Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 20. maaliskuuta 2014

Rakas päiväkirja,

Uuden näytön kanssa Bloggerkin näyttää, wow, niin erilaiselta ja kirkkaalta? Tuntuu oudolta tämä dataus tän kanssa. Mutta. Kuin olisin saanut uudet silmälasit: maailma tosiaan kirkastui ja laajeni. Hehheh. Eka laajakuvanäyttöni ikinä ♥ Pakko vähän hehkuttaa! Marsutkin riehuu, niiden(kin) unirytmi on kai vähän sekaisin? Toisaalta unohdin blogikirppistäni päivittäessä antaa niille ruokaa ja raukat saivat vasta äsken porkkanaa ym.

Aamulla heräsin taas kumman aikaisin itsestään, en tiedä onko tää muutos hyvä vai huono. Toisaalta se kertoo, etten nuku kovin sikeästi tai kovinkaan hyvin, toisaalta se voi johtua päinvastaisestakin. Kun tietäisi, mutta epäilen että tää enteilee jotain pahaa. As usual. Päivä oli ahdistuksentäyteinen. Kuolema pyöri mielessä jatkuvasti, eriasteisesti, mutta suht jatkuvasti aina kun sille jäi tilaa ahdistusajatuksilta. Olin myös hyvin väsynyt sen jälkeen, kun palasimme kaupungista hakemasta mun näyttöä. Yritin nukkua päiväunia, ei onnistunut. Yritin pelata koneella, ei onnistunut. Pyörin hetken sängyssä, koneella, sängyssä, koneella. Sain mä syötyä, ja ihme kyllä pestyä koneellisen pyykkiä. Se tosin vaati sen, että hoidin asian neljässä osassa, ja noin kuuden tunnin sisällä. Ei kovin tehokasta, eh?

Sitten naksahti. Ja tässä ollaan, valvomassa vailla väsymyksen häivää. Mielialat heittivät kärrynpyörää ja päädyin jonkinlaiseen hyperaktiivisuuden tilaan - jälleen kerran. Sain inspiraation penkoa vaate- ja huivivuoriani ym. pientä, ja päivitellä tosiaan blogikirppistäni. Siinä sitten vierähtikin monta tuntia, kuvatessa ja muokatessa ja ladatessa jne. Pelkään vain, et kun tästä hiljennyn ja jään yksin ajatuksineni kun internetkin hiljenee tutuista, niin miten käy. Iskeekö ahdistus takavasemmalta, ja millä voimalla?

Yritin mä tänään vähän Eetulle puhua oloistani. Mitä sain sanottua? Pyhpah, en juuri mitään. "Mul on viime aikoina ollut vähän paha olla..." "Joo oon huomannu kyllä." Ja se siitä. En osannut jatkaa. En osannut sanoa että "vähän" on aika lievä ilmaus, kun mietin itseni tappamista jatkuvalla syötöllä. Mutta näillä mennään, idioottiminä on idioottiminä loppuun asti. En tiedä oikeasti mitä mun pitäisi tehdä. Osasto ei oo musta vaihtoehto, koska, no, oon tainnu jo selittää tänkin. Ja kaiken muun jo tästä paskasta. Toistan vain itseäni. Blablablaaaaaaaaaa.

Miten tunteet voi olla näin ristiriitaisia? Miten olotilat voi olla näin ristiriitaisia? Miten mä voin samaan aikaan olla täysin fine ja täysin down and depressed? AND FUCKING, FREAKING SUICIDAL? Ajatus ei kulje, tai siis, kulkee liian nopeasti. Tai siis. Jänniä reittejä. Taidan lopettaa tähän vielä kun olen suht selkeä? Asd.


np: Gary Jules - Mad World

2 kommenttia :

  1. Tää sun blogis seurailu on jollain tapaa auttanut myös mua muistamaan sen, et mitkään psyykkiset sairaudet ei katoa hetkessä. Mun kaveri lähti tänään masennuksen takia kolmatta kertaa osastolle ja nyt oon potenut huonoa omatuntoa siitä, kuinka vähän oon pitänyt yhteyttä siihen. Jotenkin tuntuu et ainoastaan näkemällä tätä ihmistä tuosta yhteydenpidosta saa kaiken irti. mut samalla mua on alkanut pelottaa et "apua mitä jos sillä on tänään huono päivä, eikä se jaksa ketään.." ja siihen se on sitten jäänytkin. Sit samaan aikaan aattelen et "apua enkai mä nyt pahenna sitä yksinäisyyden tunnetta" ja aagh en tiiä, ajatukset vaan menee solmuun, kun mukamas yrittää ymmärtää...

    Mulle jäi jotenkin mieleen se sun joskus julkaisema postaus, missä kirjotit ettei ihmiset meinaa ymmärtää ettei masennus tai mitkään muutkaan tuommoiset hoidu hetkessä, ja et sä et oo valinnu sairastavas just niitä mitä sairastat. Se oli niin hyvin ja tyhjentävästi kirjoitettu, että vasta nyt osaan kommentoida että kiitos siitä. Ja kiitos ylipäätään näistä muistakin kirjotteluista. Jotenkin tää selkeyttää mullekin paljon asioita ja voin ainakin yrittää oppia olemaan parempi ihminen. Jotenkin tätä blogia seuraillessa oon taas muistanut, kuinka KOSKAAN ei voi ymmärtää sitä mitä jonkun päässä OIKEASTI liikkuu, ja että pitkään vaivanneet ongelmat ei katoa hetkessä, vaikka hetken näyttäisikin menevän hyvin. Samoin oon muistanut sen, että vaikka joillekin ihan tavallisen arjen pyörittäminen saattaa olla todella haastavaa, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nämä ihmiset pitäisi unohtaa tai etenkään ajatella ittensä heidän yläpuolelle. Sä et tiedä kuinka suuren vaikutuksen sä ootkaan tehny muhun (ja varmasti moniin muihinkin lukijoihin!) ja et kuinka paljon sä oot saanu mut ajattelemaan taas kaikkea.

    Oot hieno ihminen, kiitos siitä<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wow. Wow. Wow. Apua :D Ensiksikin; kiitos sulle kommentista! Näitä tällaisia on enemmän kuin ihana saada ♥

      Ja mitä tohon ensimmäisen kappaleen pohdintaan... En osaa sanoa mitään tyhjentävää. Mut mun mielipide on että aina voi kysyä? Tai siis että. On ehkä parempi kysyä millainen päivä on menossa, kaipaako seuraa jne., kuin että jättää tuollaisten pelkojen takia kysymättä? Tietysti riippuu ihmisestä jnejnejne. mutta itsehän kaverisi parhaiten tunnet. Mulla se menee yleensä niin että vaikka jonain päivänä ei jaksaisikaan puhua niin on mukava tietää että joku välittää sen verran että aloittaa keskustelun vaikken vastailisikaan kovin innokkaasti. Tai jotain :D Että sanoisin että rohkeasti vain ottamaan kontaktia, kyllä sen sitten huomaa kun toinen oikeasti haluaa olla yksin. Yleensä se vain piristää (edes minimaalisesti) kun joku välittää :)

      Poista