Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 28. kesäkuuta 2014

4 x 4

Kello on tasan kuusi aamulla. Mun pitäis kai nukkua vihdoin. Oon raapinut jalkaani säälittävän (kipeän) naarmun esineellä x helpottaakseni ahdistusta (toimi - hetken, eli noin tunnin verran). Nyt ahdistaa, harkitsen ottavani Opamoxia että a) ahdistus katoaisi ja b) nukkuisin, mutta en tiedä koska jaksaisin herätä sen jälkeen - en tiedä kyllä muutenkaan. Mä oisin halunnut vain vähän verta... On hieman tyhjä olo.


Mä kuulen outoja piippauksia, näen outoja heijastuksia, piip, piip. Pelkään harhoja, pelkään tajunnan hämärtymistä - turhaan kai, mut se ei vie pelkoja pois. Mä haluisin oksentaa tän kaiken pois; sen sijaa yösöin (se lihottaa) ja haluaisin oksentaa sen kaiken pois. Mä oon huono ihminen. Inhoan itseäni, inhoan. Mut kai vois nukkua kun nukuttaa (vihdoin). Eihän se fiksua ole, mut kai se on fiksumpaa ko valvoa. Ehkä. En tiedä.

np: nothing

perjantai 27. kesäkuuta 2014

I just wanna feel numb

Oksettaa ja ahdistaa taas. Paljon. Haluaisin vain teidät kaikki pienet siipieni suojaan. Pelastaa teidät kaikki kaikelta pahalta. Ja samaan aikaan mä itse tahdon pois. Tahdon lopettaa hengittämisen, ajattelemisen, kaiken. Mua itkettää, koska oon itsekäs paska ja mun pitäis auttaa teitä kaikkia sen sijaan että valitan. Terä huutaa mun nimeä, mut se on kaukana Lahessa ja mä täällä enemmän maaseudulla Eetun seurassa. Kyllä mä täältäkin löytäisin jotain millä satuttaa, mut mä tarvin mun ajan, mun tilan, mun oman terän. Ja vitun kesä. Tahtoisin viiltää kädet täyteen, mut millä piiloitan kun kaikki huomaisivat jos yhtäkkiä vaihtaisin topit pitkähihaisiin. Aina vois viiltää reisiä, mut ne on niin vitun oksettavaa läskiä vain etten pysty.

Jääkaapissa on hedelmäsalaattiainekset. "Elina sun pitää ajatella positiivisesti." En mä pysty. Mä en ehkä edes halua. Mä oon niin kovin väsynyt taas. Nukuin viime yönä noin kahdeksantoista tuntia. Ja olisin voinut vielä jatkaa. Mä oon lopussa, kyllästynyt, vittuuntunut ja ahdistunut. Negaa negaa negaa yhyy. Oon paska(a).

Vittu mun teksteissä ole enää mitään pointtia. Samaa paskaa 24/7 ja mulla ei mene edes huonoiten. Hapeän. Itseäni. Piste. Nyt meen tekeen hedelmäsalaattia.

- -

Hedelmäsalaatti syöty. Voisin tähän väliin esitellä miten toissapäivästä tähän päivään mun ulkonäkö on muuttunut. Kävin siis vähän serkkuseni kammattavana, hänestä siis tulee se parturi-kampaaja. Olen erittäin tyytyväinen. Voin sanoa et noi otsarit sit on vinot ja sekaiset mun takia, ei sen takia et ne ois leikattu päin persettä! :D


ENNEN


JÄLKEEN

- -

Blöärgh. En tiedä. Kauhee tarve kirjoittaa, puhua jollekin. Mutten tiedä kelle voisin puhua, kuka haluis kuunnella jne. Ja kelle osaisin puhua. Eetu ois tossa, mut ... en mä tiedä. Kuuntelen repeatilla Rataraatoa ja Hullua ja vittttttttuuuuuuuuu. Elämä on paskaa. Ei mul muuta. Kyl te tiedätte mitä mun päässä liikkuu. Aina vaan ja aina vaan. Vittu mä oon pahoillani et oon syntyny. Vittu.

Ja jotenkin pitäis jaksaa. Ois tulossa kaveria kylään. Ois kaikkea kivaa, ihanaa, jännää. Ja silti kun ei meinais jaksaa. Tää repii mua kahtia ja tekee mun olosta entistä pahemman. Tiedän että mulla ois vielä paljon nähtävää, mut kun en tiedä haluanko nähdä ja kokea sitä kaikkea. Varsinkaan jos se on lähinnä tätä tällaista. Ylä- ja alamäkeä ahdistuksen sävyttämänä. Ajoittaista psykoosinpelkoa ja pakko-oireita ja kesto-oireita ja lääkkeitä ja jatkuvaa kuolemankaipuuta. Päästäkää minut tästä.

np: Imagine Dragons - Radioactive

torstai 26. kesäkuuta 2014

Siks kai oon niin huoleton; tiedän olevani kuolematon

No eihän se mihinkään oo menny. Ahdistus. Nyt se taas puskee läpi, ja ne ajatukset, ja kaikki. Ei pitäis pysähtyä hetkekskään, pitäis painaa täysillä eteenpäin ja hypätä kesken kovimman vauhdin junan alle niin ei ehkä ... niin. Mä en tiedä paljoa, mut sen tiedän etten mä kuole vanhana vaan lähden täältä paljon ennen sitä. Ei oo lupaus, vaan fakta. Mä en vaan jaksa. Eikä, rehellisesti sanottuna, mua edes paljoa kiinnosta tällä hetkellä(kään).

Kuvitelkaa nyt oikeesti päähän joka ainoa hetki se pieni ääni joka käskee kuolla. Kuvitelkaa elävänne sen kanssa. Päivästä päivään, tunnista tuntiin, minuutista minuuttiin ja sekunista sekuntiin. Ahdistusta about 24/7 ja masennusta. Yllättäviä korkealentoisuuden kausia, jotka päättyvät pystysuoraan pudotukseen. Taustalla sairastettu psykoosi, joka söi älykkäästä tytöstä tyhmän naisen. Nielusta alas päivittäin kaksitoista pilleriä pitämään sut jotenkin kasassa. Tulevaisuus... No, ei kovinkaan rohkaisevalta näytä. Töihin? Ei. Kouluun? Ehei. Lapsia, joita haluaisin? No tota. Ei?

Eniten vihaan ehkä niitä kausia kun mä oikeasti jostain fucking syystä uskon, että mulla ois tulevaisuus. Ne hetket, kun mä kerron kaikille mitä mä sitten teen. Kun en mä tee. Joku voi sanoa etten mä yritä, mikä on ehkä totta. Koska multa puuttuu se mielenkiinto. Mitä mä sitten valitan? Pitäis vaan tappaa itsensä ja that's it. Että mitä vittua sä itket, mieti Afrikan lapsia.  Nii.

Mä en oikeesti tiedä mitä mä teen enää täällä.


Asiasta kukkaruukkuun, tää on nyt se tekstin osa, jossa käsitellään aivan tylsiä ja tavallisia (siis toi alkuhan ei ollut mulle sitä) asioita. Esimerksiksi sitä että saatiin Eetun läppäristä näytön (ja näytävästi äänikortin) ajurit juntturiin. Eli ei ääniä ja toimii vain vikasietotilassa, hiphei. Lisäks mulla on nyt aivan oikea pelihiiri lolz, ja mä ostin sen Borderlands 2:n GOTY-editionin. Eetun rahoilla kaikki, siis en ole velkainen ehehehehehehehe paitsi vähän. Hiiri onneks oli päivän tarjous Gigantissa, 25€. Huomenna ihana serkku värjää mun hiukset ... takas mustiks. Oops. Ja leikkaa ne myös, onhan se tuleva parturi-kampaaja! Mun private :D

Ja jos jollain välähti et "olihan tossakin jo jotain kivaa sisältöä elämässä?" niin voin sanoa että sillä ei ole mitään väliä jos se ei tunnu missään. Koska mulla harvoin tuntuu. Mikään. Hetken ehkä, mut ei sitä yhtä hetkeä pidempään. Ja nää paremmat hetket väsyttää helvetisti. Ne, jolloin tuntuu joltain. Mut siis mun elämä. Vähän niinko ko seksiä mun lääkityksellä. Ei tunnu missään. Elämä = väärä lääkitys, tosin elämää ei voi vaihtaa, lääkityksen voi. Ehkä. Nyt en tiedä enää ees mitä selitän ja miks sotkin seksin tähän että. Tuota noin. Kröhöm.

Mut joo. Pointtini on se sama ja vanha ja tiesitte jo kaiken mitä kirjoitin niin etukäteen. Jeejee, en tajua miten kukaan jaksaa edes enää seurata mua kun kaikki on samaa soopaa. Ja tätähän tää on ollut jo vittu neljättä vuotta. En tajua :D:D:D:D Vittu. Ahdistus vaan kasvaa ja mä en tiedä ja huomiseen pitäis taas kerran jaksaa. Ja vittu. Vittu vittu vittu. En tiedä kiinnostaako. PS. Vituttaa vielä sekin kun tekis mieli tarttua terään. The end of the fucking paska story this time.

np: Juju - Hullu

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Ja sinä päivänä hymy häivähti huulillaan

Ihan hieman parempia päiviä. Tosin oon nukkunut hyvin paljon, ollut ihmisten seurassa jne., joten ahdistus on pysynyt aika hyvin poissa. Harvinaisen vähän ollut myös kuolema-ajatuksia. Pelottaa kirjoittaa näin ja manata ne esiin. Ääh. Juhannus siis oli ja meni, ei siinä mitään. En nauttinut kovin, ja olin aika huonovointinen. Nää "paremmat päivät" on olleet siis eilisilta ja tää päivä. Että. Ehehehehehehheee. Paskaa.

Oon myös lähiaikoina innostunut pelaamisesta. Siis. PC-pelaamisesta. Steamin alesta käteen jäi Papers, Please -peli. Ja. Fallout: New Vegas viidellä eurolla!!!11 AH! ♥ New Vegas latautuu parhaillaan koneelle ja oon yhtä aikaa paskat housuissa sekä yli-innoissani. Fallout -peleissä on parhaat musiikit ja rakastan sitä ... fiilistä. Oon nähny kolmosen ja NV:n Eetun pelaamana aikalailla kokonaan, mut mun muistilla en muista tietty juuri mitään ja onhan se ihan eri pelata ite :D Oon myös jaksanu pelata Simssiä (3), ja himottelis kovasti ostaa Borderlands 2:n GOTY-versio (11,24€ Steamissa).

Ja parasta tässä päivässä on ... mun uudet silmälasit! Vaihteeksi, onhan edellisistä jo vuosi! Nää on ihanat, muoviset mustat ja näissä on tuolla yläkulmissa pieniä taotun näköisiä metallikukkasia ja ah. Merkki Efva Attling, Sleeping Beauty -mallistosta. Ra-kas-tan. ♥ Tässä huono kuva laseista mun päässä, aivät pääse edukseen mutta en jaksanut ottaa parempaakaan. Paremmalta ne näyttää kun vielä vedän hiukset takas mustaks (kyllä, on tullut sitä ikävä ;____;) ja saan otsarit takas. Ainakin hope so :D


Mut joo. Ei tässä kai muuta. Yritän ottaa kaiken irti siitä ettei ahdista 24/7, eli toisin sanoen pelaan! Ja nyt jatkan Eetun painostusta että se lainaa mulle rahat siihen Borderlands 2:een. Tililläni kun on noin kuusi euroa, eikä sillä pitkälle pötkitä. Kiitos laskut, rakastan teitä(kin). Maailma on tänään ihan semijees. Kiitos ja kumarrus.

