Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Some might say I'm not the fortunate one

Yhtäkkiä se valtaa. Kuolemanpelko. Tiedän siitä, että oon lähellä rajaa. Liian lähellä; otan askeleen taaksepäin. Takana, no, sellainen tavallinen päivä. Aivan tavallinen. Kävin polilla; käynti oli taas yhtä turha kuin ennenkin. "Tämä ahdistus johtuu varmaan äitisi stressistä" - vaikka yritän sanoa että äitiä tuskin stressaa sen enempää kuin normaalistikaan työssäkäyviä? Jossain vaiheessa huomaan hoitajan sanojen vain lipuvan ohi, korvasta sisään ja toisesta ulos. Keskityn uudestaan. "Ootko sä oikeen läsnä?" Joojoo, tietty. Onneksi ensi viikolla on lääkäri.

Eilen soitin ensin Tukipisteelle vain kuullakseni että se on kiinni. Sitten samantien, ennen kuin ehtisin peruuttaa, soitto Kriisipuhelimen numeroon. Sieltä vastasi ihana vanhempi nainen. Hän käski sanoa hoitajille, etten ole täysin tyytyväinen. Käski moneen kertaan, varmisti vielä että varmasti teen sen. No, en sanonut, en tehnyt. Lisäksi hän naurahti mun kertoessani oireilustani; "sähän kuulostat ihan bipolaarihäiriöiseltä ystävältäni!" ja naurahdin siihen että no, niin, tuota, skitsoaffektiivisuuttahan mä itsekin epäilen itselläni tän skitsofrenian sijaan.

Tekee mieli satuttaa. Ihan vain koska ahdistaa niin paljon. Mä oon niin umpikujassa tällä hetkellä ettei mikään, mikään lohduta. Ei Eetun syli, ei äidin ymmärrys, ei ystävän sanat. Jos mulla ois varma tieto siitä, mitä rajan toisella puolella ois, ja se voittais edes vähän tän paskan niin mä lähtisin nyt. Nyt. Mutta mua vaivaa kuolemanpelko, pelko siitä mitä rajan takana on. Se, ja vain se, estää mua. Ei mulla ole enää muutakaan (ja ei, älkää käsittäkö väärin; mulla ON Eetu, perhe, ystävät, mutta tää olo syö siltä kaikelta merkityksen - tää siis ei ole sitä etten ymmärtäisi kaiken ton arvoa).


np: Entwine - Surrender

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti