Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 14. lokakuuta 2013

Liikaa

Vein tänään sen korun hoitajalleni. Halattiin ainakin kolmesti, sain osakseni miljoonat kiitokset enkä oikein osannut sanoa mitään. Selitin vain jotain sekavaa ja katsoin kuinka hoitaja pidätteli kyyneliä. "Se on vielä niin kauniskin." Mua ei siinä tilanteessa itkettänyt, mutta myöhemmin se, kuinka hoitaja kertoi oppineensa multa paljon ihmisyydestä sai mut kyyneliin. Ei multa voi oppia mitään. Vai voiko muka?

Mä vedin taas BDI:stä (siitä missä on kaksikymmentäyksi kysymystä) vaikean masennuksen pisteet. Tunnistan testiä tehdessäni ettei kaikki ole oikein, mutta silti en koe olevani vaikean masennuksen arvoinen. Sehän on vaikea sairaus, ei mulla voi olla sellaista. En kelpaa edes siihen. Ja miten muka mulla, joka syö vaikka jos minkälaista lääkettä, voi vieläkin olla masennus? Miten mua voi masentaa jos masennuslääke ja mielialantasaaja ovat ihan (muka?) kondiksessa ja hoito käynnissä - jo ties vaikka kuinka monetta vuotta?

Tätä mä tarkoitan, kun puhun epätoivosta. Kun en pääse eteenpäin vaikka kuinka rämmin. Otan harppauksen eteenpäin, olen hetken iloinen, ja sitten joku voima vetää mua kolme askelta taaksepäin. Se on... turhauttavaa. Lievästi. Okei, joku voi nähdä asian niin et kylhän mä etenen hitaasti mut varmasti, simppeliä matikkaa, mutta. Jos on oikeasti tässä tilanteessa, elää tätä elämää. Se ei oo niin helppoa kestää. Tai no, sanoiko kukaan niin muttamutta.


Mut niin. Kai se on pakko jatkaa. Tänään, tää päivä, ainakin. Ehkä keskiviikkoon, jos silloin (uuden) hoitajan tapaamisessa saisi sanottua jotain järkevää. Että on paha, pahapaha, pahapahapaha olla. Että masentaa, että en jaksa enää, että kaikki hajoaa. Ääh, en tiedä, niin sekavaa. Kaikki. En mä kai sitten ole luovuttaja? En ainakaan tänään. En ainakaan tänään...

np: Cradle of Filth - Illicitus

2 kommenttia :