Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 30. lokakuuta 2014

Breathe underwater


Kävin tänään. Siellä. Hoitajien luona. Kyllä, monikossa. Ja ne samat - edelleen. Toisaalta, puhuttiin asiat selviksi. Jatketaan näin ainakin kunnes se dissotraumakysely on tehty valmiiksi. Että. Se saadaan valmiiksi. Jotta pystyvät mun oireilua kartoittamaan (haha, multahan sitä löytyy hehs). On kuulemma tärkeää kartoittaa sitä, ja mulle se on ok koska mä sain (kiertoteitse, mutta kuitenkin) ilmaistua mielipiteeni siitä hoitajasta. Mulla oli kai joku sisäinen aavistus tästä, koska vaikka luulin meneväni tapaamaan lääkäriä ja sitä toista hoitajaa, mä ajattelin kävellessäni kohti tapaamista et "kunhan mä pääsen siihen huoneeseen sisään, mä räjähdän itkuun". Odotushuoneessa tärisin kuin hullu (...hehs?), ja toden totta, astuttuani huoneeseen mä purskahdin loputtomaan itkuun. Itkin sit koko tapaamisen läpi, enkä oikein tiedä ees miksi tai mitä tai miten tai jne.

Mulle hoettiin sadasti että "Elina ei hätää, me ollaan ihan turvassa", mut silti mä itkin ja itkin ja mua hävetti kun poistuessani samaan hissiin osui joku nuorempi tyty joka katsoi oudosti mua ja mun punaista naamaa ja punaisempia silmiä. Kauppaanhan sitä oli vielä mentävä hakemaan marsuille lanttua, ja matkalla mä keräsin lisää outoja katseita. Onneksi viileä ilma hieman lievitti tilannetta vaalentamalla mun naamaa sopivasti ja punertamalla sit taas toisesta kohtaa sopivasti - inhimillistyin, vaikka kai se itkeminenkin on ihan inhimillistä? Mut joo. Ei lääkäriä, olin unohtanut että syön vielä viikon Deprakinea annoksella 600mg ja sitten lopetan sen. Nytpä muistan ja tiedän. Ja ensi viikolla vain se kivempi hoitaja, yrittää etsiä kuulemma jonkinlaisen rentoutumisharjoituksen mulle. Seuraavalla jatketaan sitä dissotraumakyselyä. Toistelivat moneen kertaan et haluavat todella ja totisesti auttaa mua, että oon niin eksynyt ja että se pieni tyttö mussa on liian vahva ja kaikkea ihanaa ja itkin tietty lisää. Ei se oo niin kamala se hoitaja, kai, ainakin se yritti kovasti nyt kun tiesi mikä mua siinä häiritsee.

Mua ahdistaa taas. Kerroin siitäkin (no sehän mun pääongelma onkin näinä päivinä), ahdistuksesta. Kerroin ettei Opamox tahdo auttaa. Sanoivat että se onkin hidasvaikutteinen. Ois pitänyt tajuta kysyä että enkö mä voi saada mitään nopeampaa. Ehkä ensi viikolla. Ahdistus on vaan viime aikoina ollut... kipua. Sanoin senkin. Että mua sattuu fyysisesti. Eikä se oo vaan puristus enää, vaan viiltävä kipu. Tai no ei viiltävä, vaan sellainen... Jatkuva puristus ja paine ja ihan kun joku hakkaisi mua rintaan. Rintojen välissä se tuntuu. Kipu. Paine. Puristus. Kipu.

Eilen illalla ja yöllä itkin paljon. Puhuttiin Eetun kanssa asioita ja itkettiin kai molemmat, en muista. Epämääräisiä muistikuvia, paljon pahaa, paljon hyvää, paljon tunteita - kaikenlaisia. Itku helpotti, itku auttoi. Itku sattui, itku maistui suolana huulilla ja itku puhdisti. Itkin huutoitkua, itkin hiljaisia kyyneleitä, itkin niin etten saanut enää henkeä. Ja lopulta mua rakastettiin kuitenkin. Miten maailmassa voi olla näin paljon pahaa, pahaa mun tärkeille ihmisille? Miksen voi pelastaa niitä, miksen viedä pois niiden tuskaa? Niiden paskaa lapsuutta, niiden menneisyyttä, niiden rankkoja kokemuksia, niiden kaikkea pahaa, paskaa, inhaa, ilkeää, PAHAA. Tahtoisin niin auttaa, aina ei pysty. Hajoan.

Mulla on rintakehässä hento mustelma, äiti löysi sen. En tiedä mistä se on sinne tullut. Mulla on rintakehässä hentoa ihottumaa - se on korusta. Mulla on hiukset vieläkin kahdella tötteröllä ja mä aion huomennakin herätä saatanan aikaisin mennäkseni auttamaan isää töissä (eli lasken nauloja about kolmeensataan - ja ruuveja, and again and again). Päivällä mua väsytti, nyt oon hereillä. Se oli kai se kaikki itkeminen ja valvominen ja huonosti nukuttu yö. Mutta. Olen tyytyväinen tällä hetkellä moneen asiaan jotka mua on vaivanneet. Itku lopulta kai auttaa, vaikka se myös satuttaa. Tai ei itku satuta, muttei ole itkua ilman kipua.

Mut vieläkin joku mun sisällä sanoo: riko iho. Vieläkin joku mun sisällä huutaa kuolemaa. Vieläkin ahdistus syö ja jäytää ja mä en osaa yhdistää sitä mun lapsuuteen koska miksi mun lapsuus olis paska, miksi mä muka, miksi ne muka, miksi muka? Musta mulla oli ihan hyvä lapsuus. Okei, ne ei sulje toisiaan pois. Mä tiedän et mun luonne yhdistettynä menneisyyteni ja kaikkeen siihen paskaan siellä on aiheuttanut tän ahdistuksen, se ei oo kenenkään vika, vähiten mun. Mutta. Mä en voi ymmärtää sitä. Ne on kaksi eri asiaa. Tietää, tiedostaa. Ja ymmärtää, sisäistää. Nää on liian isoja asioita ja mieluummin tahtoisin pois kuin käsitellä niitä ja kai senkin tiedostaminen on ihan jees. Joku sanois et ihan jees että sulla on sentään syitä minkä takia sua ahdistaa, koska on niitäkin joilla ei juuri ole, mutta. En sanoisi noinkaan. En sanoisi mitään. Mistään. Pitäisi kai pitää turpansa kiinni, lopettaa kirjoittaminenkin, mutta en mä osaa elää ilman sanoja. Harva osaa, harva pystyy, ja mä en edes halua lopettaa kuin itseni. Mut silloin loppuis myös sanat. Monimutkaista.

np: Placebo - Infra-Red

2 kommenttia :

  1. Haikeus. Koko blogi luettuna ja mietin mihin nyt tuhlaan kaiken ylimääräisen aikani, olen tykännyt, tai voinko edes sanoa niin? Mutta sanoin jo. Olet mielenkiintoinen hauras tyttö.. ei ole sanoja, vielä.. Kirjoitan paremmin kun saan kasaan sen mitä haluan sanoa. Jotenkin tuntuu, että ymmärrän sua vaikken itseäni ole koskaan halunnut satuttaa, mutta jotenkin silti, tajuan miten hukassa olet, yksin.. äh, niinku sanoin, kirjoitan kun saan asiani kasattua. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi apua, niin kauniita sanoja, minusta ;_________; arvostan suuresti! odotan innolla että saat ajatukset kasaan(?) :3 <3

      Poista