Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kukkalettipäätyttö itkee

Aika kuluu. En ole kirjoittanut melkein viikkoon. Edessä kai uusi alku Eetun kanssa, katsellaan vielä. Pääsiäinen mennyt ahdistuksen kanssa, juuri nyt se kasvaa mun sisällä ja en voi keskittyä hyviin asioihin mun elämässä vaan terä huutaa mun nimeä enkä tiedä voinko vastustaa jos Eetu ei pian ilmesty kotiin. Mä haluan nähdä verta, tuntea sen kaiken, puhdistua, mutta pelkään että Eetu suuttuu mut nähdessään. Mä en halua ja haluan ja kaikki on sekavaa ja rintaa painaa enemmän kuin pariin kuukauteen.

Eetun tavaroita on jo muutettu pois täältä. Täällä on lähinnä mun kamoja ja marsut (jotka kyllä siis tulevat mukaani). Kun mä katson mun käsiä mä näen vain verisuonia ja mä pelkään. Kun mä kuuntelen monien läheisten sanoja ne sanoo että mun ei oo hyvä Eetun kanssa mutta mä tiedän paremmin. Tää ahdistus tappaa mua, huomaan hokevani ääneen "mun ei tarvi elää enää, mä en ansaitse elää enää". Ja pelkään, koska mä tiedän pystyväni siihen. Vaikka nyt.


Tää saa mut taas ajattelemaan. Ajattelemaan mitä, miten, miksi mä olen täällä ja tallainen jne. Mun on hyvin vaikea edelleen keksiä syitä elämälle. Edelleen. Lääkärin kanssa todettiin että en varmaan koskaan hanki ammattia, koska en vain pysty siihen. Mulla on edessä vielä vuosien(?) kuntoutuminen. Mun ainoa toive on oma perhe - siis tulevaisuuden suhteen - ja sitäkään mä en pysty ehkä saavuttaa muodossa jonka haluaisin. Siis lapset. Mun lääkitystä ei välttämättä kyetä purkamaan koskaan / tarpeeksi "ajoissa" pois. En mä halua olla nelikymppinen ensisynnyttäjä. Vaikka mun mieliala ajoittain on hyvä, mä en ole vielä todellakaan valmis.

Terä huutaa mun nimeä. Pystynkö mä enää vastaamaan sen huutoon? Pystynkö mä sanomaan "ei" - tai "kyllä"? Pitääkö mun kestää tän ahdistuksen kanssa? Pitääkö tän jatkua kunnes mä tapan itseni? Sillä se on ainoa asia, minkä muistan hoitaa päivittäin - kuoleman ajattelu. En valehtele paljoa jos sanon tekeväni sitä kerran tuntiin. Se on tapa, se on toive, se on lohduttava ajatus joka kantaa. Surullista? Ei vaan mun elämää.

Mä en halua tätä - ja silti haluan. Tai jos tarkemmin ajattelen, ehkä mä haluan enemmän sitä että tää veis mut mennessään, en sitä että mä keikun tässä rajalla, maailma edessä, reuna ja pudotus selän takana, miettien että kannattaako mihinkään eteen ojentuvaan oksaan tarttua pelastuksena, sillä jokainenhan niistä saattaa katketa - ja putoan taas. Mä haluan varmuuden, mä haluan lopullisuuden. Mä oon taas niin väsynyt.

np: Before the Dawn - Savior

4 kommenttia :

  1. Elinaaaaaa ♥

    Tiedäthän olevasi tärkeä? JOOJOO ei puhuta ikinä missäänkoskaan mutku silti oot tärkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ;_________; kiitos ihanasta kommentista yyyyh ♥

      Poista
  2. Oot selviytyjä <3 Vaikka pakko myöntää, että on hirvee surullista just esim. ammatittomuus ja lääke"pakko". Kun et noitten sairauksien takia pääse elämään silleen kun haluaisit. Vaikutat vaan sellaselta mukavalta tytyltä, joka niin ansaitsis KAIKEN HYVÄN.....! (: Perehdyin skitsofreniaan tossa yks päivä kunnolla ja silmät aukes monelta kohtaa. Olin (hävettää) ajatellut että se on joku uusi muotisairaus, kun ihan liikaa törmäsin yläasteella näihin, jokka sellasen oli itselllään diagnosoinut. Mutta: vaikka en voi tietää niin ehkä nyt ymmärrän sun tuskan paremmin. Hurr, kivaa kesän alkua :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mua eivät lääkkeet muuten haittaa, ovat pitäneet mua hengissä tähän asti ja siis tavallaan "pelastaneet". mutta juuri tuo kun ei voi hankkia lapsia lääkityksen kanssa jne. :// ja en tajua miten KUKAAN haluaa googlediagnosoida itsellään skitsofrenian, huhhuh. tää ei oo hauskaa, tää ei oo muodikasta, tää on sairasta menoa ja psykoosi on kamalinta mitä olen kokenut. mutta siis: kiitos kommentistasi, hyvät kesän alut myös sulle kuka oletkin! :3 ♥

      Poista