Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 31. lokakuuta 2014

Kai vähän sellainen hassu ääliö

Oon laitellut nauloja ja ruuveja paikoilleen, oon lukenut Murakamin uusinta (Värittömän miehen vaellusvuodet) ja rakastunut Murakamiin jälleen kerran, oon kuunnellut Mustaa Valoa, oon pelannut jätkäporukalla Bang!ia ja voittanut niin lain kuin lainsuojattomien puolella. Oon tehnyt, tehnyt, tehnyt ja tehnyt. Juonut vähän Pepsi Maxia ja pelottaa ettei yöllä nukuta. Siis ilman asiayhteyttä nuo kaksi mainitsemaani.

Heräsin tosiaan itsekseni aamukuuden jälkeen, lähdin isän ja veljen matkaan. Sen jälkeen en oo pysähtynyt kuin vasta nyt. Hurr, hurr, hurrhurrhurr sanoo pää. Samaan aikaan on melankolinen, mutta samalla... energinen? olo. Sellainen hyper. O-ou. Aivot juoksee vaikka keho on kokenut jonkinlaisen seinään pysähtymisen. Mystistä.

Kun ajeltiin veljen kanssa tänne porukoille päin pimeässä, ajattelin taas kaikenmoista. Omaa turhuuttani, sellaista. Jännää. Koska en oo saavuttanut mitään ja kohta paukahtaa kaksviis mittariin. En pidä itseäni minään. Mulla ei oo oikeastaan mitään, mitä tän ikäisellä vois olettaa olevan. On vain minä ja mun pää. Oon ... no, turha kuvaa musta parhaiten sitä mitä olen. En voi mitään sille tunteelle. Keskustelu sivuutti itsemurhaa ja kukaan ei voi ymmärtää sitä. Minä voin, vaikken haluaisi.

En tiedä. Piti kai vain tulla sanomaan taas että still alive, nigga. Still. Ja muistuttamaan itseäni ja teitä et ollaan kuitenkin aina kai sittenkin jollekin tärkeitä, ainakin te olette mulle, te, kyllä te tiedätte. Ihanat ja tärkeät. Ja vaikka mä olen viime aikoina maailman huonoiten ilmoitellut itsestäni ja kysellyt teistä niin. En unohda. Toivottavasti muakaan ei unohdeta. NJOO TÄMÄ OLI NYT TÄYTTÄ LÄSSYNSHAIBANLÄÄTÄ koko teksti aijaijai :D:D::D:D: Siis tarkoitan että meni vähän tällaiseksi. Tunteelliseksi tässä lopussa. Ei mulla ollut mitään asiaa. Kunhan vain. Huvikseni. Hehs. Iltapusuja, rakkaat. Puspus.


np: Musta Valo - Kehä

torstai 30. lokakuuta 2014

Breathe underwater


Kävin tänään. Siellä. Hoitajien luona. Kyllä, monikossa. Ja ne samat - edelleen. Toisaalta, puhuttiin asiat selviksi. Jatketaan näin ainakin kunnes se dissotraumakysely on tehty valmiiksi. Että. Se saadaan valmiiksi. Jotta pystyvät mun oireilua kartoittamaan (haha, multahan sitä löytyy hehs). On kuulemma tärkeää kartoittaa sitä, ja mulle se on ok koska mä sain (kiertoteitse, mutta kuitenkin) ilmaistua mielipiteeni siitä hoitajasta. Mulla oli kai joku sisäinen aavistus tästä, koska vaikka luulin meneväni tapaamaan lääkäriä ja sitä toista hoitajaa, mä ajattelin kävellessäni kohti tapaamista et "kunhan mä pääsen siihen huoneeseen sisään, mä räjähdän itkuun". Odotushuoneessa tärisin kuin hullu (...hehs?), ja toden totta, astuttuani huoneeseen mä purskahdin loputtomaan itkuun. Itkin sit koko tapaamisen läpi, enkä oikein tiedä ees miksi tai mitä tai miten tai jne.

Mulle hoettiin sadasti että "Elina ei hätää, me ollaan ihan turvassa", mut silti mä itkin ja itkin ja mua hävetti kun poistuessani samaan hissiin osui joku nuorempi tyty joka katsoi oudosti mua ja mun punaista naamaa ja punaisempia silmiä. Kauppaanhan sitä oli vielä mentävä hakemaan marsuille lanttua, ja matkalla mä keräsin lisää outoja katseita. Onneksi viileä ilma hieman lievitti tilannetta vaalentamalla mun naamaa sopivasti ja punertamalla sit taas toisesta kohtaa sopivasti - inhimillistyin, vaikka kai se itkeminenkin on ihan inhimillistä? Mut joo. Ei lääkäriä, olin unohtanut että syön vielä viikon Deprakinea annoksella 600mg ja sitten lopetan sen. Nytpä muistan ja tiedän. Ja ensi viikolla vain se kivempi hoitaja, yrittää etsiä kuulemma jonkinlaisen rentoutumisharjoituksen mulle. Seuraavalla jatketaan sitä dissotraumakyselyä. Toistelivat moneen kertaan et haluavat todella ja totisesti auttaa mua, että oon niin eksynyt ja että se pieni tyttö mussa on liian vahva ja kaikkea ihanaa ja itkin tietty lisää. Ei se oo niin kamala se hoitaja, kai, ainakin se yritti kovasti nyt kun tiesi mikä mua siinä häiritsee.

Mua ahdistaa taas. Kerroin siitäkin (no sehän mun pääongelma onkin näinä päivinä), ahdistuksesta. Kerroin ettei Opamox tahdo auttaa. Sanoivat että se onkin hidasvaikutteinen. Ois pitänyt tajuta kysyä että enkö mä voi saada mitään nopeampaa. Ehkä ensi viikolla. Ahdistus on vaan viime aikoina ollut... kipua. Sanoin senkin. Että mua sattuu fyysisesti. Eikä se oo vaan puristus enää, vaan viiltävä kipu. Tai no ei viiltävä, vaan sellainen... Jatkuva puristus ja paine ja ihan kun joku hakkaisi mua rintaan. Rintojen välissä se tuntuu. Kipu. Paine. Puristus. Kipu.

Eilen illalla ja yöllä itkin paljon. Puhuttiin Eetun kanssa asioita ja itkettiin kai molemmat, en muista. Epämääräisiä muistikuvia, paljon pahaa, paljon hyvää, paljon tunteita - kaikenlaisia. Itku helpotti, itku auttoi. Itku sattui, itku maistui suolana huulilla ja itku puhdisti. Itkin huutoitkua, itkin hiljaisia kyyneleitä, itkin niin etten saanut enää henkeä. Ja lopulta mua rakastettiin kuitenkin. Miten maailmassa voi olla näin paljon pahaa, pahaa mun tärkeille ihmisille? Miksen voi pelastaa niitä, miksen viedä pois niiden tuskaa? Niiden paskaa lapsuutta, niiden menneisyyttä, niiden rankkoja kokemuksia, niiden kaikkea pahaa, paskaa, inhaa, ilkeää, PAHAA. Tahtoisin niin auttaa, aina ei pysty. Hajoan.

Mulla on rintakehässä hento mustelma, äiti löysi sen. En tiedä mistä se on sinne tullut. Mulla on rintakehässä hentoa ihottumaa - se on korusta. Mulla on hiukset vieläkin kahdella tötteröllä ja mä aion huomennakin herätä saatanan aikaisin mennäkseni auttamaan isää töissä (eli lasken nauloja about kolmeensataan - ja ruuveja, and again and again). Päivällä mua väsytti, nyt oon hereillä. Se oli kai se kaikki itkeminen ja valvominen ja huonosti nukuttu yö. Mutta. Olen tyytyväinen tällä hetkellä moneen asiaan jotka mua on vaivanneet. Itku lopulta kai auttaa, vaikka se myös satuttaa. Tai ei itku satuta, muttei ole itkua ilman kipua.

Mut vieläkin joku mun sisällä sanoo: riko iho. Vieläkin joku mun sisällä huutaa kuolemaa. Vieläkin ahdistus syö ja jäytää ja mä en osaa yhdistää sitä mun lapsuuteen koska miksi mun lapsuus olis paska, miksi mä muka, miksi ne muka, miksi muka? Musta mulla oli ihan hyvä lapsuus. Okei, ne ei sulje toisiaan pois. Mä tiedän et mun luonne yhdistettynä menneisyyteni ja kaikkeen siihen paskaan siellä on aiheuttanut tän ahdistuksen, se ei oo kenenkään vika, vähiten mun. Mutta. Mä en voi ymmärtää sitä. Ne on kaksi eri asiaa. Tietää, tiedostaa. Ja ymmärtää, sisäistää. Nää on liian isoja asioita ja mieluummin tahtoisin pois kuin käsitellä niitä ja kai senkin tiedostaminen on ihan jees. Joku sanois et ihan jees että sulla on sentään syitä minkä takia sua ahdistaa, koska on niitäkin joilla ei juuri ole, mutta. En sanoisi noinkaan. En sanoisi mitään. Mistään. Pitäisi kai pitää turpansa kiinni, lopettaa kirjoittaminenkin, mutta en mä osaa elää ilman sanoja. Harva osaa, harva pystyy, ja mä en edes halua lopettaa kuin itseni. Mut silloin loppuis myös sanat. Monimutkaista.

np: Placebo - Infra-Red

tiistai 28. lokakuuta 2014

Wish to explode into pieces


Maailma pyörii, pyörii, pyörii. Mua oksettaa. Oon ottanut jo yhden Opamoxin, mutta sen vaikutus on olematon tai poissa kokonaan vaikka otin sen jo reilu puoli tuntia sitten. Aivoissa juoksee että jos oksentaisit niin se saattaisi helpottaa. Mutta kun en osaa oksentaa "turhaan". Otan toisen Opamoxin, ahdistaa. Onneksi sentään kasvojen kuumotus on loppunut, eli Deprakinen vieroitusoireet ovat kai loppuneet. Saa nähdä miten käy kun tiputan loputkin lääkkeestä pois. Mutta joo. Ahdistaa. Yritän selittää äidille miltä se tuntuu; kun rintaa painaa ja oksettaa ja se kipu painaa kasaan ja jäsenet jännittyy.

En nukkunut juurikaan sinä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sainkohan mä neljän jälkeen unen. Sunnuntaina meninkin sit puoli kuus illalla nukkumaan, maanantaina seiskan jälkeen. Tää päivä mennyt nukkuessa. Oon kovin väsynyt juuri nyt, tän ahdistuksen lisäksi. Toivon niin et lääkäri ehtis torstaina mukaan mun tapaamiseen, edes hetkeksi. Haluan sanoa: Opamox ei toimi. Haluan sanoa: Deprakinen lopetus on mennyt ihan jees(?). Haluan sanoa: en jaksaisi enää siltikään, tätä ahdistusta ja tätä elämää.

Musta tuntuu et maailma hajoaa mun ympäriltä, ympärillä, enkä voi mitään. En osaa sanoa miksi, tai miten, mut siltä se tuntuu. Sekavaa. Jalka tärisee, mun on tehnyt päivittäin mieli viiltää ja nukun edelleen huonosti. Silti haluan vain nukkua. Monia tunteja, liikaa. Huomenna pitää kai herätä ehkä mahdollisesti jo viideltä. Aamulla. Jos käy huono säkä, mutta tarvitsen kyydin kaupunkiin niin en voi valittaa.

En edelleenkään jaksa puhua kellekään, en olla yhteyksissä, en mitään. Porukat riittää, niille voi sanoa et painukaa nyt vittuun mä nukun. Ne ymmärtää. Tai ainakin yrittävät. Mä en vaan. Jaksa. Olla sosiaalinen. Se tuntuu liian raskaalta, ihmiset on sotkuja ja sotku on pahasta mulle nyt. Silti aina välillä ikävöin ystäviä, yritän sanoa pari sanaa ja ainakin hei mä ajattelen teitä. Anteeksi etten jaksa nyt. Oon tyhjä.

np: Softengine - Something Better

lauantai 25. lokakuuta 2014

Ja minä haluun pirun


Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tai sit ihan tavallinen syksyilta porukoilla. Kuvasin teille hassunhauskan videon, jolta ei paista (?) mun ahdistuneisuus. Joka ei kerro et haluan viiltää. Joka sivuuttaa tärkeitä aiheita, mut keskittyy tyhjänpäiväiseen turhuuteen ja sekoiluun. Laulussa lauletaan et save me ja mä samaistun. Mä tarvin pelastajaa, apua, hukkuvaan tarttuvaa kättä, jotain. Mut mul on kaikki ok. Äiti sanoo et oon ollut taas ihanan pirteä. Mä pelkään. Mä pelkään että tää menee siihen etten mä nuku tänä yönä. Mä pelkään että tää tärinä ja hymyily ja ajan kuluminen saatanan nopeesti ilman että huomaan ja toimeliaisuus ja pirteys on sitä. Taas. Ja että se johtaa siihen, siihen että valvon. Taas. Lääkäri sanoi: soita jos et saa nukutuksi nyt tän lääkkeen lopetuksen jälkeen. Vatsassa, rinnassa, joka paikassa kuristaapuristaa.

Eilen otin kaks Opamoxia ennen nukkumaanmenoa. Ei ne tunnu missään. Nukahdin ihan normaalisti, jonkun reilun puolen tunnin pyörimisen jälkeen, ja nukuin huonosti unia nähden, pyörien ja heräillen. Toisaalta nyt haukottaa, toisaalta nyt silmiä polttaa ja oon herännyt aamukahdeksalta. Mut toisaalta mun aivot hurraa ja surraa, mä oon ihan pirteä. Ehkä mä vaan otan neljä Opamoxia ja toivon unta? Jos ensin saan ton videon ikinä ladattua, en tiedä kauan se vie tällä porukoiden korpinettiyhteydellä. Tarkistan pulssin. Epätasaisena se hyppii päälle satasessa. Ei lupaa hyvää.

Kädet tärisee semihillittömästi. Sheikkaavat. Ei nyt kovin pahasti, mut niin että se näkyy ja tuntuu. Porukat on huolissaan että käynkö mä nukkumaan ollenkaan, vannottivat äsken poistuessaan sänkyyn että sun pitää nukkua. Joojoo. En tiedä uskonko itsekään, oikeastaan haluan valvoa, aivot sanoo niin. Valvo vain, ei ole hätää, kaikki ok, ja sua ei ees nukuta - mikä on totta. Tekee mieli höpöttää läpi yön. Perkele. Jos tää menee näin pitää kai soittaa maanantaina lääkärille. En haluais, ja sit haluan. Epäsikiöitä ajatuksia päässäni, pahoja ja läpimätiä. Mä oon päivittänyt mun instagramia ihan liikaa tänään. Kattokaa tähän väliin se video (en muista enää ees mitä se sisältää voi lol :3)



Onpa oudon näköinen tuo video jotenkin. En siis katsonut sitä, vain tuo... aloituskuva. Ehkä se on vaan mun naama. Mul on kuuma ja heilutan silti käsiäni villisti - tulee entistä kuumempi. Onneks on tätä Pepsiä. Vaikka sekin on lämmintä. Ihan kun ois kuumetta. Ja kurkku kipeä. Vaikka mulla on villasukat. Ja siis ihan kuin se estäisi nuo edellämainitut. Mua vituttaa kun oon taas ihan rahapulassa koska oon idiootti ja ens kuussa haluaisin sekä ostaa uuden Civilizationin että mennä Sonjan synttäreille Wiliman kanssa mutta. En tiedä onnistuuko kumpikaan koska OLEN PEEAA VITTU. Jo nyt. Tai en ole varma. Mutta näin pelkään.

Maailma hyrrää, mä hyrrään ja biletän Softenginen tahtiin. Sammutan valon etten paljastu niin helposti hereilläolevaksi (onko se sana? ei.) ja ehkä tää pimeys saa mut väsymään? En tiedä. Täl hetkellä tuntuu vain et piristyn koko ajan. Mut ehkä joku mystinen pieni potku Seroquelia iskee joskus tunnin, parin päästä ja nukahdan. Vaikka luulen että. No, en kyllä tiedä. Mut joo. Anteeksi videosta, kiitos ajastasi ja nyt jatkan sekoilua tääl pröötpröötprööt. Voi vittu mua.

np: Softengine - The Sirens 

perjantai 24. lokakuuta 2014

21:19

Nyt ahdistaa. Kovasti. Impulsiiviset ajatukset, itsetuho ja itsemurha, pyörivät päässäni. OTA NE OTA NE OTA NE OTA NE ota ne kaikki Opamoxit. Päässä huippaa, kasvoja kuumentaa ja haluan huutaa apua. Kukaan ei vain voi, ei osaa, EI VOI, auttaa mua. Äänet ahdistaa, televisio huutaa, laittakaa hiljemmalle, en voi sanoa sitä ääneen. Haluan kuolla, en tiedä miksi, mut mun on vain pakko kuolla. En jaksa. Tää ei ole elämää, jatkuva ahdistus, jatkuva tuska.

- -

Perjantai. Käyn lääkärillä. Tulos: ei enää sitä kamalaa hoitajaa - ikinä. Tulos: Anksilon lasketaan takaisin samalle tasolle kuin ennen koska ei hoitovastetta. Tulos: Deprakine poistetaan lääkelistalta, sillä se ei anna vastetta ja syön sitä suurta määrää täysin turhaa. Se on (sain selville vasta nyt) aloitettu 2009 syksyllä osastojaksolla kotijaksoilla ilmenneeseen toimeliaisuuteen ja impulsiivisuuteen. Siis mit... Lisäksi, vaikka sitä meni se 1200mg, sen arvo mun veressä oli 350 ja hoitoalue alkaa 300 eteenpäin ja jatkuu muistaakseni AINAKIN 600:aan. Eli se ei edes oikeastaan juurikaan imeydy.

- -

Tuntuu että oikea puoli kehosta turtuu, puutuu, menee tunnottomaksi. Pelottaa. Mun ainoa pelastus ois ottaa nyt Opamoxia, mutta miten mä selviän että mä otan liikaa? Mua pelottaa. Pelottaa. Kaikki pelottaa liikaa. Ehkä mä... Ehkä mä otan niitä. Muutaman. Menen nukkumaan. Nyt.  21:19. Numerot kohdallaan. Menisin ja nukkuisin, aamuun. On kuumakin. Ja lääkkeet, enää viisi pilleriä illalla, kahden viikon päästä enää kolme. Pelottaa sekin. Kaikki pelottaa. Tekee mieli huutaa ja toivoisin et joku vain rutistaisi kovaa. En jaksa, en halua jaksaa. Pelottaa.


np: äänet

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Piilossa leiki(n) kuollutta


Tuijotan tyhjää näyttöä. Huomenna lääkärintapaaminen. Jännitys kuplii vatsassa. Miltä musta tuntuu just nyt? En tiedä. Oon silitellyt tänään serkun koiravauvaa, syönyt vispipuuroa, palellut ja käynyt suihkussa. Ahdistaa harvinaisen vähän. Viime yön nukuin helvetin huonosti; heräillen, levottomasti, ahdistuneena. Ehkä kuittasin tän päivän suurimmat ahdistukset jo yöllä? Hehs. Joo.

Selaan livejournalia ja hetken kuvittelen että eräs käyttäjä olisi Laura, Laura haudan takaa. Sydän jättää lyönnin välistä. Havahdun totuuteen. En jaksa pitää ihmisiin yhteyttä, on vaikea ilmoittaa itsestään, vaikea aloittaa keskusteluja, vaikeaa kaikki. En jaksaisi ihmisiä. Oon väsynyt. Mietin mitä pitäis sanoa lääkärille huomenna, mietin että kirjoittaisin. Ensimmäistä kertaa sitten sen kun kirjoitin sille lastenpsykologille silloin joskus yli kuusi vuotta sitten. Sille, joka epäili mulla bipolaarihäiriötä ja sanoi, ettei osaa tehdä tai auttaa mua enää enempää. Mutta mä tiedän etten mä tule kirjoittamaan sille minkäänlaista paperia. Mä vain toivon että osaan, muistan ja ehdin kertoa kaiken.

