Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Heaven help me to face my demons


Olo: järkyttävä. Oksettaa, tällä kertaa tosin ihan fyysisesti eli ilman psyykkistä aspektia, mutta voin kertoa myös ahdistusken olevan ihan järkyttävässä mittakaavassa läsnä. Pää huutaa "tapa ittes, tapa ittes, tapa tapa tapa!" ja mun on hankala olla. Ihmiset ei ymmärrä tätä. Ne haukkuu, vähättelee, lyttää maahan, jos kerron tunteistani, fiiliksistä, totuuksia kuolemantoiveista ja tarinoita siitä kuinka itsemurha ei ole minusta sen itsekkäämpää kuin sekään että itsekkäästi pitää kiinni ihmisestä joka ei jaksa enää. Totuushan on, että ihminen ON itsekäs paskiainen. Jokainen meistä. Harva todella antaa sen vikan suklaapalan aidosti iloiten toiselle. EHKÄ OON KYYNINEN PASKA, EHKÄ OON OIKEESSA.

Juteltiin tästä äidinkin kanssa. Itsemurhasta. L:n takia. Äiti vältteli aihetta, sanoi että tyhmää ja itsekästä, olisi miettinyt perhettään jnejne. Ymmärrän, tavallaan. Pahaltahan se mustakin tuntuu kun toinen lähtee, mutta mä olen ehkä sitten vain niin paha ja itsekäs paska enkä saa mun päätä hiljenemään silti. Mulla on hoitajan / hoitajien (en muista tulevatko molemmat) tapaaminen vasta perjantaina. Tuntuu ikuisuudelta, ainakin juuri nyt, juuri tässä mielentilassa. Jos oon rehellinen, niin tekis vaan mieli huutaa suoraa huutoa kunnes ääni katoaisi, tuntuu että jos se vaikka auttaisi.

Oon miettinyt osastoakin. Ainahan mä. Oikeasti. Rehellisesti. Pitkään. Mutta. Mitä vittua ne mulle siellä tekis? Säilytyspaikka se on sellaisille kuin minä. Kun mulla on lääkitys, kun mulla on diagnoosi, kun mulla on hullu pää ja hullun ruumis. Saisin taas vaan vastailla potilaiden kysymyksiin arvista, väistellä niitä eniten sekaisin olevia ja väistellä myös niitä jotka on suht selviä, koska ne ymmärtää liikaa. Odottaa keskusteluja, joita ei tule sen useammin kuin "ulkonakaan", tavata lääkäriä, joka sanoo ettei mun paikka oo osastolla tai että ei se mulle mitään tee. Viikko sisällä ja kotiin. Nothing happened, nothing changed.

Oon palloillut porukoilla nyt sunnuntaista käyden vain ruokkimassa marsut. Tunnen siitäkin huonoa omaatuntoa. Tänään sentään haettiin marsuille lisää pellettiä, 10kg/25€, pitäis riittää. Ja hinta kohdallaan, Faunattaressa maksaa about 1,5kg jotain alle 20€... tjsp. Torstaiaamuna kuitenkin kotiin, koska perjantaina on se tapaaminen. VIHDOIN SAATANA. Luulin tosiaan, että mulla on kahden viikon välein tapaaminen, mutta ei ole. EI VITTU OLE. Mulle kertyy aivan liikaa puhuttavaa kolmessa viikossa, ja sitten en osaa puhua mistään kun pitäisi. Onneksi maanantaina oli hyvä päivä ja sain soitettua Kelaan ja kiirehdittyä mun kuntoutustukipäätöstä. Loppuviikoska pitäisi vielä soittaa hammaslääkäriaikaa. Vittu. AAAAAA.

Mutta pointti. Elämä on tässä hetkessä täyttä kuraa. Aina ja edelleen. Skitsofreniadiagnoosi päällä viidettä¨vuotta ja mä en kestä. Mielialaongelmat - kymmenettä vuotta. Ja onhan siis nuo skitsofreniatyyppiset ajatukset olleet läsnä aina. Musta tuntuu et ongelmat ei ratkea, ne vain syvenee. Okei, enää en niin haaveile koulusurmaavani puolet tuntemistani ihmisistä (johtuu ehkä siitä että nykyään en ole koulussa ja en tunne juuri kuin ihania ihmisiä), mutta itseäni en voi sietää. Valitettavaa, että ikä tuo mukanaan tietoa ja varmuutta, myös tässä. Itsemurha-asiassa. En lupaa tekeväni itselleni mitään, mutta en myöskään lupaa olla tekemättä.

Mä en luultavasti haluaisi enää edes ns. helppoa elämää. Mä en pidä elämästä. On ok-päiviä, mut kun kuvittelen vaikka et mun elämä ois tasaisesti sellaista kuin niinä ok-päivinä... mä huomaan et huulilta karkaa "ääh". Mä oon kokonaisvaltaisesti kadottanut mielenkiinnon elämään. Kaikkeen. Oonko mä sit masentunut? En tiedä. En osaa enää tunnistaa masennusta itsessäni, koska se on aikalailla päällä koko ajan? Tai ainakin ollut niin kauan osa mua että sitä on vaikea repiä enää irti. Pessimistisyys on juurtunut muhun. Väsymys on kasvanut muhun kiinni. Mielenkiinnon puute roikkuu jalassani kuin se kuuluisa vangin pallo. Mulla on varjo, ja se on nimeltään se fucking "Kuningas Masennus".

Loppuun viikon viihdytykset, päivän positiiviset, illan ilot: mulla on Sandhjan levy ja se on puhdasta rakkautta, ja vaikka mulla on tällä hetkellä ehkä 25€ tilillä mä ehkä selviän koska porukat antaa mun bunkata ja syödä tääl, ja näen lauantaina ihanaa Saraa. Noni, nyt puhuin itteni pussiin, yhyy, ei se mun elämä ollutkaan pelkkää paskaa. >:)

np: Sandhja - Muddy Waters

2 kommenttia :

  1. Munkaan mielestä itsemurha ei ole itsekästä, vaan itsekkäämpää on se ajattelu että jonkun pitäs elää ja jaksaa vaan muiden takia. Siks ettei olis itsekäs? Mun yks ystävä tappo itsensä puol toista vuotta sitte, eikä mulle oo kertaakaan tullut mieleen että se ois ollut itsekäs.

    Mullon toi sama, vaikka mun elämä oliski sellasta koko ajan ku ok päivinä ni silti mietin kuitenkin sisimmässäni että huoh... en jaksa, ja olis vaan helpompi kuolla, päiviä on liikaa.. >_<

    Toivotaan että tää maailma näyttäs vielä joskus meillekki, et miks täälllä oikeen ollaan! Onneks yleensä löytyy edes muutama noita hyviäkin asioita, eikä kaikki tosiaan oo ihan kokonaan sitä pelkkää paskaa. : )

    VastaaPoista
  2. Mäkään en ole koskaan osannut pitää itsemurhaa itsekkäänä. Täytyy olla aika kykenemätön asettautumaan toisen asemaan, jos näkee sen niin. Jokainen saa päättää itse omasta elämästään - ja kuolemasta. Toki läheisen menettäminen on raskasta, enkä yhtään vähättele sitä. Ehkä jotkut on myös vihaisia ja tuntevat itsensä hylätyksi, miettivät että eikö heidän tuki riittänyt tai miksi heidän luota oli niin helppo lähteä ja kadota lopullisesti. Sitä mä luultavasti itsekin miettisin (itsekkäästi), jos joku mun läheinen poistuisi oman käden kautta.

    VastaaPoista