Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 29. elokuuta 2014

Wolfman

Mua on ahdistanut koko sen ajan ko oon ollut hereillä. Oon tuntenut levottomuutta sisäisesti ja ulkoisesti. Mut silti mulla on ihan jees fiilikset? Tietysti tää ahdistus, no, AHDISTAA, mutta. Tosin; pitkästä aikaa olen miettinyt kuolemaa. En vakavasti, en nyt varsinaisesti itsemurhamielessä, mutta miettinyt. Viime yönä elämä tuntui raskaalta ja kuiskailin pimeään yöhön sängyssä maatessani etten jaksa enää. Mietin lähinnä sitä et täytän alle puolen vuoden sisään kakskytviis-fucking-vuotta, ja mulla on... ei mitään? En oo saavuttanut mitään, mitä "normaalit" ihmiset pitävät saavuttamisen arvoisena, ja mitä tän ikäisen ois "pitänyt" saavuttaa. Oon suht syrjäytynyt oikeasta maailmasta, jos ei oteta lukuun sitä että mulla on ystäviä ja kavereita. Se nyt vielä puuttuis että oisin totally alone in this world.

Mutta siis. Kulutan yhteiskunnan varoja, tuhlailen niitä. Haluaisin olla hyödyllinen, muttan pysty siihen. Oon tullut huiman matkan eteenpäin, mut tietyt mua paikallaan eniten pitävät asiat vain ovat ja pysyvät. Ne tavallaan pahimmat, ne eniten lamauttavat. Okei, psykoosi nyt vielä puuttuisi mutta. Mua katsoo peilistä väsynyt, sairaalloisen ylipainoinen vanhus. Jatkuvasti mustat silmänaluset. Kumara ryhti. Katse painettuna maahan, pelkää kohdata omaa katsettaan peilistä. Ja silti se haaveilee turhia, tyhmiä.

Hyödytön. Hyö-dy-tön. Siihen tiivistyy kaikki mitä mä olen tällä hetkellä. Mua oksettaa ajatella sitä, oksettaa ajatella itseäni. Oon vihdoin pystynyt myöntämään itselleni että oon tosiaan aika lailla syrjäytynyt. Oon yks niistä, joista uutisissa kohutaan. Syrjäytynyt, tulevaisuuden roskaa ja paskaa - ja nykyisyyden. Toivoton tapaus. Okei kai se on myönnettävä että tää myös hieman pistää masentamaan. Möh.

Mut pitäis kai olla tyytyväinen että mä jaksan nousta sängystä nykyään, laittaa pyykkejä koneeseen ja ripustaa ne. Käydä aina joskus suihkussa ja nähdä ihania ihmisiä. Että musta välitetään kuitenkin vaikka oon tällain roskapaska. Pitäis olla kiitollinen, pitäis. Mutta se(kin) on aina ajoittain helvetin vaikeaa.

Ja jos nyt ottais Opamoxin, vaikka en ookaan kuolemassa tähän ahdistukseen. Koska tiedän et jos tää jäytää mua yhtään pidempään, alan halajaa veistä, terää, jotain kiiltävää ja terävää, jotain pahaa. Ja tiedän, et jos annan tän jatkua vaivun vain synkkyyteen. Mä yritän oppia tuntemaan itseäni, ihan oikeasti, ja oppia toimimaan oikein.


PS. Loppukevennys: löydettiin isovanhempien kanssa kirppiksellä käydessämme mulle täydellinen syksytakki 5€:lla mut hävitettiin johonkin siitä se hintalappu riehuessamme ja ei löydetty sitä enää joten nou nou takkia mulle :(

np: Nancy - Wolfman

4 kommenttia :

  1. Äääh, mä ymmärrän sua hyvin ton syrjäytymis-hyödytön-ajatuksen kanssa. Tunnen itseni kanssa todella hyödyttömäksi ja melko syrjäytyneeksi. Mulla ei ole edes kun pari ystävää joten se saa tuntemaan yksinäiseksikin kaiken lisäksi. Stressaa vaan tulevaisuus kun nyt "pitäisi" opiskella ja hankkia ammatti ja mitä kaikkea mutta ei vaan pysty. Vaikka kuinka haluaisi. Voi kun tahdonvoimalla saisi tehtyä asioita tässäkin kunnossa... Ja se on kaikista turhauttavinta kun on semmosessa kunnossa että ei tunne olevansa kovinkaan sairas, ja siltikään ei pysty mihinkään.

    Ja toi on muuten helvetin ärsyttävää kun kirpparilla löytää jotain täydellistä ja siitä on hukkunu hintalappu.......:D

    VastaaPoista
  2. Hyödytön täälläkin.

    Toisaalta. Ihmisarvo lienee vakio huolimatta siitä, mitä antaa yhteiskunnalle - eikö länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan peruspalikka ole just se? Muutenhan me lahdattais heti kaikki vammaiset ja sairaat! Meillä materiaalisesti hyödyttömillä on kuitenkin hyöty sitä kautta, että me ollaan hyödyksi muille. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kai. Kiitos tästä positiivisemmasta näkökannasta ♥ Ollaan tärkeitä ees toisillemme, sitä voi tehdä aina! Ei tarvi olla täydellisesti hyödytön :3

      Poista