Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 27. helmikuuta 2014

You don't know anything about me

En tiedä mitä tästä tekstistä tulee (joten anteeksi), tekee vain mieli kirjoittaa sekalaisia ja sekavia ajatuksia ylös kun en saa unta. Jollain tavalla mua pelottaa taas minä. Jollain tapaa on vaarallinen olo ja ajattelen asioita, joita ei ehkä saisi. Viiltoja, verta, väkivaltaista kuolemaa. Ehkä se on tää yö, ehkä se on se ahdistus joka kaivertaa rintaa, ehkä se oon vain minä ja mun pää. Elämä vie, elämä tuo.


On mietityttänyt, kuinka hyvin ihmiset oikeasti tajuaa, mitä kaikkea oon kokenut, miten syvällä oon käynyt, miten pitkän tien kulkenut jne. Ihan läheisimmistä aina tuntemattomiin, jotka eksyvät blogiini. Laskeskelin asioita, mietin numeroita. Kymmenen vuotta kuolemantoivetta, lähes puolet elämästäni. Mun ei pitänyt nähdä täysi-ikäisyyttä. Kaksikymmentäneljä vuotta, joista suurin osa kaaosta pääni sisällä. Lääkkeitä ja lääkkeettömyyttä, lääkekielteisyyttä ja -myönteisyyttä ja pelkoja ja vihdoin se "toimiva" cocktail. Kaksikymmentäneljä vuotta, joista kuusi - täysi-ikäisyyteni - sairaslomalla tai kuntoutustuella.

Harva tuntuu tajuavan, että mä sairastan vakavaa mielenterveysongelmaa. Äitikin jopa aina unohtaa, myöntääkin sen. "Sä näytit pärjäävän niin hyvin..." Mutta romahdus tulee jos on tullakseen, ja vielä nykyään se tulee, ja uskon sen tulevan vielä kauan. En halua vähätellä ketään tai kenenkään sairautta, en, jokaiselle se on oma yksilöllinen kokemus ja jollekin vaikka "vain" lievä masennus voi olla liikaa. Mutta mä ihan oikeasti en ole valinnut tätä. Mä en vain päättänyt yks päivä ruveta skitsofreenikoks. Mä. En. Valinnut. Tätä.

Ja silti tulee tunne, että jotkut ihmiset haluaisivat, että peruuttaisin "valintani" - siis siinä mielessä, että lopettaisin esittämisen ja alkaisin elää kuin "kunnon ihmiset". Ehkä oon yhteiskunnan taakka (lopun elämääni). Ehkä oon tyhmä, laiska ja saamaton (lopun elämääni). Mut ehkä oon tätä koska olen vammautunut (kyllä, vammautua voi myös muuten kuin fyysisesti). Mä olen psyykkisesti vammainen (myös sillä toisella tavalla ;)!), ja tää rajoittaa mun elämääni. Mä en jaksa tehdä asioita kuin muut. Mä en pysty keskittymään tarpeeksi kauan, en heräämään aikaisin tai nukkumaan öisin. Vaikka mä en enää heilu kirveen kanssa psykoottisena ympäriinsä (okei hieman liioiteltu mutta vain hieman), se ei tarkoita että mä olisin terve.

Tää on tää paljon puhuttu "jos vain psyykkiset sairaudet näkyisivät päällepäin...", ja tavallaan toivon, että ne tosiaan näkyisivät. Tietenkin mussa on jäljet, ikuiset, joita ei voi kumittaa noin vain pois: arvet. Mut tahtoisin melkeen tatuoida otsaani sen kirotun "skitsofrenia" -sanan, jos se vain auttaisi ihmisiä ymmärtämään että mä en ole vieläkään terve, tuskin vielä pitkiin aikoihin (jos koskaan). Musta mun tilaa kuvaa kovin hyvin se, kuinka entinen lääkärini sanoi jotakuinkin että "no, ehkä sä joskus vielä pystyt tekemään pari tuntia päivässä töitä".

Joo no. Tää on turhaa löpinää, voisin jatkaa ikuisuuksiin. For real. Mutta koska ketään ei kiinnosta, lopetan suosiolla. On mulla muuten syykin, miksi valvon: muuten en oo hereillä heti kasilta aamulla. Kello kahdeksasta aamulla alkaen nimittäin on mahdollista, että meidän tilaama marsuhäkki tuodaan. Joten aion olla valmiina. Enää kuus tuntia :)))))))))))))))))))))))))))))))))))))))))) ...

Ehkä palaan aiheeseen vielä sen verran, että musta ois ihana päästä jonnekin töihin. Myyjäks. Vaatekauppaan taidan olla liian lihava kylläkin, kirjakauppoja ei oikeen ole, eikä lemmikkiliikkeitäkään. En siis mikskään kassatädiks rupea! Mutta joku extraaja, oih ja voih! Tällä ulkonäöllä vaan sitten eeeeh. No can do. Lisäks: ei minkäänlaista työkokemusta. Lisäks: en jaksais ko korkeintaan kolmen tunnin työpäiviä, enkä luultavasti kahta peräkkäistä päivää ainakaan. Joten taitaa jäädä tältä erää haaveeks. Nelikymppisenä ei sit tarvi enää miettiä, kun oon jo liian vanha :3 Jee.

Nyt jatkan. Hereillä olemista. Ja hengittämistä. Joo. Moi.

np: Fit For Rivals - Damage

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti