Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Playing with the big guns only get you slain

En tiedä miten päivät kuluvat. Hyvin kai. Välillä on raskasta, välillä raskaampaa, välillä ihan jees. Usein haluaisin kuolla, usein ajattelen olevani huono, ruma ja lihava. Usein inhoan itseäni, usein olen väsynyt, usein kyllästynyt elämään. Mut suht useasti myös iloinen, energinen ja onnellinen. Vaikka sitten taas usein tekee mieli huutaa, paiskoa tavaroita ja raivota. Usein oon myös niin lopussa etten jaksa nousta taistelemaan vastaan, tai niin lopussa että taistelen vastaan väärillä keinoilla. Vaikka onkin päiviä, kun kaikki on hyvin. Niin kuitenkin.


Rahat on lopussa ja on kymmenes päivä. Jos sossu ei auta ollaan paskassa tilanteessa. Onneks on vanhemmat, jotka jotenkin pystyvät auttamaan. Siitä muistuikin mieleeni, kuinka muistelin lapsuuttani eräänä päivänä tässä. Muistin niin monta juttua, mitkä ois pitänyt kirjata Se toinen Elina -tarinaan. Mut sehän on vasta hyvin alkuvaiheessa, yhdellä kerralla, yhdeltä istumalta kirjoitettu esiasteinen tekstipaska :D

Mut muistelin ja mietin miten ajat on muuttuneet. Silloin, lapsena, mä elin rikkaassa perheessä, olin toimitusjohtajan tytär ja talvisin, kun ajettiin hienolla Volvolla Sibeliustaloon klassisen musiikin konserttiin mä pukeuduin turkkiin (ei se kai aito ollut, muttei mikään kympin toppatakki todellakaan). Mulla oli hienoja vaatteita, hienoja leluja. Sain kai liian helposti mitä halusin, ja paljon tosiaan. Mulla ei ollut mistään puutetta. Kaikki oli viimeistä huutoa, ei nyt sillä ylikirkuvalla tavalla, mut sellaisella joka huokui korkeaa elintasoa. Mun barbit oli niitä keräilybarbeja, joilla oli upeita mekkoja ja tiaroja. Mut missä vaiheessa meni pieleen, miks mä piirsin niille kalliille keräilybarbeille mustelmia reisiin?

Ja mä muistan ikuisesti miltä tuntuu tippua alas siitä taivaasta missä mä elin. Mä elän sitä tiputusta vieläkin. Se tiputus oli yhtenä syynä siihen että mun jo valmiiksi heikko mieleni sairastui entistä enemmän. Muistan ne huudot, ne loputtomat "pelkkää makaroonia" -ateriat. Muistan ne tappelut, sen ettei ollut enää varaa mihin halusi - tai edes mitä tarvitsi. Musta se on niin väärin. Että kun alamäki alkaa, sitä ei voi pysäyttää.

Mä oon onnellinen mun perheestä, vaikka se on kokenut enemmän paskaa ko sen ois tarvinut. Joskus syytän itteäni, koska mä kasvatin sitä paskataakkaa vielä enemmän sairastumalla. Mut toisaalta en ois välttämättä koskaan sairastunut jos paskavyöry ei ois alkanut. Ja tällöin mä saan syyttää mun paskanaamaista isoisää, joka luojan kiitos on poistunut tästä maailmasta. Joskus toivon et helvetti on olemassa sellaisille ihmisille kuin se. (En voi ikinä selittää millainen ihminen se oli, mut se oli läpeensä paha. Sen verran voin valottaa, sanat eivät vain riitä kuvaamaan.)

Miten me kaikki päädyttiin Sibbetalon tähtitaivaan alta vuokrakämppiin kituuttamaan vikoilla rahoilla päivästä toiseen? Minne katos yltäkylläisyys ja onni? Miks multa vietiin vielä terveys? Mitä vittua mä tein väärin? Mistä mua rangaistaan? En kai usko kohtaloon, joten. Mutta. En ymmärrä. Onneks onni on palannut hitaasti - todella, todella hitaasti - hieman takaisinpäin. Mut riittääkö pelkkä onni jos ei ole rahaa ruokaan?

Tiedän ettei pitäisi valittaa, kun kaikki on kuitenkin paremmin kuin jollain muulla. Tiedän. Mutta kai ihmisellä on oikeus ilmaista tyytymättömyyttään oli hän asemassa missä tahansa? Ei se ole itsestäänselvää, että esim. raha toisi onnea, ei. Jokaisella on ongelmansa, se on selvää. Ja sananvapaus - kaikilla.

Ja mun sairaudesta vielä. Okei, mä oon ollut lapsesta asti erikoinen, erilainen, hieman(?) outo ja taikauskoinen. Paranoidi ja lapsena varsinkin sairaanloisen pelokas. Mä näin dinosauruksia ovien takana, susia ikkunoissa ja välkkyviä, liikkuvia valoja öisin. Ne kaikki piinas mun öitä ja saivat ajoittain mut kauhun partaalle ja huutamaan tuskasta. En uskaltanut liikkua yöllä edes vessaan. Harjoittelin joka ilta jonkin - yleensä useamman - kamalan tapahtuman varalle: näyttelemään kuollutta kun murhaajat iskisivät taloomme, hyppäämään ikkunasta kun talomme palaisi poroksi, piiloutumaan kun sudet hyppäisivät ikkunasta.

Ja etsin niitä perkeleen kameroita katonrajasta. Vanhempani valvoivat tekemisiäni, ne tiesivät kaiken ja olivat mua vastaan. Ja ainoat kerrat kun kapinoin, kapinoin raivolla. Hakkasin kivellä ovea paskaks ja uhkasin heittää sen ikkunasta. Ja jollekin tää on voinut olla "arkipäivää", mutta kun mulla siis ei ollut uhma- eikä murrosikää - vain yksittäisiä, kohtauksenomaisia hetkiä, jolloin uskalsin kapinoida.

Ja koskaan en ole vanhempiani vihannut, paitsi psykoosissa isääni, koska äänet käskivät niin. Tappamaan hänet. Kertoivat kuinka paha hän on. Tullut isäänsä, sanoivat. Ja mä itkin ja huusin kun vastustin niitä kun käskivät hakea sen lihakirveen yöllä isän nukkuessa ja yhdellä voimakkaalla lyönnillä lopettaa se elämä siihen.

Ja koskaan en ole saanut ymmärrystä sille, miksi mä lapsena näin alastoman vartaloni yllä miehiä; olikovatko he harhaa vai totta? Enkä luultavasti koskaan saa tietää, joudun vain arvailemaan. Näinkö harhoja jo lapsena? Olenko ollut sairas koko elämäni? Olin kuulemma helppo lapsi, mut muistaakseni oon kuullut et se voi liittyäkin skitsofreniaan.

Ja mua pelottaa, jos Eetullakin todetaan skitsofrenia, että miten käy jos ikinä saadaan lapsia. Muistaakseni, jos molemmilla vanhemmilla on skitsofrenia, lapsen sairastumisriski on 40%. Tavallaan mä en haluaisi katsoa tätä loppuun, ihan jo sen takia et mä tiedän et mun elämä tulee olemaan pelkkiä haasteita täynnä. "Ei sitä voi kieltää; sä tuut tarvitsemaan vielä todellakin useita vuosia hoitoa", sanoi lääkäri kun tavattiin tiistaina. Eikö vittu viis vuotta mun elämästä riitä? Sairaus on vienyt varmaan kymmenen vuotta, ja puolet siitä oon ollut hoidon piirissä. Mä en oo koskaan ehtinyt olla kunnolla nuori, enkä aikuistua. Mä oon vielä lapsi monessa suhteessa - miten mun käy lopulta?

Oon vielä epävakaakin kaiken päälle, on tässä soppa. Epävakaista 10% ja skitsofreenikoista 10-13% kuolee oman käden kautta. Miten mulle käy? Miten vitussa mulle käy, jos jään vaikka yksin? Tai menetän vielä jonkun läheisen - vaikka itsemurhan takia? Miten mä selviän arjen viidakosta, jos vain yksi kolmasosa skitsofreenikoista paranee? Okei, toinen kolmasosa pystyy elämään suht normaalisti, mut jos lääkärikin sanoo mulle, et mun kannattaa korkeintaan tällä hetkellä tähdätä osapäivätyöhön - "joskus tulevaisuudessa sitten" - niin. Onko mulle olemassa elämää? Onko tarkoitusta? Jos mun on itse kovin vaikea löytää niitä?

Joo no tää ny oli vaan tällainen purkaus. En tiedä mistä se tuli tai mihin se johtaa. Hieman on epävakaa olo, tekis mieli juoda pää täyteen viinaa ja niellä kourallinen lääkkeitä - ei itsemurhatarkoituksessa vaan vain "huvikseen". Äh, en keksi oikeaa sanaa kuvaamaan, jotkut teistä ymmärtää, osa ei. Ja tavallaan mua ei kyllä haittais jos vahingossa kuolisin. EN TIEDÄ EN VITTU TIEDÄ ÄLKÄÄ SYYLLISTÄKÖ. Vain mä voin tuntee mun tunteet, tietää mun olot, ymmärtää mua - ja mä tunnen ja tiedän liikaa enkä ymmärrä alkuunkaan.

np: Marina & the Diamonds - Primadonna

5 kommenttia :

  1. Vähän sama tunne mullakin, yliannostuksen ottaminen houkuttaa suuresti, mutta ei tarkoituksena kuolla, vaan satuttaaksenn itseään eli tavallaan "huvikseen". Joten ymmärrän sinua, mutta toivon myös ettet tee sitä. Oon katsonut pari videotasi, ja vaikutat tosi kivalta ihmiseltä, sellaiselta joka ei todellakaan ansaitse kuolla oman käden kautta. Toivon että tuskasi hellittää ajallaan. Uskon että sinä selviät, voimia kovasti <3

    VastaaPoista
  2. Mulla on vähän samanlaisia fiiliksiä tossa lapsijutussa. Tai siis, joo ei mulla ole skitsofreniaa eikä välttämättä yksikään mun nuppivaivoista ole sellainen joka periytyisi, mutta mua pelottaa ihan hirveästi että mitä jos mun lapsesta tulis samanlainen halluja näkevä raivohullu kun minä olin.... Hyrrrh. Sitten kun miettii tollasia juttuja liikaa niin tulee just sellanen olo ettei ikinä halua hommata lapsia, vaikka oikeasti haaveileekin välillä perheen perustamisesta. Höh

    Tsemppiä noihin juttuihin! Ja hei toivottavasti kirjottelen Se toinen Elina -blogiin lisää :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. *kirjoittelet jopa XD En minä lollotiloo

      Poista
    2. nii, ei pitäis miettiä liikoja, onhan totta et jos mitä tahansa miettii liikaa ni kauheeltahan se alkaa näyttää :D :)))

      hahahha :D:D::DD:D joo, vois lisäillä sinne tekstiä vaikka HETINYT :3

      Poista