np: Djerv - Abmuse

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Päivät on täällä hitaita


Viiltäminen houkuttaa, mutta enhän mä voi, en mä pysty, en mä saa. En täällä, jos vain olisin kotona yksin... Oon koko päivän ollut kahden vaiheilla et haluanko kotiin vai oonko juhannuksen tääl porukoilla. Tietty ne ois epäilly jotain jos oisin halunnutkin yhtäkkiä kotiin, joten. Näin tässä ois käyny kuitenkin. En nauti olostani, ahdistaa ja on muuten vain huono olo. Harhaluulot ja oudot ajatukset tekee huimaa lisääntymistä mun päässäni. Jumala pakottaa mut tekemään ärsyttäviä asioita. Mä en jaksa tätä. Pahat henget nousee saunan oven takaa mun kimppuun ja paholainen tanssii punaisessa taivaassa. Mä en jaksa tätä. Muista laskea kahteenkymmeneenyhteen, älä kerro kenellekään tästä, ne nauraa sulle jo valmiiksi ja kuuntele siellä ne taas kuiskii susta. En jaksa.

Ja tosiaan. Ensi kertaa tajuan asioita itsestäni. Kuinka pahoin sairaus (ja lääkkeet) ovat vammauttaneet mua. En osaa enää ees tiskata, en imuroida, en harjata hiuksia. Ne on kaikki kamalan vaikeita suorituksia mulle. Kuulostaa oudolta, mutta on täyttä totta. Mä en osaa enää. Mun pitää keskittyä kaikkeen ns. normaaliin ihan helvetisti että suoriudun siitä. Ja sitten se että myönnän ekaa kertaa elämässäni, minä, ateistin ja satanistin ristisiitos, että mulla on paha jumala-ongelma. Siis. Pelkään. Kristinuskon jumalaa. Pelkään. Se on hyvin usein läsnä mun harhaluuloissa, harhoissa, peloissa, kaikessa. Se vainoaa mua. En usko edelleenkään koko jumalan olemassaoloon, mut. Lapsena muhun iskostetut asiat ovat kääntyneet mua vastaan. Tätäkin on vaikea selittää, mut. Häiritsevää.

Ja vittu vuosien sairastaminen, vuosien toipilas/potilas/ASIAKAS/joku -aika, vuosien vahva lääkitys ja ei juuri edistystä. Tietysti, vähän ollaan menty, ja aina mennään, eteenpäin, mut. En jaksa. Musta tää on liikaa. Tajusin tänään vasta oikein kunnolla, sanottuani sen ääneen, että en mä tästä tuu parantumaan. Mä voin selvitä, mut se tulee olemaan tätä ikuista selviytymistä ja räpiköintiä. Mä en näe mitään positiivista mun tulevaisuudessa. En mitään. Mä en luultavasti voi saada lapsia, ja jos voisinkin niin jaksaisinko mä kasvattaa niitä? OSAISINKO? Eihän mulla oo ollut itselläni mitään uhma- tai murrosikiä! Mä niin haluan vain pois tästä kaikesta.

Äiti oli katsonut jotain ohjelmaa viikolla. Sanoi, että siinä ihmiset kertoivat kokemuksistaan "haudan takaa". Kun olivat periaatteessa kuolleet, mutta sitten elvytetty takaisin henkiin. Kaikki kertoivat, kuulemma, että "kuoltuaan" heillä oli ollut kovin hyvä ja rauhallinen olo. Että he näkivät kaikkea ihanaa, kuulivat musiikkia, olivat onnellisia. Ja mä oon kerran meinannut hukkua. Muistan vaan kuinka levollinen olo mulla oli siellä veden alla. Kaikki hidastui ja muuttui jotenkin kauniiksi. Ja oonhan mä kerran - silloin viime kesänä - kadottanut itseni jonnekin pois täältä. Eikä silloinkaan tuntunut pahalta. Mä en enää voi, enkä halua, uskoa että kuolema on paha.

Mut just nyt mä haluaisin viiltää. En edes syvään (paitsi etten osaa lopettaa koskaan ajoissa), vaan ihan vähän vain. Että näkisin verta, tuntisin veren, haistaisin veren, verta, verta ja verta. Mä en tiedä miten mä selviän tästä elämästä kun mä en haluakaan. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä seuraavaksi, mitä sanoa, mitä mitä mitä mitä. En tiedä.

Ja koska kaiken tän päälle tuntuu ylipirteältä toivottaa hyviä juhannuksia, taidan sanoa vain että yrittäkää pysyä turvassa.

np: Maroon 5 - Shiver

torstai 19. kesäkuuta 2014

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Someone just hold me

Ei mitään ihmeitä, kaikki on pysynyt ennallaan. Hieman helpompia hetkiä, sillä oon hommannut itseni ihmisten seuraan. Yksin se kaikki iskis vasten kasvoja. Yksin se kaikki ois liian raskasta kestää. Yksin mä en pysy hengissä. Okei, ehkä hetken, mutta kun ei voi tietää kauan. Ei todellakaan voi tietää kauan.

Hasselpähkinäriisijuoma on hyvää, olen oppinut ja huomannut. Se, kun ei herää aamulla yksin, on hyvä, tiedän ja olen huomannut. Sandhjan levyn ylikuluttaminen on hyvä ja hyvää, olen huomannut. Tukipisteellä mulle mainittiin yksinäisyydestä ja kai mä oon vaikka vakuutan itselleni muuta. "Mullahan on paljon kavereita - ympäri Suomea!" Mut, kavereita. Okei, ihania, mut kuinka moni tuntee mut todella? Kuinka monta niistä ihanista  tunnen todella? Ja kun ei mulla ole varaa matkustaa ympäri Suomea. Ei ole, monista syistä. Vittu.

Otan lääkkeet, ja mua vituttaa että kello on taas kaksi yöllä ja se ettei lääkkeet vie sitä kaikkea pahaa pois. Vituttaa, etten mä voi olla kuin muut, tai siis. Älkää ymmärtäkö väärin. Mä en halua olla massaa, en oo halunnut olla vuosiin, en edes ennen sairastumistani. Mutta. Ihmiset mun ympärillä opiskelee, ihmiset mun ympärillä valmistuu, ihmiset mun ympärillä vakiintuu ja saa lapsia ja hankkii taloja ja autoja ja nauttii elämästään. Mä haluan vain pois.

