Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 24. lokakuuta 2014

21:19

Nyt ahdistaa. Kovasti. Impulsiiviset ajatukset, itsetuho ja itsemurha, pyörivät päässäni. OTA NE OTA NE OTA NE OTA NE ota ne kaikki Opamoxit. Päässä huippaa, kasvoja kuumentaa ja haluan huutaa apua. Kukaan ei vain voi, ei osaa, EI VOI, auttaa mua. Äänet ahdistaa, televisio huutaa, laittakaa hiljemmalle, en voi sanoa sitä ääneen. Haluan kuolla, en tiedä miksi, mut mun on vain pakko kuolla. En jaksa. Tää ei ole elämää, jatkuva ahdistus, jatkuva tuska.

- -

Perjantai. Käyn lääkärillä. Tulos: ei enää sitä kamalaa hoitajaa - ikinä. Tulos: Anksilon lasketaan takaisin samalle tasolle kuin ennen koska ei hoitovastetta. Tulos: Deprakine poistetaan lääkelistalta, sillä se ei anna vastetta ja syön sitä suurta määrää täysin turhaa. Se on (sain selville vasta nyt) aloitettu 2009 syksyllä osastojaksolla kotijaksoilla ilmenneeseen toimeliaisuuteen ja impulsiivisuuteen. Siis mit... Lisäksi, vaikka sitä meni se 1200mg, sen arvo mun veressä oli 350 ja hoitoalue alkaa 300 eteenpäin ja jatkuu muistaakseni AINAKIN 600:aan. Eli se ei edes oikeastaan juurikaan imeydy.

- -

Tuntuu että oikea puoli kehosta turtuu, puutuu, menee tunnottomaksi. Pelottaa. Mun ainoa pelastus ois ottaa nyt Opamoxia, mutta miten mä selviän että mä otan liikaa? Mua pelottaa. Pelottaa. Kaikki pelottaa liikaa. Ehkä mä... Ehkä mä otan niitä. Muutaman. Menen nukkumaan. Nyt.  21:19. Numerot kohdallaan. Menisin ja nukkuisin, aamuun. On kuumakin. Ja lääkkeet, enää viisi pilleriä illalla, kahden viikon päästä enää kolme. Pelottaa sekin. Kaikki pelottaa. Tekee mieli huutaa ja toivoisin et joku vain rutistaisi kovaa. En jaksa, en halua jaksaa. Pelottaa.


np: äänet

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti