Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Vauhdilla kohti terässeinää


Mua ahdistaa. Pitäis olla yrittämässä nukkumista, mutten pysty. Ja enää tähän aikaan en kehtaisi pakottaa ketään lähtemään viemään mua sinne päivystykseen. Huimaa ja kuumottaa kasvoja, hengittäminen sattuu ja rintaa painaa. Mietin liikaa, kaikennäköistä.

Esimerkiksi sitä, et ketäköhän kaikkia tänkin blogin lukijoihin mahtuu, siis niihin anonyymeihin lähinnä. Okei, en oo mikään superbloggari jonka sivulla on miljoona käyntiä tunnissa, mut mulle päälle kaksisataa kävijää päivässä on paljon. Jos laskis siis, että jokainen lukija kävis kerran päivässä mun sivuilla niin jossain siellä näyttöjen takana olis vielä ne teoreettiset toiset sata lukijaa. Mietin, pitäiskö mun lopettaa oman naaman käyttö, muuttaa blogi salaiseksi tai aloittaa uusi, kadota vain kuten niin monet muutkin. Ei sen takia, että saisin hatemailia, vaan siks, että paranoia iskee ajoittain.

Mietin myös et kauan mä jaksan tätä elämää tällaisena. En voi oikeesti elää montaa viikkoa niin, että syön kolme Opamoxia päivässä. Mä en jaksa kantaa huolta ees itsestäni, ja mun pitäis hoitaa myös Eetu koska sairaanhoito ei näköjään voi sille mitään(?). Mä oon lopussa. Mietin epätoivoisia; kuolemaa, viiltelyä, lääkepilveä, mitä vain mikä veis tän hetkeks pois. Ja siis kun yksin vielä pärjäisin jotenkin, ehkä, kai, mutta kun tuntuu ettei sairaanhoitojärjestelmä ota minkäänlaista vastuuta Eetusta, tai jos yrittääkin ottaa niin se on pompottelua paikasta toiseen, ja mun pitäis jaksaa, pystyä jne. Mä en jaksa, en pysty. Piste.

Nyt vielä senkin päälle oudot fiilikset, että iltalääkkeet napattu, viimeyö nukuttu huonosti ja jos pitäis mennä päivystykseen niin varmaan luulisivat et oon kännissä tai jotain. Fiksuintahan tässä ois nyt mennä ... kun näkisitte mitä sivuja netissä selaan. Tuntuu vain siltä et oon vaivaks vanhemmille jos yhen aikaan yöllä pyydän kyytiä sairaalaan, jotta jonotan ainakin kaks tuntia, että pääsen juttelemaan, että voin odottaa lisää ja ehkä vieläkin lisää ja saan palkkioksi pari hassua namia.

Sanonpahan vaan että vittuperkele. Oon yrittänyt lukea Murakamia, oon yrittäny nukahtaa, syödä pähkinöitä ja lukea, lukea lisää (Murakamia) jne. Ei onnistu. Tää on en muista mones yö, jolloin unisekoilu jatkuu. Oispa veli kotona, se lähtis mun kanssa päivystykseen ilman et tarvis herättää ketään koska se ois hereillä tähän aikaan. Mut se on sen naisen luona, ja... Ei. Vielä kun puoliks lupasin äidille et katotaan huomenna. Koska on tarpeeks myöhä, mennyt tarpeeksi aikaa, et uskallan herättää ja sanoa et tää ei mee ohi? Koska äiti voi aina käskeä tuttuun tapaan: "mee takas sänkyyn, yritä, kyllä se uni sieltä tulee ja ahdistus menee pois" - ja paskat. Oon umpikujassa, apua, auttakaa.

np: - (nothing)

4 kommenttia :

  1. Moi! Oon seurannut sun blogia jonkun aikaa. Ajattelin huhuilla täältä, niin tiedät ainakin yhden lukijan kuka täällä ruudun takana on. Älä huoli tuosta Opamox-hommasta, äidin kuoleman jälkeen käytin Opamoxia 100-150 mg vuorokaudessa pari kuukautta ja pääsin niistä kyllä eroon kun maltto vähentää tosi pikkuhiljaa. Pakko myöntää, että kyllä mä niitä Opamoxeja yhä kaipaan... mut oon pärjänny ilman. En kyl toiste ala niitä kiskoon tollasia hevosen annoksia. Otin ne 50mg Opamoxit isäpuoleltani, en olis muuten kestäny. Jos tuntuu, että tarvii mennä päivystykseen, niin kannattaa mennä. Tosin oon ite kokemuksesta huomannut, että se on harvoin ollut mitenkään hyödyksi... ihmiset on mulkkuja. Anna itelles armoo edes vähän, mee vaikka vaan lepään sänkyyn vaikket sais nukutuksi... Täällä toinen yödataaja.

    VastaaPoista
  2. Mä stalkkailen täällä uskollisesti ja välillä käyn lukemassa sun vanhojakin postauksia. (Mutta senhän varmaan jo tiesitkin. :D) Olis todella harmillista, jos sun blogia ei pääsisi enää lukemaan. Jos teet tästä jossain vaiheessa salaisen (vain kutsutuille?) niin pyydän että pääsisin ineen! Oon nimittäin ihan koukussa tähän blogiin.

    Jaja, paljon jaksamista tohon oloon. Eipä nää "voimia" jutut oikeasti ketään auta, mutta toivon oikeasti että sun olo paranisi. Täällä kans yks yödataaja, jonka silmät tosin alkaa pikkuhiljaa sulkeutua. Jos saan unta, niin voin ehkä hetken olla miettimättä tyhmiä juttuja. Toivon että säkin saat unta jossain välis. ♥

    VastaaPoista
  3. Mä kanssa seuraan uskollisesti vaikka kommentoinkin harvoin, ja olis tosi sääli jos tätä blogii ei enää olis! Älä katoa <3

    VastaaPoista
  4. Minä myös seuraan aktiivisesti! Paljon voimia, koita jaksaa vielä. ♥

    VastaaPoista