Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

I need you more than I can take

Mun pakoni alkaa kunnolla huomenna. Lähden isovanhemmille. Ja joo, enhän mä kauaa pystynyt pysymään erossa blogista. Mutta on vaan perseestä kun nää asiat, jotka mua eniten ahdistaa ja häiritsee on niitä, joista en voi täällä kirjoittaa. Ehkä tosiaan jonain päivänä.


Muttamutta. Ahdistustahan mä tänne tulin purkamaan. Kertomaan kuinka helvetisti mua juuri nyt ahdistaa. Keskiviikkona vasta hoitajana tapaaminen. Oksettaa. Mulla ei oo mitään hajua mun tän hetkisestä normaalivoinnista, koska sellaista ei ole? Musta tuntuu et feikkaan koko ajan, jopa nyt kun ahdistaa. Ja teenhän mä sitä: en mä näytä tätä esim. Eetulle. 

Mulla on 5.11. lääkärintapaaminen, jossa tehdään paperit sitä mun siirtoa pitkäaikaishoidon piiriin varten. Varmaan vika kerta kun tapaan ton lääkärin. Harmittaa, pidän hänestäkin kovin. Jotenkin tuntuu vaan niin masentavalta siirtyä pitkäaikaishoidon puolelle. Oon siis pitkäaikaissairas, vaikka onhan se nyt itsestään selvää mutta. Jotenkin se tuntuu ... tuomiolta.

Tää päivä on väsyttänyt mut. Rankkaa. Ei oo helppoo olla mä näinä päivinä. Vaikka voin ihan semihyvin, niin ahdistus, öiset painajaiset (mähän en nää "normaalisti" juurikaan unia, mut ko stressi ja ahdistus iskee niin näen jatkuvalla syötöllä ihan liian realistisia unia/painajaisia) ja stressi kaikesta vievät voimia. Ehkä huomenna helpottaa, vaikka pelkäänkin tän stressin laukeamistapaa; sekoanko täysin, nukunko vain vai tuleeko musta muuten vain räjähdysaltis paketti?

Eilen yrittäessäni nukahtaa mä olin jo valmis viiltämään taas, viiltämään niin maan perkeleesti, kunhan vain oisin saanut sen hetken helpotuksen olooni. Ahdistus oli sitä luokkaa et kouristelin ja kramppailin sängyssä ja ajatukset juoksivat nopeimman ja helpoimman itsemurhatavan ympärillä. Mut mä selvisin: nukahdin itseltäni salaa ja näin niitä liian värikkäitä, nopeita ja kauheita uniani.

Nyt pitäis pakata laukku: vaatteet, lääkkeet, kirjat... En tiedä kauan oon poissa, mut onneks en lähde kauas. Rottien puolesta mua surettaa, mut käyn mä niistä huolehtimassa, ei ne tänne yksinään jää. Tänään leikataan vielä kynnet niiltä. Haluaisin voida itkeä tätä tilannetta, mut en kykene kuin ahdistumaan. En osaa enää nykyisin itkeä, ja se on vitun perseestä. Mä oikein toivon, et huomenna mua itkettää. Muuten tunnen itteni vaan tunnekylmäks ämmäks.

Mut joo. Nyt se laukku. Wish me luck.

np: Ellie Goulding - Atlantis

2 kommenttia :