunnitelmat, se viesti vain pitäisi kirjoittaa. Jos jaksaisin nauraa, nauraisin sitä että äiti ja isä viereisessä huoneessa eivät tiedä mitään. Kai mun on tehtävä velvollisuuteni ja soittaa huomenna hoitajalle. Mut kun en tiedä auttaako se mitään. Osasto ei auta, auttaako edes lääkemuutos? Kun tietäisi.

Mä en jaksa puhua kellekään, mä en jaksa avata suuta. Haluaisin vain, niin no, kuolla. Ettei tarvitsisi jaksaa tätä enää. Ja niin kuin olen todennut, kuolema ei voi olla paha. Se vaan ei voi. En usko että se tuntuu miltään, ja jos sen jälkeen on jotain se ei voi olla pahempaa kuin tämä. 


Älä ajattele, että elämä on lyhyt 
Ajattele: miten erikoinen kokemus, 
kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, 
vaan että ylipäätänsä on saanut kokea tämän
(Eeva Kilpi)

lauantai 19. lokakuuta 2013

Ajatuksenpoikasia

Oon koko viikonlopun porukoita, Eetu laivalla isänsä ja veljensä kanssa. En voi jäädä yksin kotiin, oon liian vaarallinen itselleni. En tiedä, kaikki on edelleen raskasta vaikka piilotankin sen porukoilta. Haluan vaan nukkumaan aikaisin ja nukkua pitkään. Saan ehkä iskän ympäripuhuttua ostamaan mulle kengät. Haaveilen jo mun tulevasta tatuoinnista, vaikka huominen on kaikkea muuta kuin varma. Ensi viikolla Noora Lahdessa. Lasissani omenalimonadia. Väsyttää; vois mennä lukemaan 1Q84:sta. En tiedä. Kaikki on sekavaa: tuntuu kaikelta ja ei-miltään. Mut tällasta tää on, mun elämä. Sekavaa; kaikkea ja ei-mitään. Lähinnä ei-mitään. Mut nyt sitä kirjaa.


np: Jenni Vartiainen - Sivullinen

perjantai 18. lokakuuta 2013

Just trying to - -

Jalkoja särkee. Väsyttää hieman. Still up, still awake. Aikaisemmin olo oli hirvittävä. Tai ei, se ei kuvaa olon kamaluutta tarpeeksi. Mitkään sanat eivät. Olin hetkien päässä siitä että olisin yliannostanut, että olisin juonut vielä lisää ja viiltänyt ja sekoillut - vielä kun meillä oli vieraita. No, nää vieraat sit päätyivät "pelastamaan" mun illan/yön. Tänne jätkien sekaan oli eksynyt erään tyttöystävä, jonka kanssa saatiin smalltalkia rotista ym. aikaan. Ekaa kertaa pitkiin aikoihin puhuin jotenkin vapautuneesti ihmiselle. Ei ollut väliä mitä musta ajatellaan, koska oli kyseessä vieras ihminen, ja sain olla rauhassa oma itteni jotenkin. Tuntui paremmalta kuin aikoihin. Puhuminen. Ihmiselle. Tunsin olevani tärkeä?

Tuntuu yleensä niin turhalta kaikki. Siks oon huono paljastamaan mun todelliset tunteet, todelliset ajatukset. Blogissa niitä on helpompi purkaa, foorumeilla helpompi käsitellä, mut jos pitäis vaikka fb-keskustelussa jakaa ajatuksiaan... Ei helppoa. Livenä? Lähes mahdotonta. Oon yhtä hymyä, yhtä naurua, yhtä onnea - yhtä vitun feikkiä.

Vaikea keskittyä kirjottamaan koska jalkoja särkee oikeesti. Johtuu siitä et kävelin korkkareil pitkästä aikaa tänään ko kävin äidin kans kaupoilla. Pakenin kodin seiniä, jotka ahdisti aivan liiaksi. Minä olin tietenkin köyhä, mut äiti suostui ostamaan mulle jonkinlaisen violetinsävyisen bleiserin H&M:n alesta kympillä ♥ Vähän materialismionnea mulle, ja todellisuuspakoa.

- -

Unohdin melkein kokonaan, et kävin tosiaan keskiviikkona ekaa kertaa uudella hoitajalla. Oikein mukava ihminen - tosin hymyili ja nauroi ehkä hieman liikaa mun makuuni vaikka olikin vasta toinen kerta kun tavattiin toisemme. Mutta jotenkin... Sekin näki mun läpi. Ehkä siks että olin niin saatanan väsynyt silloin. Ja arvas kaiken oikein, en vaan pystynyt valehtelemaan sille. Surullista sinänsä, luulen et tultais hyvin toimeen, mut sovittiin et nyt tähän samaan syssyyn on fiksuin tehdä myös mun siirto psykoosityöryhmään eli pitkäaikaishoidon puolelle. Jotenkin tuntuu kauheelta, nyt musta tulee pitkäaikaispotilas, mut... Kylhän se on ollu tiedossa? En mä loputtomiin voi olla varhaiskuntoutuksen piirissä.

Tapaamisen lopuks tää uus hoitaja heitti ilmaan kysymyksen osastosta. Kieltäydyin taas kohteliaasti tarjouksesta, mut yllätyin positiivisesti siinä mielessä et mulle noinkin aktiivisesti tarjottiin apua. Kuten sekin yllätti, et tää hoitaja sanoi ihan ite ottavansa lääkärin kanssa mun lääkityksen puheeks. En kyllä usko et sille mitään tehään, vaikka kyllä haluisin. Ei vaan taida olla mitään tehtävissä enää.

Mut joo. Ehkä mun on pian aika mennä ja nukkua. Kohta.


np: Three Days Grace - Misery Loves My Company

torstai 17. lokakuuta 2013

Vastaus haasteeseen

Kiitän VENLAa, mutta en vain jaksa haastaa ketään ;___; ♥


VIISI ASIAA, JOITA TARVITSET JOKA PÄIVÄ
- tietokone & internet
- funlight / pepsi max
- musiikkia, paljon!
- jonkun, jolle puhua
- lääkkeeni


VIISI KIRJAA, JOITA SUOSITTELET
(aaaa tää on helvetin vaikea: vain viisi!?)
- Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
- Bernard Beckett: Genesis
- Ernest Cline: Ready Player One
- Iain Banks: Siirtymä
- Karin Fossum: Hullujenhuone
+ BONUS Deborah Spungen: And I Don't Want to Live This Life


VIISI MATERIALISTISTA JOULULAHJATOIVETTA
- Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö -kirja
- Haruki Murakamin 1Q84 -kirjasarjan päätösosa
- rahaa Emilie Autumnin The Asylum for Wayward Victorian Girls -kirjaa varten
- lisää rahaa (jotta voin käyttää ne sitten tatuointiin? :3)
- Sid Meier's Civilization -lautapeli


VIISI ADJEKTIIVIA, JOTKA KUVAAVAT SINUA
- sekava
- outo
- epävakaa
- masentunut
- ystävällinen


VIISI ELÄMÄNOHJETTA, JOTKA ANTAISIT MUILLE
- Älä pelkää turhaan.
- Pidä kiinni tosiystävistä.
- Jos eksyt itseesi, hanki apua.
- Älä elä miellyttäen muita; usko itseesi.
- Yritä löytää jotain kaunista kaikesta; nauti.


np: Before the Dawn - Unbreakable

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Uni, unta, unia


Maailma on sekaisin. Ainakin mun pään sisällä. Näin koko yön unia, jotka muuttuivat aina lopulta painajaisiksi. Lähinnä kuolin niissä, kymmenillä eri tavoilla. Mut mm. ammuttiin, revittiin kappaleiksi ja syötiin. Selkä oli kipeä, ja heräilin siihen ja painajaisiin vähän väliä. Nyt väsyttää, ja menneet unet palaavat tajuntaan jatkuvasti ja sekoittuvat todellisuuteen. Ahdistaa. Itken ja haluaisin viiltää lisää, viiltää niin kuin eilen illalla viilsin. Joo, kyllä.

Mut sen sijaan yritän selvitä itkemättä kaupunkiin ja uuden hoitajan kanssa keskustelemaan. En tiedä miten saan ilmaistua etten jaksa enää, mut en voi lähteä osastollekaan koska Eetu. Tarvisin edelleen sen ihmepillerin.

Väsyttää. Todella väsyttää.

np: Panic! At the Disco - Build God, Then We'll Talk

tiistai 15. lokakuuta 2013

F - U - C - K

Edelleen ja aina vain. En jaksa enää. Kamala impulssi ottaa lääkkeet, jättää tää leikki kesken. Nyt. Heti. Ei välittää mistään. Lopettaa kaikki. Nyt. Heti. Ahdistaa, oon levoton, ahdistaa, oon levoton, ahdistaa, oon levoton, en jaksa, oon levoton. Olo mitä kamalin, ja mun pitäis jaksaa, mun pitäis pystyä, kantaa taloutta kahden edestä, hoitaa molempien asiat ja... Ihan liikaa asioita, liikaa asioita, ihan helvetisti liikaa asioita. "Sä et oo läheskään yhtä huonossa kunnossa kuin minä!" No en kai kun mun on pakko jaksaa, pakko vittu hoitaa asiat, pakko, pakko, pakko.

Mulle ei anneta vaihtoehtoa tässä maailmassa. Jos mä luovutan, mä en ole mitään. Jos mä en jaksa, mä en ole mitään. Mun pitää hoitaa rotat, tehdä ruokaa, käydä kaupassa, siivota, pestä pyykit, hoitaa laskut, vahtia lääkkeet, muistaa sitä, tehdä tätä. Kai se on ainoa mikä mut pitää kierroksilla, toimivana. Pakko. Tieto siitä, että jos lopetan menetän kaiken. Ja helvetti en jaksa enää. En jaksa kauaa enää.

Mua itkettää. Ensimmäistä kertaa aikoihin mua itkettää. Oon lopussa. Ehkä, jos lopettaisin lääkkeet. Ehkä. Ehkä silloin, kun vajoaisin todella, oikeasti, ehkä silloin mut huomattais tän kaiken alta. Ehkä joku sit tajuais että oon heikko ihminen enkä mikään saatanan kone. Koska en oo vajonnut vielä minnekään. Mä piiskaan itteäni eteenpäin kunnes mä lopetan syömisen, kunnes mä alan kuulla taas ääniä, kunnes mä oon oikeasti kuoleman arvoinen. Sillä nyt. Nyt mä en ole mitään.


np: Cradle of Filth - Forgive Me Father (I Have Sinned)

maanantai 14. lokakuuta 2013

Liikaa

Vein tänään sen korun hoitajalleni. Halattiin ainakin kolmesti, sain osakseni miljoonat kiitokset enkä oikein osannut sanoa mitään. Selitin vain jotain sekavaa ja katsoin kuinka hoitaja pidätteli kyyneliä. "Se on vielä niin kauniskin." Mua ei siinä tilanteessa itkettänyt, mutta myöhemmin se, kuinka hoitaja kertoi oppineensa multa paljon ihmisyydestä sai mut kyyneliin. Ei multa voi oppia mitään. Vai voiko muka?

Mä vedin taas BDI:stä (siitä missä on kaksikymmentäyksi kysymystä) vaikean masennuksen pisteet. Tunnistan testiä tehdessäni ettei kaikki ole oikein, mutta silti en koe olevani vaikean masennuksen arvoinen. Sehän on vaikea sairaus, ei mulla voi olla sellaista. En kelpaa edes siihen. Ja miten muka mulla, joka syö vaikka jos minkälaista lääkettä, voi vieläkin olla masennus? Miten mua voi masentaa jos masennuslääke ja mielialantasaaja ovat ihan (muka?) kondiksessa ja hoito käynnissä - jo ties vaikka kuinka monetta vuotta?

Tätä mä tarkoitan, kun puhun epätoivosta. Kun en pääse eteenpäin vaikka kuinka rämmin. Otan harppauksen eteenpäin, olen hetken iloinen, ja sitten joku voima vetää mua kolme askelta taaksepäin. Se on... turhauttavaa. Lievästi. Okei, joku voi nähdä asian niin et kylhän mä etenen hitaasti mut varmasti, simppeliä matikkaa, mutta. Jos on oikeasti tässä tilanteessa, elää tätä elämää. Se ei oo niin helppoa kestää. Tai no, sanoiko kukaan niin muttamutta.


Mut niin. Kai se on pakko jatkaa. Tänään, tää päivä, ainakin. Ehkä keskiviikkoon, jos silloin (uuden) hoitajan tapaamisessa saisi sanottua jotain järkevää. Että on paha, pahapaha, pahapahapaha olla. Että masentaa, että en jaksa enää, että kaikki hajoaa. Ääh, en tiedä, niin sekavaa. Kaikki. En mä kai sitten ole luovuttaja? En ainakaan tänään. En ainakaan tänään...

np: Cradle of Filth - Illicitus

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Marche Funebre

Joskus haluaisin lopettaa tämän blogin ja kadota. Aloittaa alusta. Olla mystinen ja salaperäinen ja tuntematon. Jättää omilla kasvoilla kirjoittaminen ja kadota anonymiteetin suojiin. Noin vain. Toisaalta samalla haluaisin kadota kokonaan. Poistaisin livejournalin, en enää koskaan kävisi tumblrissa, katoaisin Facebookista, jättäisin kaiken. Samalla muuttaisin salaa kauas pois. Vanhemmille vastaisin yhä harvemmin puhelimeen, sanoisin että on kiireitä. Ehkä perustaisin uuden blogin, muka-salaisen. Kirjoittaisin kauniisti kuin runotyttö ja kaikilla olisikin kaunis kuva minusta.


~"Se on sellainen kaunis runotyttö. Sillä on pitkät pianistin sormet ja se polttaa pitkiä tupakoita hienostuneen boheemisti. Sillä on pitkät tummanruskeat hiukset, pehmeät ja hieman sekaiset. Lukulasit ja kädessä aina kirja. Se lukee niitä kirjailijoita joista kaikkien ois pitänyt kuulla ja joita kaikkien ois pitänyt lukea jos haluavat olla kuin se. Ja kaikki haluavat olla kuin se. Se on melankolinen, mut sillä hyvällä, runollisella tavalla, ja kun se lopulta viiltää ranteet auki niin sekin on vain kaunista, ei ollenkaan rumaa. Ja se elää pyhällä hengellä, ei se syö, juo teetä vain. Ja sen ääni on keveä ja samalla vanha ja viisas. Se on kuin unelma. Kaunis unelma."~


En tiedä mikä purkaus tää taas on. Näitä sattuu. Outoja aikoja. Niitä me elämme. Aina ja ikuisesti. Mä kuuntelen Soap&Skiniä ja yritän kadota. Ei onnistu, oon kipeesti kiinni tässä hetkessä. Kaikki huutaa, kaikki sattuu, kaikki on pahaa ja rumaa. Mä pilaan kaiken. Mä vien ihmisten rahat, tuhlaan, sotken, itken ja parun. Oon itsekeskeinen, lapsellinen ja turha. Tää on se totuus mitä koitan haaveillani piilotella. Oon turha. Turha, sillä mä varastan aikaa. Imen sitä itseeni, kulutan ja vanhennan kaikkea lähelläni. Sen ei pitänyt mennä näin. Mun ei pitänyt syntyä.


Miksei mussa oo voimaa hypätä junan alle? Syödä niitä lääkkeitä? Itsehän sanoin - tiedän - ettei se tunnu miltään, kuolema. Mun takia meidän taloudessa on tällä hetkellä, nyt, about puolen kuun paikkeilla, alle sata euroa rahaa. Kuukausi kuukaudelta mä imen kuiviin tän systeemin. Mä ajattelen vain synkkiä asioita, mä olen synkkä, mä olen saatanasta, paha ja pimeä. Haron hiuksiani ja olen ruma, likainen, ruma. En ollenkaan runotyttö. Mä olen saastaa. Mä olen paholainen, mä olen hirviö. Teurastakaa mut, tuomitkaa kadotukseen.

np: Soap&Skin - Sleep

lauantai 12. lokakuuta 2013

Siks olen yksin ja piiloon meen

Tajusin Tampereella liikaa asioita, asioita joiden takia itkin salaa vessassa. Kipeitä asioita, isoja asioita, surullisia ja pelottavia asioita. Muuten saldoksi jäi mukavat about kolme päivää ja kaksi yötä, yhdet rikkinäiset sukkahousut, uusia ruokatuttavuuksia, pari korua, rotille herkkuja, Ikeasta tarpeellista ja vähemmän tarpeellista sekä muistoksi koru myös hoitajalleni. Tapasimme tosiaan viimeistä kertaa keskiviikkona. Itkin (jälleen salaa?) matkalla Tampereelle sitäkin. Luulin, että meillä olisi ollut vielä yksi tapaaminen ensi viikolla mutta toisin kävi. Siksi ajattelin laittaa maanantaina tekstiviestin hoitajalleni ja kysyä olisiko hänellä pari minuuttia aikaa, ja viedä tuon muistoksi hänelle. Ollaanhan me sellainen neljä vuotta tehty yhteistyötä, ja nyt mut varmaan siirretään varhaiskuntoutuksesta psykoosityöryhmään, jossa järjestetään pitkäaikaisempi hoito.

Oon väsynyt. Luin edellisen tekstini kommentteja ja tunsin itseni idiootiksi. Suureksi idiootiksi. Tiedän, et moni vaihtais elämänsä mun elämään koska vain. Hyvin moni. Ja jostain syystä, vaikka tän pitäisi tehdä juuri päinvastoin, mä tunnen että entistä enemmän mun pitäis kadota täältä. Tehdä tilaa jollekin muulle, mun elämän ihmisten elämissä. En jaksa edes selittää, sillä tiedän että suurimman osan teistä on mahdoton käsittää mun sairasta ajatuksenjuoksua :( Anteeksi.


Sormus ♥


Vihdoin kunnollinen ketju mulle kans ♥


Koru hoitajalleni ♥

Njoo. En osaa kuvailla millaiset on fiilikset nyt. Ne on. Ovat vaan. Toisaalta on hyvä mieli, toisaalta ei. Toisaalta on energiaa, toisaalta ei. Yritän ottaa hetki kerrallaan, mut hetket on kumman raskaita. Kai se tästä taas. Ehkä pesen viel koneellisen pyykkiä ja siivoilen iltani iloksi.

np: Billy Talent - Love Was Still Around

tiistai 8. lokakuuta 2013

Ei mulla muuta

Elämä tuntuu tänään, juuri nyt, taas painavalta, raskaalta suorastaan, turhalta todellakin, väsymyksentäyteiseltä ja irralliselta. Haaveilen kuolemasta, vaikka huomenna on tiedossa matka Tampereen suuntaan ja Sivoskan luo. Ei mun pitäisi puhua tällaisista. Ei, koska pahoitan muiden mielet. Ei, koska vain jauhan paskaa. Ei, koska se ei kuulu hyviin tapoihin. Ei, koska ketään ei kiinnosta. Yksinkertaisesti vain ei.

Mä en tiedä mitkä asiat mun elämässä on kunnossa ja mitkä rempallaan. Mä en tiedä mun elämästä muuta kuin etten pidä siitä ja tahdon kauas, kauas pois kaikesta mikä on "elämää".


Oksetan ja ällötän itseäni. Oon väsynyt, vanha ja ylirasittunut. Mä en halua jatkaa enää. Kaikki on... Ääh, ei sitä voi toinen tuntea, ehkä juuri ja juuri jotenkin omien kokemuksiensa kautta ymmärtää, mut silloinkin vain omien kokemuksiensa kautta. Ei koskaan mun. Koska tää on vain mun elämä, vain mun tunteet, mun koko paska. "Päästäkää minut tästä".

Tekee mieli haistattaa paskat kaikille ja kaikelle. Sekavia ajatuksia päässä. Sekava olo. En jaksais.

np: Maya Jane Coles - Humming Bird

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Trying to breathe

Olen edelleen yksinäinen, edelleen levoton, edelleen turvattomalta tuntuvassa tilassa, edelleen... Niin. Mulla on kuuma ja kylmä samaan aikaan ja oon kuitenkin ottanut lääkkeet. Mun tajuntaa räjäyttää edelleen eiliset luvut; kuulunko oikeesti siihen 2% "eliittiryhmään" joiden ÄO on yli 130? En pysty uskomaan että minä, tyhmä tyhmä minä. Lahjaton minä. Hidasjärkinen minä. Ja vielä erikseen matemaattisesti lahjaton minä. En voi uskoa. Tekis mieli tehdä se uudestaan, vetää ÄO70 -pisteet ja tyytyä olemaan kehari.

Ensi perjantainakin on Levykauppa Äxässä mulle jotain (huh, ei pitäis); nimittäin Wolfheartin Winterborn -albumi. Kuuntelen sitä just Soundcloudista ilmaiseksi. Sitä ennen kuitenkin ehkä keskiviikkona mun hoitajana tapaamisen jälkeen lähdemme kohti Tamperetta, Ikeaa ja Sivoskaa, jonka luona en ole vielä koskaan ehtinyt käydä - ei tosin Eetukaan. Pienimuotoinen tuparireissu siis? Autossa pitäis olla suht runsaasti bensaa viel, ja jos ei innostuta tuhlaamaan Ikeassa taskujamme tyhjäks niin kai me selvitään. Äitiin haluun nimittäin käyttää tässä kuussa kympin (wow), koska on sen synttärit ja haluan ostaa sille erään pokkarin lahjaks.

Yritän pitää tän kaiken kivan tulevan mielessä. Niin kuin ensi kuun alussa Turkuun, pian joulu ja mahdollisesti vielä uus rottavaavi jossain vaiheessa. Mut silti kaikki synkkä kaivautuu mieleen. Kestääkö parisuhde tätä sairasteluani? Onko musta elämään ollenkaan? Tuleeko sitä neljättä rottaa kun Eetu on valittanut ettei sen into riitä rottiin enää yhtä paljon kuin ennen? Onko huomista, onko tulevaa, onko mukavia päiviä?

Haluisin nyt jo lähteä jonnekin. Pois täältä. Pois kotoa, kotona ajatukset pääsevät aina valloilleen. Siirrän rottien häkin pesua päivä päivältä, vaik tiedän et se pitäis tehdä. Mut haluan pois omalle mukavuusalueelleni, joka ei oo kotona. Onneks taidan saada isovanhemmat huomenna tai tiistaina raahattua kaupunkiin tai jonnekin, ehkä kirpparille? Ja sitten toisena päivänä on pakko pestä se häkki, jos olemme keskiviikkona lähdössä. Ääh.

Mut leivoin mä tänään makoisia sämpylöitä. Eetulle ja Simollekin maistui. Ei ne nyt olleet mitään superkauniita, mut maistuivat ihan hyvälle vaik heitin about kaikki aineet sinne arviolta. Kai mäkin jotain osaan, joskus, vahingossa... :(


np: Wolfheart - Breathe

lauantai 5. lokakuuta 2013

Satakolmekymmentä x iloa

Hihihii oon jossain hihittelypilvessä :D Johtuu vain siitä että Stellan innostamana tein Mensan kotitestin, ja tulos sanoi että "älykkyysosamääräsi on noin 130, joka on korkeampi kuin 97,7 prosentilla väestöstä". Goddamn, jos ois yli 130 niin pääsisin Mensaan (eli hyvinkin voisin onnistua oikeassa testitilaisuudessa?) :D:D:D:D Mut ei hätää, tuskin musta mensalaista tulee koska en ikinä uskaltais mennä siihen tilaisuuteen - ois niin noloa saada just joku 129:n ÄO, tai pahempaa, vielä alhaisempi ;______; Ei, en oo yhtään ankara itselleni.

Mitä muuta tänään? Heräsin (ylläri). En muista mitä tein. Menin takas nukkumaan. Eetu herätti et Simo tulee kohta kylään, joten nousin uudelleen ylös. Istuin jätkien kanssa keittiössä kunnes lähtivät lenkille. Sit vähän datasin, sit juoksinkin kohta jo niiden kanssa Puolenkuun peleihin ettimään Simollekin Flames of War -figuja. Sen jälkeen tein ruokaa kaikille meille kolmelle ja nyt sit oon istunu tekemässä ÄO-testiä ja hihitellyt yksinäni ihan testille kuin sillekin että jätkät liimailee figujaan tuolla ihan intopiukeena :3 Aww ♥ Ja vaikka oon ollut vähän yksinäinen tänään - tai en niin vähääkään? - niin tää on ollu ihan jees päivä?


Ja tästä kuvasta tuli mieleen. Et miten mun maailmasta puuttuu muut värit kuin aina vain musta ja valkoinen. Kaikki on tosiaan mustavalkoista, mut epävakaillehan se on tyypillistä. Vaikka joskus tuntuu harmaalta, niin ei, aina se on mustaa tai valkoista, lopulta. Harmaa on tunnesana, ei sellainen... Kuvaava? Nyt kuulostan jo sekavalta mut :D Kun mietin niin asiat on aina hyviä tai pahoja, ihania tai vitun paskoja. On joko ylivireä, ylihyvä fiilis tai sit alivireinen paskamasisfiilis.

Ei oo keltaisia päiviä, ei vihreitä, ei sinisiä. Ehhhh, on vain iloa TAI surua. Energiaa tai väsymystä ja lamaannusta. Ja kun sekään ei riitä että päivä koostuis pelkästä mustasta tai valkoisesta, vaan päivä voi olla yhtä kahden värin välillä hyppimistä, ping-pong, edestakaisin. Se on suoraan saatanasta.

Mä haluisin itkeä. Näen mun omahoitajaa enää ehkä kerran. Se kyllä puhui, että yrittää järjestää mulle vielä toisenkin tapaamisen mut. En tiedä. Pelottaa niin hirveesti se muutos. Ensin menee viikkoja, kuukaus ainakin, että opin tuntemaan sen uuden hoitajan. Sittenkään se ei voi vielä tietää musta niin paljon ko tää mun nykyinen. Se ei oo sama ihminen.

Ääh, en mä tiedä mitä oon yrittäny koko ajan tässä selittää. Ehkä sitä et ... en tiedä. Että en pidä edelleenkään elämästä. Että mä haluan edelleen kuolla. Että päivä päivältä mun taakka kasvattaa painoaan ja selkä taipuu enkä jaksa enää. Ja muutokset just nyt on pahasta, jos ne on tollasia kuin hoitajan vaihto. Mut eihän sillekään voi mitään.

Vittu, en mä osaa ees kirjottaa mitään järkevää, kiitti ja anteeks.

np: Pää Kii - Paskahousun paluu

perjantai 4. lokakuuta 2013

Mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka


Kuuntelen Jenni Vartiaisen uusinta, jonka kävin noutamassa tänään Levykauppa Äxältä, ja pidän kuulemastani. Postiluukusta oli tippunut Maria Vaaran Likaiset legendat -kirja. Odotan, että pääsen lukemaan sitä. Tänään oon myös shopannut Eetulle sen kanssa syksyisempää liikuntavaatetta ja käynyt tapaamassa mun isovanhempia, jotka palasivat Turkista lomamatkaltaan. Lisäks oli tietty hoitajan tapaaminen. Sovittiin että nyt oon virallisesti lopettanut dkt:n.

Oon kauhean väsynyt. Taidan mennä lukemaan tuota kirjaa ja sit nukahtaa. Ihan liian paha olla.

np: Jenni Vartiainen - Minä sinua vaan

tiistai 1. lokakuuta 2013

Error 404 - Not found

En siis mennyt tänään dkt:hen vaan valehtelin olevani kipeä. Nukuin ihan liian myöhään ja kaikki jäi tekemättä taas kerran. Tai no pesin mä koneellisen pyykkiä. Njoo. Huomenna kuitenkin aion mennä hoitajan tapaamiseen ja kertoa tuntemuksistani. Sen jälkeen karkaan Milkalle; mulla on ylläri kisuille / Manalle :3 //EIKO hihi sittenkin torstaina :33

Eilen varsinkin oon miettiny kovasti mun elämää ja sen tarkoituksenmukaisuutta. Mietin sitä, et oon kohta 24-vuotias, enkä oo saanut elämässäni mitään aikaiseks. Jos laskee että oon päässyt tähän vaiheeseen, jossa selviän jotenkuten arjesta jos mulla on joku henkilö tukena (= Eetu). Niin. Siihen on mennyt sellainen viisi vuotta. Eli jos menee vielä toinen viisi että olen siinä kunnossa et voisin mennä kouluun / töihin. Oon about 30v. Ihan vaan teoriassa, koska eihän todellista tapahtumien kulkua tiedä ennenko ne tulee vastaan. Niin se on suhteellisen paskaa

En ehkä koskaan saa haaveilemiani lapsia jo ihan sen takia ettei mun lääkitystä pystytä välttis purkamaan, ja sen takia etten välttämättä koskaan ole tarpeeksi hyvässä psyykkisessä kunnossa. En välttämättä koskaan mene töihin. En välttämättä koskaan hanki ammattia. En ole välttämättä koskaan mitään. Okei, se etten koskaan saa ammattia hankittua tai mene töihin ei ole mulle niin paha. Mutta lapsia mä haluaisin. Se on oikeastaan ainoa mitä haluaisin saavuttaa tässä elämässä. Oma perhe. MUTTEN JOSKUS KUUSKYMPPISENÄ (huono esimerkki mut oonkin niiden ammattilainen).

Mä oon vaan yhteiskunnan taakka, nobody joka rämpii paikallaan päivästä toiseen. Pelkään et jonain päivänä havahdun siihen ettei mulla oo enää miestä, ei ystäviä, ei mitään. Oon kolmekymppinen, asun vanhemmilla ja lihon. Ja kun se ei ole edes kovin epätodennäköistä.

Ja on helppo sanoa mulle että "ei se noin mee". Että "kyl sä nouset". Mutta kun kukaan ei voi tietää. Oon realistinen pessimisti tässä asiassa. Mä kyllä haluan yrittää ja noin. Mut kuinka kauan kannattaa yrittää? Missä menee se raja että voi todeta että tää on nyt nähty, goodbyes? Pitääkö mun vittu elää elämäni luonnolliseen loppuunsa asti et voin todeta sit et joo, eihän siitä paskaakaan tullut, epäonnistuin kaikessa, en saavuttanut mitään, olin onneton ja lopulta hyvin yksin. Man, I've gotta say, NO WAY I AM GONNA DO THAT SHIT. Synkät on pohdinnat, joo, mut miten sitä voiskaan vähemmän synkkiä miettiä kun tää on mun todellisuutta. En siis pyydä tällä kertaa anteeksi, sry vaan (lol).


PS. Tää on postaus numero 404. Lukijoita 90. Käyntejä kuukaudessa sellain 2700. Se on mulle aivan helvetisti ja tää blogi on yksi niistä harvoista asioista mitkä pitää mut jotenkin kiinni elämässä. Joten. Kiitos kaikille, lukijoille ja teille mahdollisille anonyymeille ♥

np: Lana Del Rey - Carmen