Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Kaikki tämä meluun päättyy; ymmärrän vain hiljaisuuden

Odotan hoitajan soittoa, se soittaa tänään. Kävin hakemassa postista Bill Willinghamin Peter & Max: a FABLES novel -kirjan ja missasin hoitajan ekan soiton. Se lupas soittaa kohta uudestaan. Toi kirja vaikuttaa jännältä; se on sidottu (tarkoituksellisesti?) päin vittua ja siin on kuvia. Ja mikä parasta, se kuuluu tuohon FABLES -sarjaan, josta mulla on se eka sarjiskin. Ja johon siis The Wolf Among Us perustuu. Ah.

Ahdistaa. Ahdisti heti kun heräsin, ja olin taas nukkunut huonosti. Toi mun maanisuus näyttää taittuvan hiljalleen ja asteittain masennukseen. Ahdistaa kun koti on paskaläävä, ahdistaa kun pitäis siivota marsujen häkki ja ahdistaa se kun pakenen tätä kaikkea vain sen sijaan että tekisin jotain. Meen vielä tänään porukoille yhdeksi yöksi, pakoon, ja huomenna sit takas tänne kaupunkiin. Yritän saada iskän pysähtymään kaupassa niin ostaisin lohturuokaa (sitä suklaata, sipsejä, pähkinöitä, jotain?).

Kuuntelen miljoonan vuoden tauon jälkeen CMX:ää, joka kuulostaa edelleen hyvältä, ja itkettää, sillä tää ahdistus on niin kovaa. Mä en halua tätä, mä en halua tätä, mä haluan lääkkeen joka vie tän pois. Täytyy muistaa että jos pääsen lääkärille niin sanon et eikö oo aika jännä että vaikka mulla on nostettu tota Deprakinen määrää niin pitoisuudet on pysyneet suht samana? Tai musta se on ainakin epäloogista. Tai ehkä sanon siitä jo hoitajalle kun se soittaa jos tulee puheeksi lääkkeet. Ja pitäisi sanoa siitä että silloin kerran kuulin niitä ääniä. Mä haluan pois tästä olosta.

Puhelin voi soida hetkenä minä hyvänsä. Jännitys kipristelee vatsassa sen lisäksi että ahdistus rinnassa ja vittu tää olo tappaa. Tekis mieli ottaa marsu syliin ja silitellä, mut sit on vaikea vastata puhelimeen. Odotan. Odotanodotanodotan. Soittais jo! Tällaisiin oloihin pitäis ottaa Opamox, mutta. En tiedä osaanko. Väsyttääkin. Tosiaan, unohdin ne Opamoxit eilen illalla ja ihmettelin kun en saanut unta; heräilin vielä jatkuvasti ja näin kamalasti aidontuntuisia unia. Aamu tuli liian pian.


... Oon venannu kaks tuntia soittoa, kello on nyt kahtakymmentä vaille yks. Ja nyt se puhelin vihdoin soi. Sainko sanottua asioita? Jotenkin. En pidä puhelinkeskusteluista kun ne ovat niin... vaillinaisia? Ahdistus ei helpottunut, ainakaan vielä, käsistä sen sijaan on tunto häviämispisteessä ja argh. Ensi keskiviikkona aika. En tiedä selviänkö, vaikka sanoin toista. Kai mä selviän, ainahan mä, ainahan mä. En muista juurikaan mitä sanoin hoitajalle puhelimessa, vaikka vasta puhuttiin. Jäi tyhjä fiilis. Nyt väsyttää.

np: Djerv - Immortal

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti