Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 8. toukokuuta 2014

Help I'm alive

Taas tässä käy näin: en saa unta. Tulee väkisin mieleen, että eikö tässä ois jo muutenkin tarpeeksi? Illalla sain kohtauksen; äänet kasvoivat sietämättömäksi meteliksi, sekamelskaksi josta erottui vain satunnaisia minulle osoitettuja sanoja. Kädet korvilla jähmetyin paikaĺleni keittiönpöydän ääreen ja nyyhkin, mutta kukaan ei huomannut. Jossain vaiheessa pakenin vierashuoneeseen äänien sekamelskaa, eikä ketään vieläkään kiinnostanut mitä tein - tai lähinnä: olin tekemättä. Päässäni kaikuivat myös äitini hetkeä aikaisemmin sanomat sanat, jotka kohtauksen seassa kärjistyivät entisestään; "älä aina vain keskity negatiivisiin asioihin, keskittyisit välillä niihin positiivisiin". Itken lisää, sillä tiedän äidin olevan oikeassa. Mutta itken myös, sillä luulin äidin ymmärtävän, että asiat eivät todellakaan ole noin yksinkertaisia saati helposti toteutettavia.

Tuntuu, että olen vain taakka. Tuntuu, että nykyään ketään ei kiinnosta mun tekemiset, sanomiset eikä varsinkaan olot. Hoitohenkilökunnasta lähtien paistaa "joojoo, blaablaa, Elina me ollaan kuultu tää jo sata kertaa" -asenne. Ehkä vika onkin mussa. Ehkä mun ois pitänyt korjaantua jo tässä ajassa. Mulla on ollut viisi vuotta aikaa, tai ei, koko elämä, ja mä oon tuhlannut sen sairastamiseen eri tasoilla. Ehkä mun on aika luovuttaa. Ehkä mun on aika mennä, todeta et kiitos ja anteeksi, poistua näyttämöltä näiden buuausten saattelemana.

Siis oikeasti. Jos oon (vähintään) 15-vuotiaasta asti halunnut kuolla. Siitä on nyt karkeasti se vähän alle kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta kahdestakymmenestäneljästä oon odottanut kuolemaa, toivonut sitä, harkinnut sitä, leikkinyt sillä. Niin eikö ois jo oikeutettua, että ihmiset mun ympärillä sais sanoa ääneen että MENE NYT JO VITTU EI JAKSETA SUA ENÄÄ. Koska siltä se tuntuu.

Ne, joista haen huomiota tällä, niin. Kyllä, ehkä haenkin. Ehkä mä oon kateellinen niille, jotka on parantuneet. Ehkä oon vihainen perheelle, kun ne ei jaksa mua enää. Ehkä haluan, että joku vielä viimeisen kerran sanoisi että "voi ei älä mene!", jotta voisin sitten taas todeta että "eihän me edes tunneta". Voi perkele kun kaikki on niin sanoinkuvaamattoman turhan oloista!


Katselin tänään järvelle. Muistin kuinka onnellisessa lapsuudessani seikkailtiin veneellämme ympäri Päijännettä... Hymyilin, kunnes muistin kuinka mietin aina miltä tuntuisi hypätä veneestä ja hukkua. Hypätä pyöriviin potkureihin ja silpoutua. Mikä rikkoi mun pienen lapsenpään? Mikä pilas mun lapsuuden ja teki musta hullun aikuisen? Mitä mä tällä hetkellä ajattalen? Että haluisin mennä takaisin siihen aikaan ja paikkaan, sen lapsen viereen siihen kannelle ja sanoa et "hyppää vielä kun voit".

np: nothing

1 kommentti :

  1. älä mee. ja kyl me tunnetaan ainakin joten kuten. oot niin tärkeä. pidän susta niin paljon. haluisin aina sanoo et älä mee. mut pelkään että koet sen ahdistavana. mut kaikkien niiden sanomatta jätettyjen kertojen puolesta: älä mee älä mee älä mee älä mee älä mee älä mee älä mee. en tiedä merkitseekö se mitään, mutta minä uskon sinuun Elina. voisitko mennä harhojen kanssa päivystykseen joku päivä? vaikka heti kun ne tulee seuraavaksi? jotta saisit parempaa hoitoa kuin nyt tuolla missä käyt.

    VastaaPoista