Mun ois pakko saada mun hoitajat jotenkin tajuamaan mun tilanne. Että en oo välittömässä vaarassa (?), mutta vaarassa. Koska minä. MINÄ. Mä pelkään itseäni, mä pelkään maailmaa, mä pelkään elämää ja kuolemaa ja rakastaa ja nukkua ja herätä ja vanheta ja olla ja aaaaaaaaaa. Että mulla ei oo hyvä olla itseni kanssa, että se ei oo pientä vaan jotain jättimäistä. Että tää ei mee ohi ja jos menee niin mulla ei oo aikaa odottaa.

Mietin taas, et pitäiskö mun vaan työntää kaikki ihmiset pois mun läheltä. Jättää vastaamatta viesteihin, olla hiljaa, antaa itseni vaipua unohduksiin. Mietin taas, et miten mä täältä lähtisin ja koska ja tavallaan se on musta hirmu surullista koska musta piti tulla kaikkea suurta, mut mikä on paljastunut mulle olleen osaks vain sairautta sekin. Se suuruus. Ne vähät positiiviset harhaluulot uskottelivat mulle et musta tulee oikeasti jotain. Mut sit ne jäivät sen kaiken pimeän, mustan ja paksun taakse ja sen jälkeen ne on pilkahdelleet esiin vain silloin kun menee liian lujaa ja kaikki on jees. Hetken.

Mul on taas tää olo että voisin kirjoittaa loputtomiin. Koska vaikka Eetu on tossa ja kai hereillä, se ei tarkoita et mä voisin puhua sillekään. En mä osaa. Puhua. Ihmisille. Läheisille. Kenellekään. Mä osaan vain kirjoittaa kasvottomalle massalle, jonka olemassaoloon en oikein edes usko vaikka se joskus antaa itsensä ilmi kommenttien kautta. En tiedä. Mut kai mun pitää lopettaa, kai mun pitää ... jotain. Ehkä mä yritän, tosiaan yritän, puhua Eetulle. Koska mä uskon et suurin ongelma aina mein suhteessa oli koska mä en puhunut. For real. Se on iso ongelma. Ja muutenkin, voishan sitä nukkua. Kun kello tosiaan on jo sen kaksi. Yöllä. Vitut unirytmistä.


Anteeks että mun tekstit on nykyään (ja kai ennenkin?) tällaista shaibaa. Musta ei vaan nyt(kään) irtoa muuta. Ei yhtään mitään muuta. :(

np: Sandhja - No Hollywood Ending

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

I'm a sad girl, I'm a bad girl

Pakkoajatuksia, paranoiaa, ahdistusta. Siitä on mun päivät tehty. Kuolemaa, vainoharhoja, pelkoja. Just nytkin on sellainen olo että voisin vain syödä kaikki lääkkeeni mitä mulla on mukana, ja ehkä vähän äidin vahvoja reseptilääkkeitä lisäksi. Ihan vaan että tää loppuis. Mut tääl on ihmisiä, mut mun pitäis jaksaa pelata Mölkkyä ja hymyillä. Jos sanoisin, että haluan vain kuolla... no, ihmiset on kyllästyneitä ja pettyneitä jos sanon niin. "Älä viitti, yrittäisit ees, sähän puhuit eilen niistä klinikkaeläinhoitajan opinnoistakin." Joo, niin puhuin. Mutta mä puhun paljon kaikenlaista jotta mun ei tarvis puhua kaikkea sitä vielä suurempaa määrää asioita, joita kukaan ei halua kuulla tai kuunnella - enää.

Ääni mun päässä voimistuu päivä päivältä, siltä se tuntuu. Se haluu ne lääkkeet, se haluu sen junan, se haluu hirteen ja hukkua ja tukehtua ja ihan vain satuttaa jotenkin jos ei kuolla. Mä en ehkä oo psykoottinen, mut onko se vittu syy pitää mua terveenä? Miksei mua auteta? MIKSEN MÄ OSAA VAATIA APUA? Miksi? Oonko mä oikeasti vaan liian kiltti? Onko hoitajat ja lääkärit oikeasti vaan niin kyllästyneitä ja kaikennähneitä ettei niitä kiinnosta pienen ihmisen ongelmat enää? Mikä vittu on vialla?

Kaiken lisäks mua on taas oksettanut niin mun olemus. Hiukset on mitä on, naama aina epätasaisen värinen ja se läski läski läski läski läski läski läski. Ja väsymys. Kun en jaksa tehdä mitään. Itselleni, tälle asialle. Ei helpota oloja, ei. Ja surullisinta on, etten mä oo ainut maailmassa näiden ajatusten kanssa. Jos tietäisin, et muiden olo helpottuis jos jättäisin tän maailman, mä oisin menny jo. Mikä mua pitää täällä enää? Mä en todellakaan tiedä. Anteeksi, plääh.


np: Lana Del Rey - Guns and Roses

perjantai 13. kesäkuuta 2014

When the kid grows tired of the rollercoaster

Herään aamulla jäätävään ahdistukseen. Otettuani aamulääkkeet Eetun herätessä ahdistus väistyy hetkeksi, mutta vain palatakseen takaisin. Istuessani psykiatrian polin odotushuoneessa toivon vain katoavani. Istun silmät kiinni, silmät auki, vauhkona äänistä ja peloissani tulevasta. Lopulta marssin bootsinilkkurit kopisten vastaanottohuoneeseen. Pelottaa ja hirvittää ja en tiedä mitä mä sanon kun multa kysytään miten menee.

Se tilanne kuitenkin saapuu, ja möläytän ulos että huonommin menee, väsyttää törkeenä ja masentaa kamalasti. Päädymme puhumaan mun lapsuudesta, kuinka jokin siellä on mennyt pieleen, kun en uskalla vieläkään huolestuttaa ihmisiä ympärilläni sanomalla suoraan miten menee vaan pelkään näiden suuttuvan ja esimerkiksi lyövän mua. Itken lähes koko vastaanoton ajan. Puhumme kuolemasta, itsemurhasta, ne eivät voi ymmärtää mua ja lopulta sanovat olevansa aika kädettömiä, aika hämillään, aika vailla sanoja, joita sanoa.

Tuntuu ettei mua taaskaan oteta todesta. Että taaskin saan vain sen, että loppuun heitetään läppää ja sanotaan et "nähdään kolmen viikon päästä". Ehkä oma vikani, ehkä mä en osaa tuoda esille tarpeeksi hyvin mun oloja. Ehkä mä oon vaan tottunut siihen et mun kaikki vanhat hoitajat on ottaneet mun oireet, hmm, enemmän todesta? Huolestuneet helpommin? Mä yritin nytkin sanoa, että se ääni mun päässä haluaa mut kuolleeksi. Eikö se ääni tajua että sekin kuolee, jos sä kuolet? Mumisin vastaukseni; "sitähän se haluaakin". Se ääni ei välitä itsestään, se haluaa että mä, , kuolen. Paskat äänestä.

En osannut (/saanut) puhua L:n kuolemasta tai siitä että kävin Tukipisteellä. Vaikka piti. Vaikka lupasin Tukipisteellä puhuvani niistä. Osannut koska... en tiedä. Saanut, koska se ääni päässäni kieltää. Ei, tää ei oo se ääni. Se psykoottinen, joka tulee pään ulkopuolelta. Tää on ääni mun pään sisällä, jota mä pelkään aivan sairaasti. Tää on se sama, joka käskee tappamaan itsensä, se sama joka käskee olemaan hiljaa, se sama joka saa mut tekemään tyhmiä asioita ja rankaisemaan itseäni huonosta käytöksestä. Itseasiassa se on lähes täysin samanlainen ääni, kuin se joka tulee pään ulkopuolelta, paitsi että tän mä kuulen ajatuksissani. Ja että tätä mä tajuan pelätä.

Mä oon lopussa, mä oon väsynyt tähän kaikkeen mikä tuntuu vuoristoradalta, mut on oikeasti vain tasaista paskaa.


np: Lana Del Rey - Brooklyn Baby

torstai 12. kesäkuuta 2014

Too tired to care

Kävelen sisään Tukipisteen ovista. Odotan melkein neljäkymmentäviisi minuuttia, jonka jälkeen pääsen keskustelemaan. En osaa sanoa mitään. En yhtikäs mitään. Plussapuolet (tai jotain): saan otettua Opamoxin valvovan silmän alla, siis vain yhden, en yhtätoista. Istun siinä vesilasi kädessä, ja jossain vaiheessa huone alkaa muuttaa muotoa. Se venyy, valuu, paisuu ja supistuu. Jalat uppoavat lattiaan kuin juoksuhiekkaan ja vartaloni käyttäytyy oudosti. En sano mitään.

Kai mä silti jonkun neljäkymmentäviisi minuuttia siellä istuin. En osaa sanoa, en seurannut kelloa. Istuin, ja oikeastaan ainoat mitä sain sanottua olivat että L on kuollut ja että mulla on vaikeita itsemurha-ajatuksia. Lopun aikaa pyörittelin vesilasia kädessäni. Mulla on edelleen niin paha olla. Opamox ei oo auttanut juuri yhtään, ja pelkään ottavani muutaman lisää. Onneksi soitti äsken tulevansa tänne. En tosin tiedä onko se hyvä vai huono, mut. Ainakin kai pysyn hengissä yhden yön pidempään.

Mä en tiedä mitä teen enää itselläni. Mulla on vaan niin paha olla. Huomenna hoitajien tapaaminen, mutta siihen tuntuu olevan ikuisuus enkä tiedä osaanko sielläkään sanoa mitään. Huono kausi on alkanut, ja mä haluan vain pois. Vain pois.


np: Linkin Park - Final Masquerade

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Heaven help me to face my demons


Olo: järkyttävä. Oksettaa, tällä kertaa tosin ihan fyysisesti eli ilman psyykkistä aspektia, mutta voin kertoa myös ahdistusken olevan ihan järkyttävässä mittakaavassa läsnä. Pää huutaa "tapa ittes, tapa ittes, tapa tapa tapa!" ja mun on hankala olla. Ihmiset ei ymmärrä tätä. Ne haukkuu, vähättelee, lyttää maahan, jos kerron tunteistani, fiiliksistä, totuuksia kuolemantoiveista ja tarinoita siitä kuinka itsemurha ei ole minusta sen itsekkäämpää kuin sekään että itsekkäästi pitää kiinni ihmisestä joka ei jaksa enää. Totuushan on, että ihminen ON itsekäs paskiainen. Jokainen meistä. Harva todella antaa sen vikan suklaapalan aidosti iloiten toiselle. EHKÄ OON KYYNINEN PASKA, EHKÄ OON OIKEESSA.

Juteltiin tästä äidinkin kanssa. Itsemurhasta. L:n takia. Äiti vältteli aihetta, sanoi että tyhmää ja itsekästä, olisi miettinyt perhettään jnejne. Ymmärrän, tavallaan. Pahaltahan se mustakin tuntuu kun toinen lähtee, mutta mä olen ehkä sitten vain niin paha ja itsekäs paska enkä saa mun päätä hiljenemään silti. Mulla on hoitajan / hoitajien (en muista tulevatko molemmat) tapaaminen vasta perjantaina. Tuntuu ikuisuudelta, ainakin juuri nyt, juuri tässä mielentilassa. Jos oon rehellinen, niin tekis vaan mieli huutaa suoraa huutoa kunnes ääni katoaisi, tuntuu että jos se vaikka auttaisi.

Oon miettinyt osastoakin. Ainahan mä. Oikeasti. Rehellisesti. Pitkään. Mutta. Mitä vittua ne mulle siellä tekis? Säilytyspaikka se on sellaisille kuin minä. Kun mulla on lääkitys, kun mulla on diagnoosi, kun mulla on hullu pää ja hullun ruumis. Saisin taas vaan vastailla potilaiden kysymyksiin arvista, väistellä niitä eniten sekaisin olevia ja väistellä myös niitä jotka on suht selviä, koska ne ymmärtää liikaa. Odottaa keskusteluja, joita ei tule sen useammin kuin "ulkonakaan", tavata lääkäriä, joka sanoo ettei mun paikka oo osastolla tai että ei se mulle mitään tee. Viikko sisällä ja kotiin. Nothing happened, nothing changed.

Oon palloillut porukoilla nyt sunnuntaista käyden vain ruokkimassa marsut. Tunnen siitäkin huonoa omaatuntoa. Tänään sentään haettiin marsuille lisää pellettiä, 10kg/25€, pitäis riittää. Ja hinta kohdallaan, Faunattaressa maksaa about 1,5kg jotain alle 20€... tjsp. Torstaiaamuna kuitenkin kotiin, koska perjantaina on se tapaaminen. VIHDOIN SAATANA. Luulin tosiaan, että mulla on kahden viikon välein tapaaminen, mutta ei ole. EI VITTU OLE. Mulle kertyy aivan liikaa puhuttavaa kolmessa viikossa, ja sitten en osaa puhua mistään kun pitäisi. Onneksi maanantaina oli hyvä päivä ja sain soitettua Kelaan ja kiirehdittyä mun kuntoutustukipäätöstä. Loppuviikoska pitäisi vielä soittaa hammaslääkäriaikaa. Vittu. AAAAAA.

Mutta pointti. Elämä on tässä hetkessä täyttä kuraa. Aina ja edelleen. Skitsofreniadiagnoosi päällä viidettä¨vuotta ja mä en kestä. Mielialaongelmat - kymmenettä vuotta. Ja onhan siis nuo skitsofreniatyyppiset ajatukset olleet läsnä aina. Musta tuntuu et ongelmat ei ratkea, ne vain syvenee. Okei, enää en niin haaveile koulusurmaavani puolet tuntemistani ihmisistä (johtuu ehkä siitä että nykyään en ole koulussa ja en tunne juuri kuin ihania ihmisiä), mutta itseäni en voi sietää. Valitettavaa, että ikä tuo mukanaan tietoa ja varmuutta, myös tässä. Itsemurha-asiassa. En lupaa tekeväni itselleni mitään, mutta en myöskään lupaa olla tekemättä.

Mä en luultavasti haluaisi enää edes ns. helppoa elämää. Mä en pidä elämästä. On ok-päiviä, mut kun kuvittelen vaikka et mun elämä ois tasaisesti sellaista kuin niinä ok-päivinä... mä huomaan et huulilta karkaa "ääh". Mä oon kokonaisvaltaisesti kadottanut mielenkiinnon elämään. Kaikkeen. Oonko mä sit masentunut? En tiedä. En osaa enää tunnistaa masennusta itsessäni, koska se on aikalailla päällä koko ajan? Tai ainakin ollut niin kauan osa mua että sitä on vaikea repiä enää irti. Pessimistisyys on juurtunut muhun. Väsymys on kasvanut muhun kiinni. Mielenkiinnon puute roikkuu jalassani kuin se kuuluisa vangin pallo. Mulla on varjo, ja se on nimeltään se fucking "Kuningas Masennus".

Loppuun viikon viihdytykset, päivän positiiviset, illan ilot: mulla on Sandhjan levy ja se on puhdasta rakkautta, ja vaikka mulla on tällä hetkellä ehkä 25€ tilillä mä ehkä selviän koska porukat antaa mun bunkata ja syödä tääl, ja näen lauantaina ihanaa Saraa. Noni, nyt puhuin itteni pussiin, yhyy, ei se mun elämä ollutkaan pelkkää paskaa. >:)

np: Sandhja - Muddy Waters

perjantai 6. kesäkuuta 2014

These bad thoughts

Mystisiä oloja. Eilen Sivoska saapui, mentiin porukoille, syötiin hyvää ruokaa, uitiin (eli siis käveltiin n. kolmesataa metriä ennen kuin oltiin niin syvällä että vesi oli vähän alle kaulan ja sitten uitiin) ja saunottiin. Tänään pyörittiin kaupungissa ja käytiin satamassa pitsalla. Ja nyt kun olen istunut tähän koneelle, se iskee tajuntaan vasta oikeasti: joku läheiseni on kuollut. Poissa, ikuisesti. En voi käsittää. Ja vielä tällaisena aikana, kun kuolema-ajatukset ovat voimakkaana omassakin päässä. Tuntuu, että kaikki mitä ajattelen häpäisee L:n muiston, koska sen lisäksi että surettaa ja ihmetyttää, mun päässä liikkuu salaa, jossain takaraivossa, ajatuksia, jotka huutaa että "katso, muutkin onnistuvat, et voi olla huonompi!". Ja mua hävettää niin, en mä saisi ajatella niin tällaisena hetkenä, en, en, en.

Pelottaa, oikeasti mua pelottaa, sillä huomenna joudun menemään yksin juna-asemalle ja matkustamaan junalla Helsingin suuntaan. Oon kirjoittanut jo aikaisemmin, kuinka pelkään junia ja juna-asemia, koska pelkään impulsiivisesti tekeväni itselleni jotain. Ja nyt tämä kaikki... Mun täytyy vain keskittyä kovin siihen, että Liisa odottaa mua Tikkurilassa, ja Helsingissä lupasin nähdä nopeasti Wilmankin. Mutta tuntuu vain että oon huono ihminen, kun tuollaisia pelkään, NYT, näinä aikoina. Mä pyydän anteeksi kaikki ihmiset, te siellä, keille L oli tärkeä, mä en halua, en todellakaan halua, häpäistä L:n muistoa ajatuksillani! Mä haluan uskoa, että teiltä löytyy ymmärrystä myös mulle, mun sairaudelleni, vaikka se voi olla vaikeaa juuri nyt.


Oon pahoillani näistä ajatuksista, mä yritän siirtää niitä muualle mun päästä mutta eivät ne lähde. Mun pitäis mennä suihkuun ja nukkumaan, mutten tiedä pystynkö nukkumaan tässä olossa. Tunnen oloni vain niin itsekkääksi paskaksi... Anteeksi, anteeksi. Anteeksi kaikki.

np: Sopor Aeternus & The Ensemble 
Of Shadows - The Hours of Sadness

torstai 5. kesäkuuta 2014

No Hollywood ending


Tänään suru-uutisia. Eräs lj-ystävä on poistunut tästä maailmasta oman käden kautta. Mä niin luulin että sillä menee paremmin, tasaisemmin ja rauhallisemmin kuin aiemmin. Että kaikki on suht hyvin. Niin luuli kai suurin osa ihmisistä hänen ympärillään. Mua harmittaa, että puhuin niin todella harvoin hänelle. Hän oli todella kaunis, yksi taitavimmista kirjoittajista ikinä ja kaikessa epäonnessaan yksi niistä jota ihailin salaa kaikin puolin. Nyt hän on tätä kaikkea vain muistoissa. Vaikka oltaisiin voitu olla paljon läheisempiäkin tuon ujon tytyn kanssa, hän tosiaan oli silti yksi tärkeistä. Lepää rauhassa, pikkuinen. Now you're free as a bird.

np: Sandhja - Ladaria

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Oodi kello neljälle, viidelle, kuudelle...

Odotan että rahat tipahtais tilille. Kelalta ne on jo lähteneet, mut näköjään pankki ei oo vielä päivittänyt niitä saapuneiksi. Sais maksettua pari laskua, velat Eetulle ja... ostettua liput Maleficent - Pahatar -leffaan. Lupasin viedä Eetun katsomaan sitä heti kun näin ekat mainokset (Eetua ei kai kiinnosta pahemmin, mut koska Elina betalar niin who GARE'S!), ja ah, Angelina Jolie. Ja joo, tosiaan, kello on pian neljä ja tää tyty ei oo nukkunut. Kai mä sit nukun siel leffassa haha lolz :D

Kelasta puheenollen, pelottaa. Mun kuntoutustukihakemus on saapunut sinne 29.4. ja siinä lukee että oletettu käsittelyaika on noin kahdeksan viikkoa. Ja multa loppuu 30.6. tuet, eli kiirettä pitää... Pitäis kai soittaa sinne taas ja pyytää niitä kiirehtimään, muuten loppuu siis kaikki tuet: asumistuki, takuueläke ja itse kuntoutustuki. En nimittäin luota pätkääkään siihen että päätös tulis ennen kahdeksan viikon käsittelyä, mikä tietty riittäis koska 24.6. on tasan se kahdeksan viikkoa, mutta kuten sanoin, en tosiaan luota pätkääkään siihen. Asd.


- - Kello on vähän vaille viisi; olen ottanut pitkästä aikaa (pitkällisen tuskailun jälkeen) ruman lärvikuvan, muokannut hieman (vai hieman enemmän?) blogin ulkoasua ja pelästynyt kuoliaaksi. Pelästynyt koska tuossa kaksikymmentä vaille viisi postiluukku kolahti. Näin kirjeen/paperin tippuvan sieltä, PAM. Vittu. Nyt ne naapurit valittaa vihdoin mun yövalvomisesta, musankuuntelusta, jostain ääntelystä saatana. En uskaltanut mennä katsomaan kuin vasta äsken. :C No. Se oli ... mainos. Ei ois voinut olla enempää helpotus, koska mä en mielestäni kuitenkaan luukuta musiikkiakaan niin kovaa että pitäis valittaa. Marsutkin pitää enemmän meteliä ko minä kun juoksevat yörallejaan :D

Ja nyt on laskut maksettu, liput leffaan ostettu ja aaaa nälkä! Siispä syön raakoja nuudeleita ♥ Voisin kyllä keittääkin (vai mikä on oikea termi?) niitä, sen verran nälkä on. Pelkään vaan että Eetu herää nuudelinkäryyn jos niin teen :( Mut jännä miten valvotun yön jälkeen oon niin valvomiskännissä et seuraava päivä menee aika vauhdikkaasti. Ja jännä miten The Wolf Among Us edistyy, apua, oon jo varmaan kolmannen episoden puolessa välissä (?) ja tuntuu et niin vähän on enää jäljellä (kun se viimeinen, viides episodi ei ole ilmestynyt vielä). Mut siin on peli mun makuun. Ei tarvi osata ko valita mieleisin vaihtoehto, vähän painaa välillä nappeja näppäimistössä kun vetää jengiä turpaan ja jännitystäkin on just sopivasti ♥ Loveloveloveeeee.

Loppuun vielä THE HANDWRITING MEME 
(vaikka oonhan mä vilautellut mun käsialaa jo tääl)

1) Your name
2) Right-handed, left-handed, or ambidextrous?
3) Favorite letters to write.
4) Least favorite letters to write.
5) Write “The quick brown fox jumps over the lazy dog.”
6) Write the following words in capital letters:
- CRAB
- HUMOR
- KALEIDOSCOPE
- PAJAMAS
- GAZILLION
7) Write your favorite song lyric.
8) Tag people!
9) Any special note or picture.


np: The Pretty Reckless - My Medicine

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Asiaan liittymätön otsikko

Hiukset märkänä suihkusta. Eetu makaa mun sängyssä ja lukee jotain Flames of War -kirjoja. Oon nukkunut tänään enemmän kuin ollut hereillä, ja kävellyt enemmän kuin istunut perseelläni. Musta on ollut mukava huomata, että vaikka kirjoitan paskasti ja paskaa mulle on siunaantunut taas muutama lukija lisää ♥ Oon tänään shopannut Eetulta lainaamillani rahoilla uudet bikinit (lol wow), huomenna koittaa rahapäivä ja takaisinmaksun aika. Lisäks oon pelannut The Wolf Among Us -peliä, aivan vitun paras! Torstaina Sivoska tulee Lahteen ja mennään mun porukoille yöks; ehkä saunotaan, ehkä uidaan mut ainakin syödään! Onneks torstaiks on luvattu hellettä eikä tätä vesisadetta. Lauantaina Liisan kanssa hulluusreissulle Heurekaan, hihi :3!

Olot on mitä on. Luulin et mulla on tällä viikolla hoitajan tapaaminen mut ei ole, ei ole. Luulin tosiaan, et ne ois kahden viikon välein, mut näköjään mulla onkin aina joku about kolmen viikon tauko. Vituttaa. En oo edelleenkään varma kauan haluan jatkaa tätä. Elämää. Tekis mieli epäillä lääkitystä, mut ei tätä kai saa lääkitykselläkään pois. Saako mitenkään, who knows... Ikkunasta paistaa Skanskan mainosvalo nostokurjessa ja mä mietin - kuten aina melkeen täällä omalla kämpällä ollessani - kuolisko sitä jos hyppäis viidennestä kerroksesta alas.

Joo. Ahdistaa aika runsaasti, onneks Eetu on täällä. Haluaisin osata puhua tästä, mutten osaa kuin kirjoittaa. Eikä näitä voi näyttää kenellekään kuin teille siellä jossain tarpeeksi kaukana, näyttöjenne valossa dataaville. Oon pitänyt ihan liian huonosti yhteyttä keneenkään, ei vaan ole mitään sanottavaa, mitään kerrottavaa. Ei mitään mukavaa, hauskaa, kivaa. Vastaan kysyttäessä, että menee ihan hyvin, koska mulla pitäis mennä. Ja koska en oikein tiedä miten mulla menee. Jos tahtoo kuolla, ajattelee sitä päivittäin, usein, liian usein, voiko silti mennä hyvin? Onko kaikki ok, jos tahtoo kadota ja lopettaa elämänsä.

Seura ei auta, ei hauskanpito. Ne saattavat hetkeksi viedä ajatukset muualle, mut lopulta ne vain väsyttävät mua ja saavat mut entistä helpommin vaipumaan ajatuksiini. Sunnuntaiyö porukoilla oli yhtä helvettiä. Ajatukset pyörivät, juoksivat kohti kuolemaa ja mä pelkäsin niin saatanasti että tää on nyt tässä. En mä halua kuolla vanhempieni vierashuoneeseen. En edes minä oo niin huono ihminen. Huono ihminen kylläkin, oi, erittäin paska, mutten ihan niin tunteeton. Ei, mä tekisin sen ihan muualla.

Ja nyt tekis mieli alkaa spekuloida taas, mut Eetu tahtoo nukkua ja mua ei väsytä ja ehkä palaan vielä taas valvomaan yötä ja kirjoitan lisää, ehkä en. We'll see.


np: Sandhja - Goddess of the Sea

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Sisältä jo mätä

En tiedä. Niin se alkaa taas. Aika soljuu, päivät kuluu, en tiedä. Kaikki on ihan ok, mut en tiedä riittääkö se. En uskalla jäädä ajattelemaan mitään. Jään liian usein miettimään kuolemaa, vaikka tosiaan, kaikki on ihan ok. Just nyt oksettaa. Maailma. Elämä. Kaikki. Oon porukoilla (missä muuallakaan) ehkä just koska pelkään sitä että oon yksin ja alan ajatella. Ajattelu on pahasta, yksinolo on siksi pahasta. En koe itseäni minkään arvoiseksi, olen toistaitoinen toisen luokan kansalainen, taakka ja murhe. En mitään hyvää.

Mulla ei oo juuri sanoja (ja silti liikaa) tälle ololle. Oon käyttänyt jo liikaa rahoista joita mulla ei edes vielä ole. Vihaan itseäni. Eilinen masensi; taas ihmiset valmistuvat, ne ovat jotain, mä en edelleenkään mitään ja kaksneljävee. Mä en halua nähdä ensi vuotta taas olematta mitään muuta kuin tätä samaa paskaa. Ja on helppo sanoa, että tee asialle jotain. Mutta mä en pysty. Se on vaikeaa jo sen takia että vuosia on kulunut siitä kun oon viimeks ollut jotain muuta kuin tätä. Paskaa. Turhaa. Ja vaikeaa sen takia, ettei mulla ole voimia. Vaikeaa, koska mulla ei ole jaksamista, ei keskittymiskykyä. Ja vaikeaa, koska tää sairaus on syönyt multa ihan jo perustaitoja. Maailma; haista vittu :3

Tekis mieli repiä pää irti, tekis mieli lopettaa tää kaikki paska. Kaikki sanoo et "älä nyt, oot jaksanut tähänkin asti, jaksa vielä, älä viitti, muutkin jaksaa". Mut kuka muu muka elää mun elämää kuin minä. KUKA MUU MUKA? Kuka muu tuntee mun tuntemukset ja tunteet, tietää tän häpeän mikä oon kaikille? Kuka muu tietää, miltä tuntuu olla turha, taakka, rasite, vaiva? Kuka muu on kokenut mun elämän käänteet, tuskat, pelot, sairauden ja sen käänteet? Ymmärrän huolen, ymmärrän välittämisen, mutta mitä vittua se auttaa jos se ei tunnu missään? Se ei vie mun elämää minnekään. Se ei poista paskaa mun elämästä, se ei auta mua jaksamaan mun elämää joka päivä.


Anteeks tää, mulla menee oikeasti kai ihan ok. Eihän mulla voi mennä huonosti? Mullahan on kaikki paitsi (mielen)terveys.

Rakkaudella,
elämän kolhima paskapää

np: Pariisin Kevät - Metsän laidalla puut