Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Ei armoo (hetken vertaa)

Illat loppuu ahdistuksen kautta Opamoxiin. Nyt pitäisi nukkua jo, sillä meen iskälle avuks töihin kun pitää kerätä rahaa siihen uuteen kameraan (300€ argh, ja tosiaan vanha kamerani alkoi sekoilemaan lisää; mustia/mustavalkoisia häiveitä/haamuja kuvissa, ah!). Ja vaikka on ollut paljon parempia päiviä kuin viikonloppuna, kuolema kurkistelee selkäni takana, huutelee korviini, hipaisee kättäni ja käskee: tee se. Ei hetken rauhaa. Pelkään istua kyydissä auton etupenkillä, koska pelkään tekeväni sen. Kuiskaavani veljelleni "anteeksi rakas" ja kääntäväni ohjauspyörän rekan alle. Tai ohitustilanteessa, sadankolmenkympin nopeudessa, noin vain, ojaan. Moottoritiet ovat kauhistusten kauhistus.

Ja vaikka oon pitkästä aikaa uskaltanut ja pystynyt käyttämään Opamoxia normaalisti, haluaisin ottaa aina muutaman liikaa, ihan vain turruttaakseni, nukkuakseni hieman pidempään, hieman syvemmin, ilman unia jotka vainoavat päivisin. Sain toisen ajan hoitajalle ensi viikon keskiviikoksi, kuudes kahdeksatta kaksituhattaneljätoista. Päätin, että mun on pakko kertoa totuuksia tällä kertaa. Etten vain saa istua ja hymyillä. Pitää vihdoin kertoa L:n ja J:n itsemurhista, siitä että ympärilläni näen pelkkää tuskaa ja kipua, ahdistusta ja epätoivoa. Että mun on helvetin paha olla, koska kuolema kiusaa, koska ahdistus vaivaa, koska en vaan jaksaisi. Että mä pelkään itseäni. Paljon. Mun pitää kirjoittaa paperi, mun pitää tehdä se ja avata suuni.


Mutta jos nyt ottaisin sitä Opamoxia tähän ahdistukseeni, joka taas kaivautui jostain salaisesta luolastaan. Toivokaa, että jaksan herätä aamulla, toivokaa että jaksan huomenna(kin elää). Nyt väsyttää, väsyttää taas. Olenhan herännyt jo reilusti yli kaksitoista tuntia sitten, hui. Ja perkele, kuusi kolmekymmentä ylös. Ei hyvältä näytä, mut aina voi yrittää. Toivokaa.

np: Apulanta - Koneeseen kadonnut

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti