Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 20. lokakuuta 2014

Kohinaa


Mua ahdistaa taas. Oikeastaan mua ahdistaa kyllä joka päivä. Haluaisin vain kadota, kuolla. Ajamme veljen kanssa sumuisena iltäyönä porukoille päin ja mä pelkään henkeni edestä - tai siis lähinnä veljeni hengen. "Elina et sä voi tappaa sitäkin!". Jokainen epämääräinen pusikko on hirvi, jokainen vastaantulija päälleajava rekka. Sä et saa astua ihmisten varjojen päälle, ne kuolee muuten. Älä tee noin, älä hengitä ihmisten kanssa samaa ilmaa, ne on pahoja. Varo pimeää, se imeytyy sun sisälle kuin sieneen ja tekee sustakin pahan. SÄ OLET JO PAHA.

Mä himoitsen lääkkeitä (hain taas jotain 160000mg sitä erästä lisää), nyt kun on taas se aika että ne loppuu ja pitää pian taas täyttää varastoja. Äiti kertoo lukemastaan kirjasta kuinka henkiä näkevä nainen käskee erään äidin päästämään irti kuolleesta tyttärestään. Se varmasti ajatteli mua lukiessaan sitä, kyyneleet valuu sen poskia. Mä haluan pois. Mietin kuolemaa jatkuvasti, jatkuvasti, jatkuvasti ja se ei jätä mua rauhaan. Mulla ja Nooralla on liput Apulannan Barona-areenan keikalle. Äiti lupas sen mulle syntymäpäivälahjaksi. Sinne on niin pitkä aika, se ahdistaa. Odotan sitä silti.

Mietin jo osastolle lähtöä, mutta enhän mä ole tarpeeksi sairas. Enhän mä voi huonosti vielä. Enhän? Oksettaa. Sänky on mun vihollinen, ja illat, kun rauhotun. Sängyssä ajatus lentää niiden ajatusten luo ja mä en meinaa kestää. On pahoja, on outoja on vilkkaita, on kovia. On kuolema mun yllä ja alla ja sisällä. Mä kietoudun peittoon ja kuolemaan, ne on välillä lähes sama asia, yhtä lähellä. Yhtä pehmeitä. Yhtä lämpöisiä. Yhtä läsnä ja yhtä yksin mun kanssa. Milloin musta tuli tällainen?

Ja mä tiedän vastauksen kysymykseen, tai ainakin melkein; aina. AINA olen ollut tällainen. Aina kameroita katonrajassa, aina kuolema olalla, aina. Aina taikauskoinen, aina pelokas, aina hiljaisen varma omista erityiskyvyistään. Mä oon erilainen. Mä muistan kuinka mä hypin lapsuudenkodin pihapolkua alas. Mä oon taivaan lahja, mä oon erilainen. Erityinen, erikoinen, Jumalan lahja. Ja mä rukoilin päivät ja yöt että mulle annettais merkki, kerrottais miksi mä olen näin erilainen, erityinen, erikoinen. Mä rukoilin iltaisin taivaan isä anna mun selvitä aamuun, älä anna mun kuolla yön aikana. Ja mikään ei oo niin pelottavaa kuin yö ja kuolema.

Sitten mä tajusin, ettei ole Jumalaa, ei pelastusta, vain minä, erikoinenerityinenerilainen. Ja eniten; erilainen. Se on vainonnut mua aina. Erilaisuus. Tavalla tai toisella. Ja juuri nyt, nyt mua väsyttää. Kaikin tavoin. En jaksaisi sitä, että mua ei uskota, ei oteta vakavasti, että mulle lähes nauretaan päin naamaa. Enkä sitä että mun ajatus katkeilee koko ajan enkä saa enää selvää itsestäni tätä tekstiä kirjoittaessani. Joten tiivistän: pelottaa, väsyttää, ahdistaa, en jaksa enkä kestä.

np: Sia - Chandelier

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti