Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Päivät on täällä hitaita


Viiltäminen houkuttaa, mutta enhän mä voi, en mä pysty, en mä saa. En täällä, jos vain olisin kotona yksin... Oon koko päivän ollut kahden vaiheilla et haluanko kotiin vai oonko juhannuksen tääl porukoilla. Tietty ne ois epäilly jotain jos oisin halunnutkin yhtäkkiä kotiin, joten. Näin tässä ois käyny kuitenkin. En nauti olostani, ahdistaa ja on muuten vain huono olo. Harhaluulot ja oudot ajatukset tekee huimaa lisääntymistä mun päässäni. Jumala pakottaa mut tekemään ärsyttäviä asioita. Mä en jaksa tätä. Pahat henget nousee saunan oven takaa mun kimppuun ja paholainen tanssii punaisessa taivaassa. Mä en jaksa tätä. Muista laskea kahteenkymmeneenyhteen, älä kerro kenellekään tästä, ne nauraa sulle jo valmiiksi ja kuuntele siellä ne taas kuiskii susta. En jaksa.

Ja tosiaan. Ensi kertaa tajuan asioita itsestäni. Kuinka pahoin sairaus (ja lääkkeet) ovat vammauttaneet mua. En osaa enää ees tiskata, en imuroida, en harjata hiuksia. Ne on kaikki kamalan vaikeita suorituksia mulle. Kuulostaa oudolta, mutta on täyttä totta. Mä en osaa enää. Mun pitää keskittyä kaikkeen ns. normaaliin ihan helvetisti että suoriudun siitä. Ja sitten se että myönnän ekaa kertaa elämässäni, minä, ateistin ja satanistin ristisiitos, että mulla on paha jumala-ongelma. Siis. Pelkään. Kristinuskon jumalaa. Pelkään. Se on hyvin usein läsnä mun harhaluuloissa, harhoissa, peloissa, kaikessa. Se vainoaa mua. En usko edelleenkään koko jumalan olemassaoloon, mut. Lapsena muhun iskostetut asiat ovat kääntyneet mua vastaan. Tätäkin on vaikea selittää, mut. Häiritsevää.

Ja vittu vuosien sairastaminen, vuosien toipilas/potilas/ASIAKAS/joku -aika, vuosien vahva lääkitys ja ei juuri edistystä. Tietysti, vähän ollaan menty, ja aina mennään, eteenpäin, mut. En jaksa. Musta tää on liikaa. Tajusin tänään vasta oikein kunnolla, sanottuani sen ääneen, että en mä tästä tuu parantumaan. Mä voin selvitä, mut se tulee olemaan tätä ikuista selviytymistä ja räpiköintiä. Mä en näe mitään positiivista mun tulevaisuudessa. En mitään. Mä en luultavasti voi saada lapsia, ja jos voisinkin niin jaksaisinko mä kasvattaa niitä? OSAISINKO? Eihän mulla oo ollut itselläni mitään uhma- tai murrosikiä! Mä niin haluan vain pois tästä kaikesta.

Äiti oli katsonut jotain ohjelmaa viikolla. Sanoi, että siinä ihmiset kertoivat kokemuksistaan "haudan takaa". Kun olivat periaatteessa kuolleet, mutta sitten elvytetty takaisin henkiin. Kaikki kertoivat, kuulemma, että "kuoltuaan" heillä oli ollut kovin hyvä ja rauhallinen olo. Että he näkivät kaikkea ihanaa, kuulivat musiikkia, olivat onnellisia. Ja mä oon kerran meinannut hukkua. Muistan vaan kuinka levollinen olo mulla oli siellä veden alla. Kaikki hidastui ja muuttui jotenkin kauniiksi. Ja oonhan mä kerran - silloin viime kesänä - kadottanut itseni jonnekin pois täältä. Eikä silloinkaan tuntunut pahalta. Mä en enää voi, enkä halua, uskoa että kuolema on paha.

Mut just nyt mä haluaisin viiltää. En edes syvään (paitsi etten osaa lopettaa koskaan ajoissa), vaan ihan vähän vain. Että näkisin verta, tuntisin veren, haistaisin veren, verta, verta ja verta. Mä en tiedä miten mä selviän tästä elämästä kun mä en haluakaan. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä seuraavaksi, mitä sanoa, mitä mitä mitä mitä. En tiedä.

Ja koska kaiken tän päälle tuntuu ylipirteältä toivottaa hyviä juhannuksia, taidan sanoa vain että yrittäkää pysyä turvassa.

np: Maroon 5 - Shiver

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti