Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 3. helmikuuta 2014

Field of paper flowers


Nyt ahdistaa. Ahdisti aamullakin. Päätin että mä sanon hoitajille, tai siis kerron, siitä miten mä haluan kuolla, miten ajattelen kuolemaa jatkuvasti. Eihän se mennyt putkeen. Musta tuntuu jatkuvasti, että noi uudet hoitajat vähättelee mun sanoja. Vaikka tiedän, että se ei oo niiden tarkoitus, niin ne kuulostaa niin kovilta ja ehdottomilta. Armottomilta. Se ahdistaa mua jo itsessään. No, sainhan mä sen sanottua, asiani, mut mulle vain hoettiin, että on eri asia ajatella kuin tehdä. Totta, tiedän tuon kyllä, mutta ne eivät tavoittaneet mun ydinajatuksta: mä olen jo kymmenen vuotta taistellut lähes päivittäin, nykyään aina vain enenevissä määrin, itsemurha-ajatusten kanssa. Että mun on hankala ja turvaton olla omassa itsessäni.

Mutta sen ne sentään ovat tajunneet, ja saaneet mut taas muistamaan, että oon elänyt ihan saatanan kauan ihan saatanasti liian ison taakan kanssa. Ja että se vain jatkuu tänä päivänäkin. Et oon edelleen samassa tilanteessa, elämän kaikkien mutkien jälkeen, kuin helvetti se 15-16-vuotias Elinakin oli. En oo päässy mitenkään eteenpäin (tai no siis olen mutten ole kuitenkaan), vaan edelleen kannan huolta muista ja otan muiden huolet kannettavikseni sysäten syrjään omani, kunnes ne romahtaa päälle. Ja just nyt saisivat romahtaakin. Mulla on jatkuva tunne siitä etten jaksa, etten halua enää jaksaa. Ja kukaan ei usko mua, tai siltä se ainakin tuntuu. Mulla on hyviä, ihania päiviä, ja mä en silti jaksa. Joten "ei sitä tarvi ottaa niin vakavasti".

Oksettaa, mua ei oo ahdistanut näin paljon (ja tää on vasta vähän, ja silti tää tuntuu ylitsepääsemättömältä) aikoihin, ja mä ajaudun aina vain uudestaan miettimään että mitä jos mä ottaisinkin ne lääkkeet tänään. Mitä jos viiltäisin vähän tänään. Mitä jos, mitä jos. Puhuttiin tänään myös siitä, kuinka paljon mulla oikeasti onkaan ihmisiä ympärillä, jotka välittää. Te siellä, mä tiedän että ootte siellä, välitätte, paljonkin, mut mä en pysty tuntemaan sitä. Mä voin vain tiedostaa. Ja se ei aina riitä. Ehkä mä haluan vain että mut kuultais. Että mua kuunneltais, ymmärrettäis, autettais.

Mutta kun miettii taaksepäin. Mä oon ollut avun piirissä hmm... oiskohan kuus vuotta aikalailla? Mulla on ollut ton koko ajan lähes jatkuvasti viikottaiset käynnit hoitajan juttusilla, joskus tiivistetymminkin. On ollut seitsemisen osastojaksoa, kolme päiväpoliklinikkajaksoa, kaksi itsemurhayritystä ja jatkuva vahva lääkitys viiden lääkkeen voimin. Mä oon mennyt helvetisti eteenpäin, kiitos lääkkeiden ja toipumisen: ei enää täyspäiväistä psykoosia, ei jokapäiväistä itsetuhoisuutta. Noin esimerkiksi. Mut mulla on edessäni viel helvetin pitkä tie. Näin on todennu lääkärikin (okei hän ei käyttänyt sanaa "helvetti", mutta). Mulle on sanottu, etten todennäköisesti kykene koskaan kuin max. osapäiväiseen työhön. Mä en voi välttämättä koskaan saada lapsia, koska lääkitys. Ja joo, mä oon pohtinut näitä samoja asioita tuhanteen kertaan täälläkin, eli toistan itseäni. Mut pointti on se, et jaksanko mä. Haluanko mä jaksaa?

Ja sit päästään taas siihen, et istun alas ja alan miettiä kuolemaa. En osaa olla ajattelematta sitä. En voi olla ajattelematta sitä. Että jos tää on tätä aina ja ikuisesti, onko se sitä mitä mä haluan. Pääsenkö mä eteenpäin niin kauas, niin kauan, niin pitkälle, että mun elämästä tulee mulle elämisen arvoista? Koska onko muiden mielipiteillä siitä, millaista mun elämän pitäisi olla, niin paskankaan väliä sit kun mietitään ihan rehellisesti asiaa? En mä voi mennä sanomaan kenellekään, että sun elämä on paskaa koska sulla ei oo autoa. Tai kumppania. Tai lasta. Tai koiraa. Tai vittu kuolevaa kukkaa olohuoneen nurkassa. Mut joo. Menee kohta varmaan ohi aiheen. Oliko tässä joku aihe? En tiedä.

Mua ahdistaa myös, kun haavat ovat muuttumassa kovaa vauhtia (tai oikeastaan ovat jo), arviksi ja tunnen menettäväni otteen, hallinnan, kaiken. On tää kyllä vähän sairasta. Mun eiks pikkasen pidä olla pipipää? Vittu, nyt alkaa olla kyllä niin kamala olo että voisin oikeasti harkita rauhoittavaa. Vaikka en tiedä, pitäisi säästää niitä jotta sitten kun... Ehkä mä meen vaan auttamaan Eetua tekemään ruokaa. Oon hiljaa ja hymyilen. Silleen se on toiminu vuosien ajan, mitä sitä nyt mennä muuttamaan tapojaan. Ja ehkä jonain päivänä, jonain vitun tavallisena päivänä, mä saan kadota.

np: Apulanta - Mä nauran tälle

4 kommenttia :

  1. muitten mielipiteillä sun elämästä ei kyl pitäis olla väliä. olispa saatana joku nyrkki millä laittaa paskaks nuo kaikki yleiset odotukset, peer pressuret sunmuut. kuka sen sanoo, mitä elämässä pitää tehdä, et se olis mielekästä. eti ne asiat, jotka auttaa sua jaksamaan, välittämättä muista (helpommin sanottu kuin tehty)

    VastaaPoista
  2. No huhhuh, kenenkään ei pitäis sanoa jotain, että "ajatteleminen ei oo sama asia kuin tekeminen" siis mitä vittua? Ajatteleminen tulee ennen tekemistä ja sun kuvailemalla historialla ei oo leikin asia tuupata tuohon suuntaan, että pitäis tehä ennen ku otetaan tosissaan. Ei ihme, että tuntuu siltä, että ei ymmärretä. Tuo on myös ihan suoraa sitä vähättelyä. Aaahh, se on vaan niin väärin! .__. Olen ymmyrkäisenä. Kummallista, perin kummallista, että ovat hoitajina, vaikka eivät näytä ehkä ihan olevan pätevimmästä päästä sanomaan masentuneelle vähättelevyyksiä. Anteeksi tunkeiluni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. et sä mitään tunkeillu! :D kiitos kommentistas :3

      Poista