Aloittaisin kertomalla etten ole huomannut Anksilonin nostosta oikeastaan minkäänlaista apua. Jatkaisin sillä, että mä pelkään nykyään paljon ja erilaisia asioita, että pelkään psykoosin puskevan läpi ja että olo on sekava, itsetuhoinen ja kuolemaa kaipaava. On varmasti vaikea ymmärtää, miten kohta kaksiviitonen nuori nainen tahtoo kuolla, mutta näin se on. En jaksaisi elää. En ole jaksanut kymmeneen vuoteen. Tässä kohtaa voisi jossitella että JOS OLET NIIN KAUAN JAKSANUT JAKSAT VIELÄ mutta jossittelu on aina yhtä turhaa.

Vielä kertoisin, että en voi tulla toimeen toisen hoitajan kanssa. Siitä en haluaisi puhua kovin pitkään, lähinnä vain ilmoittaa asiasta, mutta epäilen että näin ei tule tapahtumaan. Tästä tulee vain draamaa, vain pahaa oloa mulle, mä niin tiedän sen. Mamma kysyy et jos saisin valita minkä tahansa ammatin koko maailmassa, mikä oisin. "Kirjailija" lipsahtaa huuliltani ja samalla tajuan ettei musta olis siihenkään. Todellakaan. Suklaa maistuu suussa väärälle ja pahalle ja pääsiäiselle, hyi.


Mä pukeudun huomenna kirkkaanpunaiseen mekkoon. Nielen nyt illalla seitsemän, aamulla kuusi pilleriä. Nukun yöni, rauhassa tai en. Autan huomenna isovanhempia, ja yritän olla itkemättä lääkärintapaamisessa. Yritän puhua asiaa, enemmän kuin sain tähän kirjoitettua. Kävelen keskiviivaa, jota en ole vielä löytänyt, mutta jonka on pakko kuulemma olla siellä jossain, munkin sisällä. Olkoon maailma mulle armollinen.

np: Apulanta - Routa

maanantai 20. lokakuuta 2014

Kohinaa


Mua ahdistaa taas. Oikeastaan mua ahdistaa kyllä joka päivä. Haluaisin vain kadota, kuolla. Ajamme veljen kanssa sumuisena iltäyönä porukoille päin ja mä pelkään henkeni edestä - tai siis lähinnä veljeni hengen. "Elina et sä voi tappaa sitäkin!". Jokainen epämääräinen pusikko on hirvi, jokainen vastaantulija päälleajava rekka. Sä et saa astua ihmisten varjojen päälle, ne kuolee muuten. Älä tee noin, älä hengitä ihmisten kanssa samaa ilmaa, ne on pahoja. Varo pimeää, se imeytyy sun sisälle kuin sieneen ja tekee sustakin pahan. SÄ OLET JO PAHA.

Mä himoitsen lääkkeitä (hain taas jotain 160000mg sitä erästä lisää), nyt kun on taas se aika että ne loppuu ja pitää pian taas täyttää varastoja. Äiti kertoo lukemastaan kirjasta kuinka henkiä näkevä nainen käskee erään äidin päästämään irti kuolleesta tyttärestään. Se varmasti ajatteli mua lukiessaan sitä, kyyneleet valuu sen poskia. Mä haluan pois. Mietin kuolemaa jatkuvasti, jatkuvasti, jatkuvasti ja se ei jätä mua rauhaan. Mulla ja Nooralla on liput Apulannan Barona-areenan keikalle. Äiti lupas sen mulle syntymäpäivälahjaksi. Sinne on niin pitkä aika, se ahdistaa. Odotan sitä silti.

Mietin jo osastolle lähtöä, mutta enhän mä ole tarpeeksi sairas. Enhän mä voi huonosti vielä. Enhän? Oksettaa. Sänky on mun vihollinen, ja illat, kun rauhotun. Sängyssä ajatus lentää niiden ajatusten luo ja mä en meinaa kestää. On pahoja, on outoja on vilkkaita, on kovia. On kuolema mun yllä ja alla ja sisällä. Mä kietoudun peittoon ja kuolemaan, ne on välillä lähes sama asia, yhtä lähellä. Yhtä pehmeitä. Yhtä lämpöisiä. Yhtä läsnä ja yhtä yksin mun kanssa. Milloin musta tuli tällainen?

Ja mä tiedän vastauksen kysymykseen, tai ainakin melkein; aina. AINA olen ollut tällainen. Aina kameroita katonrajassa, aina kuolema olalla, aina. Aina taikauskoinen, aina pelokas, aina hiljaisen varma omista erityiskyvyistään. Mä oon erilainen. Mä muistan kuinka mä hypin lapsuudenkodin pihapolkua alas. Mä oon taivaan lahja, mä oon erilainen. Erityinen, erikoinen, Jumalan lahja. Ja mä rukoilin päivät ja yöt että mulle annettais merkki, kerrottais miksi mä olen näin erilainen, erityinen, erikoinen. Mä rukoilin iltaisin taivaan isä anna mun selvitä aamuun, älä anna mun kuolla yön aikana. Ja mikään ei oo niin pelottavaa kuin yö ja kuolema.

Sitten mä tajusin, ettei ole Jumalaa, ei pelastusta, vain minä, erikoinenerityinenerilainen. Ja eniten; erilainen. Se on vainonnut mua aina. Erilaisuus. Tavalla tai toisella. Ja juuri nyt, nyt mua väsyttää. Kaikin tavoin. En jaksaisi sitä, että mua ei uskota, ei oteta vakavasti, että mulle lähes nauretaan päin naamaa. Enkä sitä että mun ajatus katkeilee koko ajan enkä saa enää selvää itsestäni tätä tekstiä kirjoittaessani. Joten tiivistän: pelottaa, väsyttää, ahdistaa, en jaksa enkä kestä.

np: Sia - Chandelier

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Some might say I'm not the fortunate one

Yhtäkkiä se valtaa. Kuolemanpelko. Tiedän siitä, että oon lähellä rajaa. Liian lähellä; otan askeleen taaksepäin. Takana, no, sellainen tavallinen päivä. Aivan tavallinen. Kävin polilla; käynti oli taas yhtä turha kuin ennenkin. "Tämä ahdistus johtuu varmaan äitisi stressistä" - vaikka yritän sanoa että äitiä tuskin stressaa sen enempää kuin normaalistikaan työssäkäyviä? Jossain vaiheessa huomaan hoitajan sanojen vain lipuvan ohi, korvasta sisään ja toisesta ulos. Keskityn uudestaan. "Ootko sä oikeen läsnä?" Joojoo, tietty. Onneksi ensi viikolla on lääkäri.

