Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Someone just hold me

Ei mitään ihmeitä, kaikki on pysynyt ennallaan. Hieman helpompia hetkiä, sillä oon hommannut itseni ihmisten seuraan. Yksin se kaikki iskis vasten kasvoja. Yksin se kaikki ois liian raskasta kestää. Yksin mä en pysy hengissä. Okei, ehkä hetken, mutta kun ei voi tietää kauan. Ei todellakaan voi tietää kauan.

Hasselpähkinäriisijuoma on hyvää, olen oppinut ja huomannut. Se, kun ei herää aamulla yksin, on hyvä, tiedän ja olen huomannut. Sandhjan levyn ylikuluttaminen on hyvä ja hyvää, olen huomannut. Tukipisteellä mulle mainittiin yksinäisyydestä ja kai mä oon vaikka vakuutan itselleni muuta. "Mullahan on paljon kavereita - ympäri Suomea!" Mut, kavereita. Okei, ihania, mut kuinka moni tuntee mut todella? Kuinka monta niistä ihanista  tunnen todella? Ja kun ei mulla ole varaa matkustaa ympäri Suomea. Ei ole, monista syistä. Vittu.

Otan lääkkeet, ja mua vituttaa että kello on taas kaksi yöllä ja se ettei lääkkeet vie sitä kaikkea pahaa pois. Vituttaa, etten mä voi olla kuin muut, tai siis. Älkää ymmärtäkö väärin. Mä en halua olla massaa, en oo halunnut olla vuosiin, en edes ennen sairastumistani. Mutta. Ihmiset mun ympärillä opiskelee, ihmiset mun ympärillä valmistuu, ihmiset mun ympärillä vakiintuu ja saa lapsia ja hankkii taloja ja autoja ja nauttii elämästään. Mä haluan vain pois.

Mun ois pakko saada mun hoitajat jotenkin tajuamaan mun tilanne. Että en oo välittömässä vaarassa (?), mutta vaarassa. Koska minä. MINÄ. Mä pelkään itseäni, mä pelkään maailmaa, mä pelkään elämää ja kuolemaa ja rakastaa ja nukkua ja herätä ja vanheta ja olla ja aaaaaaaaaa. Että mulla ei oo hyvä olla itseni kanssa, että se ei oo pientä vaan jotain jättimäistä. Että tää ei mee ohi ja jos menee niin mulla ei oo aikaa odottaa.

Mietin taas, et pitäiskö mun vaan työntää kaikki ihmiset pois mun läheltä. Jättää vastaamatta viesteihin, olla hiljaa, antaa itseni vaipua unohduksiin. Mietin taas, et miten mä täältä lähtisin ja koska ja tavallaan se on musta hirmu surullista koska musta piti tulla kaikkea suurta, mut mikä on paljastunut mulle olleen osaks vain sairautta sekin. Se suuruus. Ne vähät positiiviset harhaluulot uskottelivat mulle et musta tulee oikeasti jotain. Mut sit ne jäivät sen kaiken pimeän, mustan ja paksun taakse ja sen jälkeen ne on pilkahdelleet esiin vain silloin kun menee liian lujaa ja kaikki on jees. Hetken.

Mul on taas tää olo että voisin kirjoittaa loputtomiin. Koska vaikka Eetu on tossa ja kai hereillä, se ei tarkoita et mä voisin puhua sillekään. En mä osaa. Puhua. Ihmisille. Läheisille. Kenellekään. Mä osaan vain kirjoittaa kasvottomalle massalle, jonka olemassaoloon en oikein edes usko vaikka se joskus antaa itsensä ilmi kommenttien kautta. En tiedä. Mut kai mun pitää lopettaa, kai mun pitää ... jotain. Ehkä mä yritän, tosiaan yritän, puhua Eetulle. Koska mä uskon et suurin ongelma aina mein suhteessa oli koska mä en puhunut. For real. Se on iso ongelma. Ja muutenkin, voishan sitä nukkua. Kun kello tosiaan on jo sen kaksi. Yöllä. Vitut unirytmistä.


Anteeks että mun tekstit on nykyään (ja kai ennenkin?) tällaista shaibaa. Musta ei vaan nyt(kään) irtoa muuta. Ei yhtään mitään muuta. :(

np: Sandhja - No Hollywood Ending

1 kommentti :

  1. Hei, ei ne ajatukset että susta tulee jotain suurta, ole mitään harhaluuloja! Oot oikeasti lahjakas ja erinomainen tyty, voit vielä kirjottaa sen kirjankin ja kaikkee. Toivon että pysyt turvassa siihen asti ja sen jälkeenkin ♥

    VastaaPoista