Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 13. helmikuuta 2014

There is no happy ending, for me

En saanut unta, oli muka nälkä ja levottomuus vaikersi takaraivossa. Nyt ahdistaa, ahdistaa niin perkeleesti etten meinaa selvitä. En tiedä mitä teen, mikä auttaisi, en vain tiedä. Viillellä en uskalla, sillä vaikka hain terän tuohon niin tiedän että tänään rasvakudos ei riittäisi, mä tarvisin suihkuavaa verta ja katselen ranteen näkyviä suonia liian himoiten. En pysty myöskään ottamaan tarvittavaa, vaikka ne tuohon hain, sillä totesin että 510mg olisi ehdottomasti liikaa. Ei, mä haluan kyllä just nyt kuolla, mut mua pelottaa kaikki liikaa, kuolemakin. Ehkä mä herätän Eetun, valitan. Haluisin pystyä itkemään, mutten pysty. Ja tiedän kyllä, et ko herätän Eetun en saa tätä ulos. Muutun tekopirteäksi, superiloiseksi, ei-mulla-mikään-ollutkaan-hihi -tytyksi.


Nää on niitä hetkiä, joiden takia mä en halua elää. Niitä fucking hetkiä, jotka laittaa haluamaan kuolemaa. En väitä (enää) ettei elämässä ois hyviä päiviä ja tunteita, mut kun tällainen hetki tulee... Mä en voi antaa vakuutta etten tee itelleni mitään, viiltely vähimpänä. Mua oksettaa, söin illan aikana fruitien, suklaalevyn, nuudelipaketin raakana ja pussillisen perunarieskoja. Tää kaikki riistäytyy käsistä. Ehkä nielen pillereitä, laitan vaatteet päälle ja pyydän et mut viedään sairaalaan. Jos joku helvetti vastais mun hätähuutoon, auttais. Vaikka en usko että mua voidaan auttaa, en helvetti usko. Oksettaa. Oksettaa. Joo, kello on puol kolme ja mua ahdistaa. Alkaa saada paniikinomaisia tuntemuksia tää. Ja mun tekee mieli vain syödä. Banaani, kaks, kolme, oksentaa, neljä, viis, ne loppuu, leipää ja kinkkua, ruisleipää, vaaleeta leipää, oho ne loppu. Vittu oikeesti mä mitään BEDiä tähän enää kaipaa mut saatana. Mua itkettää, mua pelottaa, mä en tiedä mitä teen. Ehkä paras ois ottaa noi pari rauhottavaa mitkä tossa mun edessä on, yrittää unohtaa että talo on täynnä lääkkeitä ja toivoa että mä selviän. Päästäkää minut tästä tai viekää edes veitset pois. (Tai ei, älkää viekö.)

np: Uniklubi - Haudattu

2 kommenttia :

  1. Taidan tietää tasantarkkaan miltä siusta tuntuu, ote suoraan omasta elämästä, kaunistelematon ote kun vain seinät katsoo eikä tarvitse olla ryhdikäs, hauska ja hymyilevä. Miun tekisi niin mieli satuttaa itteeni, vielä edes yhden kerran, jotenkin niin että senkin voisi vielä kerran selittää jollain mystisellä villieläimen hyökkäyksellä. Ettei se enää olisi oma vika, omaa typeryyttä. Jatkuva seilaus ruoan kanssa väsyttää, toisinaan paniikki iskee pienimmästäkin suupalasta ja sitten en enää välitä. Ravaan peilin edessä puristelemassa läskejäni ja mietin olisinko kauniimpi laihana, jos tosta ja tosta lähtis rasvaa niin olisin varmaan onnellinen. Itse olen ollut kohta 5vuotta "terve", haluaisin itsekin niin uskoa. Esittämisestä tulee niin hyvä ja paska olo, otan sen pienenkin hyvän vaikka valehtelusta. Jos yhtään lohduttaa, niin minä ainakin ymmärrän. Jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. On mukava että joku ymmärtää, mutta samalla eihän tätä haluaisi kenellekään muulle. Jaksamisia sinnekin!

      Poista