Eilen soitin ensin Tukipisteelle vain kuullakseni että se on kiinni. Sitten samantien, ennen kuin ehtisin peruuttaa, soitto Kriisipuhelimen numeroon. Sieltä vastasi ihana vanhempi nainen. Hän käski sanoa hoitajille, etten ole täysin tyytyväinen. Käski moneen kertaan, varmisti vielä että varmasti teen sen. No, en sanonut, en tehnyt. Lisäksi hän naurahti mun kertoessani oireilustani; "sähän kuulostat ihan bipolaarihäiriöiseltä ystävältäni!" ja naurahdin siihen että no, niin, tuota, skitsoaffektiivisuuttahan mä itsekin epäilen itselläni tän skitsofrenian sijaan.

Tekee mieli satuttaa. Ihan vain koska ahdistaa niin paljon. Mä oon niin umpikujassa tällä hetkellä ettei mikään, mikään lohduta. Ei Eetun syli, ei äidin ymmärrys, ei ystävän sanat. Jos mulla ois varma tieto siitä, mitä rajan toisella puolella ois, ja se voittais edes vähän tän paskan niin mä lähtisin nyt. Nyt. Mutta mua vaivaa kuolemanpelko, pelko siitä mitä rajan takana on. Se, ja vain se, estää mua. Ei mulla ole enää muutakaan (ja ei, älkää käsittäkö väärin; mulla ON Eetu, perhe, ystävät, mutta tää olo syö siltä kaikelta merkityksen - tää siis ei ole sitä etten ymmärtäisi kaiken ton arvoa).


np: Entwine - Surrender

tiistai 14. lokakuuta 2014

Anxilonity

Sänkyyn iltaseitsemän jälkeen, nousen ylös tänään iltapäivällä joskus kolmen aikoihin. Ahdistusta, ahdistusta, ahdistusta. Aion huomenna sanoa että tää Anksilon-juttu ei taida toimia, ei taida ei joo. Huomenna siis poli. Tää ei oo hyvä, tää ahdistus. Se saa mut ajattelemaan kiellettyjä asioita; myrkkyä nieluun ja pilleriä vatsaan. En kestä, mä hoin sängyssä pyöriessäni taas "en jaksa enää kauaa tätä". Elämänlanka ohenee. Vaikka vaikutan ihan normaalilta, mä en ole. Mä en vittu ole kunnossa.

Nielin Opamoxin noin tunti sitten. Hetkeksi helpotti (kai?), nyt taas ahdistus täysillä päällä. Täs on nyt joku pahasti pielessä. Mä en jaksa pitää itsestäni huolta. En muista koska oisin käynyt viimeksi suihkussa, siitä on kai yli viikko. Koska oisin pessyt kasvojani. Hampaat pesin sentään kerran Nooran luona kun sain imettyä toisen mukavasta seurasta ja vieraasta ympäristöstä jotain mystistä energiaa. Vaatteet sentään jaksan vaihtaa (aina joskus), etten haise jatkuvasti paskalle niiden takia. Muutoin ehkä.

Mua itkettää, mut en halua häiritä äitiä liikaa koska sil on omat stressit työstään ja muutenkin se on kai väsynyt. Nukkunut huonosti. Ei kai tässä auta kuin ottaa toinen Opamox, en mä muutakaan keksi. Tai keksinhän mä (myrkkyä nieluun ja pilleriä vatsaan), mut niitä ei nyt lasketa. Kai. Huomenna meen Eetulle taas, en mä voi olla yksin. Se on kaikista pahinta, kaikista pelottavinta. Hikoiluttaakin, tää ahdistus. Vittu. Tärisen ja aaaa ei voi olla näin paskaa. En pidä, en pidä tästä sitten yhtään. Ehkä otankin sittenkin kaksi niitä saatanan Opamoxeja. Asd.


np: Ella Henderson - Mirror Man

maanantai 13. lokakuuta 2014

En nyt osaa paremminkaan kertoa

Jäätävä ahdistus. Kaks Opamoxia naamaan, vaikka tuntuu vaikealta ottaa niitä ollenkaan, vaikka tuntuu vaikealta ottaa niitä niin vähän. Tää alkoi yhtäkkiä, ihan vain kun olin äidin kanssa täällä porukoilla. Päätin laittaa musiikkia soimaan että jos katoaisi, jos saisin muuta ajateltavaa. Avasin äidin koneen ja avasin musiikkisoittimen ja laitoin musiikin soimaan jnejnejne. Mutta. Tää vaan paheni. Paheni, vaikken edes soittanut ahdistusmusaa, vaan kaiuttimista kaikuu Blues Pills. Ja mä taas erehdyin luulemaan että Anksilonin nosto ois auttanut tähän, poistanut tän, koska Nooralla en kokenut ahdistusta. Mut sehän on totta että mun ahdistus on mm. vieraskorea.

Hengittäminen on vaikeaa, rintaan sattuu ja sitä puristaa ja lihakset jännittyy. Mä aion sanoa lääkärille etten aio ryhtyä tähän, että tää ei oo nyt sitä mitä haluan. Että kahdestakymmenestä päivästä maksan melkein nelkytä euroa yhdestä lääkkeestä tän noston takia. Mua itkettää. Mua ahdistaa. Nukuin kolmeen asti iltapäivällä, olin helvetin väsynyt kaikin puolin. Mutta siis.

Apulannan keikka oli aivan mahtava. Lämppäri oli Nooran... suosikki (kaikki tsekatkaa League of Bokor?). Oli siis aivan huikaisevaa. Mutta kyllä sen jälkeen väsyttikin. Jalat oli paskana, jalat oli niiiiin paskana että vielä viime yönäkin särki. Eilen sitten vielä pyörittiin hetki Jyväskylän keskustassa missä oikeastaan kaikki oli kiinni ja Amarillossa toimittiin hyvin mystisesti. Siis ei me vaan ne tarjoilijat. Mut sit karkasin täpötäyteen bussiin. Mun vieressä istui mukava mummo, jonka kanssa höpistiin loppumatkasta kaikennäköistä. Sekin jäi Lahessa pois.


Aivot alkaa seistä. Ehkä se on Opamox, ehkä väsymys. Hieman nälkäkin. Ja päätäkin särkee vähän. Oonpa kova valittamaan nyt. Tekis mieli vain paeta sänkyyn vällyjen alle. Ääh. Ei tästä kirjoittamisesta tuu enää mitään, joten taidan lopettaa. Ääh. Ääh. Perkele.

np: Blues Pills - Gypsy

lauantai 11. lokakuuta 2014

Jkylä presents: Noora

Moi olen Nooralla. Saavuin tänne Jkylään eilen siis klo 15:00 onnibus.comin bussilla. Bussikuski oli mitä mainioin ja hei pieni mainos: niin oli koko matkakin kokonaisuudessaan. Suosittelen. Sitten pyörin harmaassa Jyväskylässä kolme ja puoli tuntia. Kävin mm. ostamassa Nooralle muutaman kuukauden myöhässä synttärilahjan (ja sitten lopulta selvisi et Nooran äiti oli ostanut Nooralle jo saman joululahjaksi, Noora pääsee siis vaihtamaan ko. kirjaa, toivottavasti se onnistuu omg), pyörin ympäriinsä etsiessäni Amarilloa, jossa kävin syömässä vähän ranskiksia hihi, ostin unelmamekon (kirkkaanpunaisen!) ja lopulta kävelin Nooran työpaikalle, odottelin siellä sit oven ulkopuolella vikat puoli tuntia.

Nooran luona neljän juuston pakastepizzaa naamaan, oi ja nam! Uusi makuelämys mulle. Jotain me riehuttiin siinä ilta, ja lopulta nukkumaan. Aamulla kympiltä ylös, koska jos mul ei oo herätystä niin... Vois olla että Noora venais vieläkin et herään. Oops. Käytiin kaupassa, riehuttiin taas ja leivottiin muffinsseja (vadelma-mantelirouhe-valkosuklaa). Illalla Apulannan keikka Lutakossa, oioioi. Että sellasta, Noora on mukaisa kuten aina ja ja ja ja. :3

Ja tosiaan eilen lääkärissä. Se. Meni. Loistavasti. Lääkäri on ihana (kuten muistelinkin), ja mukana oli vain se mukava hoitaja. Ja Eetu, joka sanoi siitä et mulla on hankalaa tuolla puolella (aika laimeasti ilmaistiin tämä, mut taisivat tajuta kuitenkin?). Juteltiin kaikennäköistä. Pystyin puhumaan ekaa kertaa tuolla psykoosityöryhmän puolella oikein rehellisesti eikä pelottanut. Multa kysyttiin, että millainen on normaali ihminen. Vastasin, ettei normaali ihminen tahdo kuolla jatkuvasti, ettei normaalia ihmistä ahdista jatkuvasti. Että normaalin ihmisen on hyvä olla suurimman osan ajasta. Lääkäri oli samaa mieltä, sanoi että ilmaisin sen hyvin.

Mulla on nyt kahden viikon päästä uudestaan lääkäri. Koska. Kokeillaan Anksilonin nostoa aamussa kahdestakympistä kolmeenkymppiin. Illassa se pysyy kahdessakympissä. Lääkäri ois muuten käsittääkseni aloittanut jo nyt mielialalääkkeeni (Deprakine) vaihdon, mutta kun se on kuulemma oikeastaan tehokkain ja sitä vähän pelottaa mun puolesta jos se vaihto ei onnistukaan. Mä sanoin kyllä et oisin ite kyllä valmis. Mulla kun on tosiaan se hoitotason alareunassa se arvo vaikka ollaan nostettukin annosta jne. Ja samaahan se lääkärikin meinas, että outoahan se on miten se niin. Mut joo, näillä mennään.

Ja apua ei mulla kai muuta nyt alan viettämään aikaa taas Nooran kanssa. Pitäkää tekin hauskaa, mulla on ainakin jees-fiilis täällä ♥ Täs instamuffinssi:


np: Apulanta - Kristalliprinsessa

torstai 9. lokakuuta 2014

Valivali, seliseli ja muut

Huomenna on se päivä. Aamulla (kai??) lääkäri, Eetu lähtee mukaan. En vain nyt tiedä onko mulla lääkäriä, sillä kun kysyin hoitajalta käykö se että Eetu tulee mukaan niin vastaus oli jotakuinkin että "olen yksin mutta käyhän se :-)" (ja kyllä, hymiö!). Jos mulla ei oo lääkäriä niin vittu ammun kaikki. Mitä hoitoa se on että lääkärinaikakin perutaan? Onneks tää on tosiaan se kivempi hoitaja, joten voin ainakin valittaa Eetun avustuksella että tää ei nyt vaan toimi.

Huomenna on se päivä. Lähden Nooran luo Jyväskylään. Bussi lähtee 12:45, pelottaa että miten selviän siitä matkasta. Perillä 15:00, pitää jättää kamat Matkakeskukselle säilöön ja sit kolme ja puoli tuntia hengailua kunnes näen Nooran! Jännittää tääkin; se hengailu, se et onko mulla Apulannan keikalle lauantaiks lippu kun maksoin sen mutta en oo varma toimiko homma vaikka soitin kyllä Jelmu ry:n äijälle että YHYY ja se vakuutti että kyl mulla on lippu vaikka... en tiedä. En jaksa selittää.


Mun piti pestä se marsuhäkki tänään. Eetu lähti ryhmään, menin samalla kotiin. Avasin oven ja totesin et vitut ja alkoi itkettää vain. Nukuin koko ajan oikeastaan (näin unta alpakoista ja kaikkea sekavaa ja pelottavaa, tai siis alpakat oli ainoa jees -asia) ja ahdisti sekin. Ääh. Tunnen itseni niin huonoksi, niin surkeaksi. Mietin jo hyppääväni parvekkeelta, mutta hylkäsin idean koska tuntui liian raskaalta ajatella sen suorittamista. 

Kaadoin lasillisen Pepsiä lattialle ja vituttaa edelleen. Mulla on huomiseks bussiin omenalimsaa, pähkinöitä ja välipalapatukoita, nomnom. Ahdistaa kaikenlainen; rahanpuute, shoppailuhimo, se että mulla on sairaalalasku ja myöhästymismaksu -kombo maksettavana (70€), huominen jne. Se että oon minä. Kaikki perkele. Ääh ei mulla kai enää mitään. Ääh ja plääh. Anteeksi ja toivottakaa tsemiä?

np: Apulanta - Tunnit

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

"Auta mua kolmiolääke"

Kello neljänollaneljä aamulla, istun Eetun läppärillä ja syön lauantaimakkarasiivuja. Kuulokkeissa pauhaa Apulanta niin kovaa kuin uskallan vain soittaa sitä ilman että se kuuluu läpi. Oon tyytyväinen kun Eetu nukkuu suht levollisen oloisena, kun silläkään ei oo ollut helpoimmat ajat tässä näin käsillä. Tää ilta sujui mukaisasti alkuun; Simo kävi tääl ja ne Eetun kans räpläs airsoftpyssyjään. Juttelin erään mielenkiintoisen ja mukavan tytyn kanssa syvällisiä ja oli mukavaa. Sit kun tuli aika sulkea silmät ja nukahtaa, alettiin olla molemmat Eetun kanssa levottomia. Puhuttiin pitkään, pari tuntia, joista ainakin puolitoista mä itkin lähes solkenaan. 

Itkin sitä kun oon jatkuvasti vaivaksi, kun oon aina huonovointinen (masentunut tai sit mulla menee liian lujaa), kun oon välillä helvetin raskas taakka. Eetukin purki sydäntään, mutta lähinnä se yritti sanoa asioita, joista mulle ei ois tullut pahempi olo. Itku helpotti, vaikka silmiin sattui ja naama oli kyynelten ja rään peitossa (namsk). Ei se mitään ratkaissut siltikään, mutta itkinpähän taas pitkästä aikaa kunnolla.

Perjantai pelottaa edelleen, sitäkin itkin. Pelottaa et mitä jos en saa apua, pitääkö mun oikeasti vain hypätä sinne junan alle? Mihin mennä, mistä hakea apua, mitä tehdä jos psykiatrian poliklinikka, jossa sulla on pysyvä hoitosuhde, ei auta? Mä niin pelkään. Eetu sanoi, että vois ehkä tulla mukaan, jos mulle sopii. Mun pitää kysellä siltä huomenna (tänään!) mitä se sanois, mitä kertois niille hoitajille. Että onko siitä apua, vai meniskö se vain siihen että hoitotaho kääntäis katseensa meidän väliseen suhteeseen ja alkais kysellä vain siitä sen sijaan että keskityttäis mun ongelmiin. Ei me sinne mihinkään parisuhdeterapiaan oltais menossa. Sit vois laittaa viestiä hoitajalle (sille kivemmalle) että käykö jos Eetu tulee mun tueksi.

Eetu on nukkunut nyt kai jo pari tuntia, mulla on käsi kipeänä hiirikäden huonosta asennosta ja itkusilmät ovat kipeytyneet entisestään näytön kirkkaassa valossa täällä pimeän keskellä. Varpaita palelee, ja päätä alkaa särkeä(?). Tekisi mieli lukea tuota mun kirjaa, jonka mainitsin edellisessä postauksessa, mutta enhän mä näe ilman valoa. Nyyh. Ehkä siis meen tästä Eetun viereen nukkumaan ennenko olo menee särkyjen suhteen pahemmaksi? Joo. Hyvää huomenta siis rakkaat lukijat, sillä toivon ettei kukaan muu ole joutunut valvomaan näin pitkään unettomana! ♥


np: Apulanta - Kolmiolääke

tiistai 7. lokakuuta 2014

Kiskot minua kutsuu; siis hyvästellään vaan

Ahdistusta, niin paljon ahdistusta. Kukaan ei kuitenkaan näe sitä, peitän sen, en halua huolestuttaa. En pysty olemaan yksin omalla asunnollani, pakenen. Hymyilen, nauran, lohdutan, kannan. Mun pitää olla se joka jaksaa, en saa särkyä, en hajota. Isovanhemmilta Eetulle, ei, ei, ei, ei omaan kotiin yksin. Poden huonoa omaatuntoa marsujen takia; olen huonoin äiti koko maailmassa niille. Pitäisi jaksaa pestä niiden häkki torstaina, en tiedä pystynkö. Kukaan ei usko mun vointia, pelottaa avata suutaan kun aina syljetään päälle sanoja, pahoja sanoja.

Näin unta että yritin tappaa itseni. Söin lääkkeitä purkin toisensa jälkeen, huusin aina välissä apua ohi kulkevilta tutuilta kasvoilta, mutta ne jättivät mut aina nauraen odottamaan kuolemaa, joka ei koskaan tullut. Aamulla heräsin raskain mielin, en ois halunnut nousta mut uni ei tuntunut turvalliselta tai mukavalta. Mä elän päivisinkin jatkuvassa pelossa; kuka lähtee, kuka jättää, miten jään yksin itseni kanssa ja koska se tapahtuu. Mut en saa sanoa, en paljastaa pelkoa. Kukaan ei usko mun sanoja.

Perjantai pelottaa, lääkärintapaaminen ja Nooran luo matkustaminen. Mulla on Jkylässä kolme ja puoli tuntia aikaa tapettavana, mut sitä ennen mun pitää selvitä tuosta ensinmainitusta. En tiedä, en tiedä, en tiedä, en kertakaikkiaan tiedä miten selviän siitä ilman että kaikki menee pieleen. Ne hoitajat, se lääkäri, minä, pelottaa. Mä tarvin apua, mutten tiedä halutaanko tai osataanko mua auttaa - tai edes kuunnella. Mua oksettaa.


Mulla on käsissäni Carlos Janín Itsemurhan sanakirja, korvissa kaikuu Jenni Vartiaisen lumoava ääni (Terran platinapainos!). Koko maailma tuntuu niin lopulliselta. Mä pelkään kuolemaa, pelkään, mut samalla se on edelleen ainoa vaihtoehto ja tapa joka antaa lopullisen avun tähän kaikkeen paskaan. Tiedän mitä hoitajani sanois; "no mutta sehän on lopullista, sit et pääse enää takaisin!!". Mutta haluanko tätä takaisin? Ainoa ja suurin pelkoni taitaa olla että joudun tähän samaan uudestaan, ei ei ei ei uudelleensyntymistä kiitos! Kysymys on vain onko se tarpeeksi suuri pelko...

Mua paleltaa, tääl Eetun kämpässä on jotenkin huisin kylmä. Mun pitäis jaksaa kauppaankin vielä seuraksi. Mä en oo lopussa vielä, mutta. Miksi jatkaa jos se loppu tulee pakosti? Mä en tiedä. Mä en halua satuttaa ketään, mutta mä pelkään et muhun sattuu niin kovasti. niin kovasti ennen sitä että lopulta sattuu kaikkiin. Kauanko menee et tulee seinä taas vastaan? Huomenna, tänä iltana, nyt? Miksi odottaisin? Ei meitä ikuisiksi tehtykään. Anteeksi, sekavaa. Sellainen mä olen.

np: Paula Vesala - Pahempi toistaan
(Apulanta cover / "Vain elämää")

perjantai 3. lokakuuta 2014

Psykedeliaa, beibi


Kerran, yhtenä päivänä, menin mamman kanssa metsään.


Opin tunnistamaan ja poimimaan suppilovahveroita, oli huisin jännää ja hubaa ja überhienoa!


Yhdessä kaatuneessa puussa oli jänniä värejä ja oooo.


Psykedeelinen sienisaalis vs. lokakuinen ruusunnuppu


Tykkäsin runosta, joka löytyi ilmaiskirjasta.


Nää on ne ilmaiskirjat; pöllin (sain) ne Orimattilan Megamyyntiareenalta.


Ja täs mitä teen tän illan; Pepsi Maxia ja Haloo Helsinki!ä.

Mikä olo? Semi"normaali", hehs. Ostin tänään serkun koiravaaville pienen lahjan, kun mennään käymään serkun synttäreillä sunnuntaina perheen kanssa. Ostin myös äidin synttärilahjan valmiiksi; jotain tyhmää ja pientä. Ja oon myös aloittanut joululahjojen hankkimisen. Haloo Helsingin (en tiedä mihin tuossa pitäisi se huutomerkki tunkea) "Kevyempi kantaa" itkettää, oon ajatellut taas Annua, pitkästä aikaa kunnolla, vaikka lähes päivittäinhän mä edelleen muistan sen tytyn mielessäni. Plääh.

Jouduin tänään soittamaan hoitajalle et Anksilon-resepti pitää uusia; en ois halunnut soittaa vaikka soitin sille kivemmalle. Meni jotenkin maku viimeks koko paskasta, voitte vain kuvitella. Mut joo, tänään oltiin Eetun kaa ahkeria ja käveltiin kaupunkiin Eetulta, käytiin noita ostoksia ostelemassa, apteekis ja palkinnoks RAXissa syömässä (hyi vittu, mut en ollu käyny vuosiin ;O). Tai no, oli meillä nälkäkin. Sit kaupassa ja takas Eetulle. Oli hirveen mukaisa olo koko päivän.

Ja nyt kun katoin porukoiden seurassa Vain elämää -ohjelmaa, ja kuuntelin Apulantaa uudelleentulkittuna, tuli... jänniä fiiliksiä. Väsymys painaa jo vähän, muttei toisaalta nukuta vielä. Tiedän että tästä tulee taas tää "mee jo nukkumaan" -matsi, kun nuo eivät ymmärrä et oikeesti, oon kohta kaksviis enkä kaks pilkku viis. Ärsyttää aina joskus. Iski melankolia päälle. Ei varsinaisesti masenna siis, mut sellain. You know.

Ei mulla oo mitään varsinaista asiaa. Parempi kai lopettaa eikä vaan höpöttää. Varsinkin koska melankolia. Voi tapahtua kauheita. Ja en tiedä. Kaipaan juttuseuraa, ihan vaan höpötystä varten, tulkaa jutteleen fb:ssä? :) Perkele :)

np: CMX - Pelon enkeli

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Ei sanaakaan enää - paitsi

Olen niin vihainen. Tai olisin jos jaksaisin. Kävin hoitajien luona vain kuullakseni viimeisiksi sanoiksi "no aika loppui, jatketaan ensi kerralla sitä kyselyä". Siis mitä? Mä menin ja about aloitin sillä että sanoin et "jos tää jatkuu näin en ehkä kestä enää". Ja mitä sain? Epäilyjä siitä että puhunko paskaa, onko mun olot aitoja, oonko tosissani. Ensinnäkin, mun maanisuus on kuulemma (rivien välistä luettuna, ei se paskahoitaja sano koskaan mitään suoraan) vain hyvää oloa. Toiseksi, mun masennus on (rivien välistä luettuna, ei se paskahoitaja sano koskaan mitään suoraan) turhaa höpinää ja valitusta. Mua lytättiin koko neljäkymmentäviisi minuuttia, ei suoraan, mutta epäsuorasti rivien välistä.

Kehtasi se paska epäillä sitäkin, kun kerroin äidin huomanneen mun maanisuuden. "Onko kaikki sun läheiset huomanneet sen? Eikö Eetu sanonut mitään? Ai ei? Entä kaverit? Jaa. Jaa. JAA." Muhun sattui niin paljon, mä olin niin väsynyt. Mä toivoin salaa sisälläni vain kahta asiaa: 1) etten ala itkemään siinä, koska siitä se vasta metakka ois syntynyt ja 2) että edes se toinen hoitaja yritti ymmärtää vaikkei mitään sanonutkaan. Mä olin ton tapaamisen jälkeen niin maahan lyöty, niin väsynyt, niin vihainen, että mä harkitsin vakavasti jatkavani matkaani suoraan junan alle. On mulla kymmenes päivä aamusta lääkärinaika, toivon että kuulin oikein ettei se paska oo tulossa sinne. Jos ei tule, mä kaikessa kiltteydessäni aion läväyttää sellaisen paskamyrskyn että. Eli sanon kiltisti ettei meidän kemiat kohtaa. Haluaisin tehdä siitä kunnon valituksen, valittaa siitä kuinka se esittää epäasiallisia kysymyksiä ja aiheuttaa mussa itsetuhoisia ajatuksia. Nyt vain toivon et se lääkäri ois yhtä mukava kun mitä muistan vuosien takaa, en oo tavannut sitä nimittäin vielä tällä polin puolella.

Kaikki vika onkin siis vaan mun korvien välissä (hehheh), eikä mussa oo mitään vikaa. Soitin äidille, se suuttui aivan jumalattomasti. Menin isovanhemmille ja kerroin mammalle, joka suuttui silminnähden. Nauroivat, et miten se ihminen voi muka tuntea mut nähtyään mut reilun puolen vuoden aikana alle vuorokauden ajan - ja pätkissä. Viimeisen - pahimman - kuukauden aikana ollaan nähty kerran, kun olin omasta mielestäni maaninen, mut heistä vain tavallisen iloinen. MISTÄ NE TIETÄÄ MIKÄ ON MUN TAVALLINEN ILOINEN JOS EIVÄT OO NÄHNEET MUA KUIN LÄHINNÄ AHDISTUNEENA? Ja jos Sillassa ja Akuutissa myönsivät et aika maaniselta meno on kuulostanut? Ja miten niin masentuneisuus on "ihan ok"? MISSÄ ON SUN VITUN AMMATTIPÄTEVYYS? Onkohan se koskaan ees kuullut empatiasta? Sympatiasta? Vai onko sen ainoa vitun "patia" tuo "psykopatia"?

Mä normaalisti nielen melkein kaiken paskan kiltisti, mut nyt alkaa mennä hermo. Mä menin sinne omasta mielestäni apua pyytäen, koko mun olemus oli väsynyt ja musta aivan varmasti näkyi et mua väsyttää ja mulla on huono olla? MIKÄ MENI VIKAAN, kun halusin poistuessani lopettaa elämäni sen sijaan että mulla ois ollu ees hetken toiveikkaampi olo? Mä saan parempaa "hoitoa" tääl isovanhempien seurasta; porukoiden, ystävien, Eetun seurasta kuin vittu tuolta. HEHEHHEHHAAHAHEHAEHAEAEHAEHAEAHHHAA tuun hulluks. Ahdistaa ja vituttaa ja oikeasti, voitteko kuvitella, mä melkein haistatin vitut sille hoitajalle päin naamaa, niin paljon se otti mua päähän. Mua ei kiinnostanut kertoakaan mitään, en ees tainnut vastata kun kysyivät "kerrotko sä nyt kaiken?", koska ei mua vaan yksinkertaisesti KIINNOSTA JOS PALVELU ON TOTA TASOA. Joo että kiitos ja anteeksi, olkoot onnellisia että oon sen verran järjissäni etten oo nyt siel junan alla. Tai no, tolla epäempaattisella paskanaamalle se ois varmaan jees; yks naama vähemmän kateltavana. Vaihtais alaa jos ei kiinnosta auttaminen. Piste.


np: Ella Henderson - Five Tattoos