Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 31. tammikuuta 2015

Hän odottaa noutajaa, jonka kauneutta ei kanna tämä maa

Mä päivitän sivuja, joille ei ilmesty kuitenkaan mitään merkityksellistä. Mä kuuntelen CMX:n uusinta, ja toivon kuolevani pois. Mietin, soittaisinko Tukipisteelle, mutta sitten mä tajuan, etten jaksaisi avata suutani. Mä en jaksa puhua tästä. Ja mun pitäisi kerätä jostain voimia siihen ikuisuuden päässä olevaan maanantaihin. En tiedä miten selviän sinne asti. Oon jotenkin vaan niin väsynyt. Haluaisin itkeä, mut itkuhan ei tule. Ei vaikka tahtoisin. Menisin nukkumaan, mutta hiukset on märät. Kohta menen ehkä siitä huolimatta.


Ehkä se johtuu siitä että oon jo niin vanha ja kokenut mt-potilas, ettei mua jakseta enää kuunnella tai auttaa. Tässä iässä ja ajassa pitäisi olla jo tasapainoinen vitun aikuinen. Mun on vaikea keskittyä tähän tekstiinkin ja teen joka toisessa sanassa kirjoitusvirheen tai kaks. Haluaisin puhua äidille, ehkä, mutta kun en mä voi. Eikä se voisi auttaa. En tiedä voiko kukaan enää. Tuntuu et kaikki on kokeiltu, keskustelut ja lääkkeet. Ja mä oon aina vain tällainen. Sekopää ja väsynyt. Ja varmaan tosiaan kuvittelen tänkin kaiken. Ehkä mua ei edes ole.

Tekee pahaa olla mä. Tekee pahaa olla.

- -

Niinhän siinä kävi, että nukahdin. Edeltävä teksti siis kirjoitettu eilen illalla ennen kuin nukahdin. Nyt semisamoissa fiiliksissä, oletan, en uskalla tai halua vieläkään lukea mitä olen kirjoittanut. Tekis mieli napata pari Opamoxia ja nukkua iltaan, ottaa pari lisää ja nukkua aamuun jne. Mun ei edes pitäisi julkaista tällaisia tekstejä enää, mun pitäis olla kunnossa ja kunnollinen ja täydellinen. Mutta jos mä en jaksa olla? Jos en jaksa en jaksa en jaksa en vittu jaksa olla! En edes halua olla. Voiko mua edes auttaa, voinko mä parantua, onko mitään, mistä parantua? Jos mä tosiaan oon keksinyt tän kaiken. Mua ei pidä täällä enää muu kuin tää blogi, säälittävää, mut mulla ei ole enää muuta. Tää blogi ja mun säälittävä paskaelämä. Ääh, anteeksi taas.

np: CMX - Mestarirakentaja

torstai 29. tammikuuta 2015

Viikatemies mua jahtaa; me ollaan aina samassa seurassa

Bridge lähti eilen illalla. Kyllä, aivan yllättäen ja en vieläkään usko että se meni niin kivuttomasti sen suhteen että mun tekee pahaa luopua yhtään mistään, siis vaikka vain hammasharjasta. Mutta joo, se jäi hieman vinoon (ainakin musta), se ei parantunut ja vuosi verta vähänkin "rajummista" otteista (esim. kun vaihdoin palloja) ja suurin syy? Se oli yksinkertaisesti mielestäni liikaa tuon dermalin kanssa. Ja olisi ollut vain enemmän liikaa, kun tuohon tulee se toinen dermali tuon ensimmäisen seuraksi. Joten surullisin mielin repäisin (lue: otin) korun pois, ja pakollisten paniikkien ("entä jos haluankin sen takaisin?? jne.) jälkeen olen erittäinkin tyytyväinen päätökseeni.


- -

Tän päivän fiilikset voi tiivistää sanaan "väsynyt". Kaikkeen, kokonaisvaltaisesti. Flunssa väsyttää, elämä väsyttää. Väsyttää. Aivot ei tahdo toimia. Pelottaa myös, vähän kaikki. En tajua, miksi edes vietän aikaa koneella, koska en jaksa juuri ylläpitää saati aloittaa niitä keskusteluja. Facebook vain huokailee hiljaa hiljaisuudessa, ja mä olen ihan fine tän asian kanssa. Kai se on musiikki ja kirjoittaminen mitkä pitää mut kiinni koneessa. Ja kai se on hieman parempi tuijottaa näyttöä kuin kattoa sängyssä. Näytän ainakin hieman paremminvoivalta. Kai. Ehkä.

Väsyttää. Tuntuu että oon kauhea valittaja, joka ei pääse ongelmistaan ikinä eroon. Onhan sitä olemassa hyvin tehokas ratkaisu tähän, mutta yritän vältellä sitä. On jotenkin nurinkurista, että hoitajatkin ovat sanoneet että "itsemurha on kamalan lopullinen, tajuatko sä että sua ei sitten enää ole?" kun sehän se pointti tässä olisikin. Mua ei enää olisi. Ei tarvitsisi jaksaa, tehdä, voida, pystyä. Ja vittu, en sinänsä tajua mitä kamalaa siinä olisi? ME KUOLLAAN KAIKKI JOSSAIN VAIHEESSA. En vaan pysty laukaisemaan tota hoitajien kasvoille. Koska kyllä niiden pitäisi se itsekin tietää. Anteeksi synkkyydet, mutta mun mielenmaisema on tällä hetkellä aika... musta. Synkeä. Pimeä. Pimeä indeed, siis mielessä "sekaisin" myös.

Mä oon tänään sen lisäksi että oon datannu niin tunkenut pari kertaa tavaraa suusta alas, juossut vaa'alla, hokenut mielessäni "mä en jaksa enää en jaksa enää en jaksa enää en jaksa" ja ... ööh. Yrittänyt syödä mun lempparisipsejä, mutta nekään ei oikeen maistuneet. Jos saa olla paskamainen niin sanoisin et paskinta tässä mun masennuksessa (? oonko edes masentunut; hoitava taho ei ole maininnut ko. sanaa vuosiin mun kohdalla) on etten oo laihtunut kuten niin kovin moni tekee kunnon masennuksen kourissa. Tai ehkä en oo vaan kunnolla masentunut. Tai ehkä mun keho on vaan tottunut tähän paskaan. EN MINÄ VITTU TIEDÄ.

Joo, tällä hetkellä mua ottaa päähän. Ottaa niin helvetin moni asia päähän, oikeastaan kaikki. Ottaa päähän ihmiset, yksinäisyys ja seura, minä ja muut, musiikki ja hiljaisuus, nukkuminen ja valvominen. Mut hei jee, peukut mulle, mähän tunnen jotain, en taida ollakaan ihan menetetty tapaus. Huomenna julkaistaan CMX:n uusi albumi, mun on pitänyt käydä Levykauppa Äxässä miljoona viikkoa sitten jo hakemassa yksi toinen lätty, mutta enpä oo saanut aikaiseksi eli suomeksi sanottuna jaksanut. Tällä hetkellä en jaksais edes tappaa itseäni, vaikka se mielessä pyöriikin. Ei vaan irtoa. Ei sitten mitään tai mitenkään tai minnekään. Mikään ei kiinnosta. Ei valvominen, ei nukkuminen. Ei ihmiset. Ei edes vittu sipsit kiinnosta! Kai tässä saa jo huolestua? ... Huoh.

Anteeksi että kirjoitan ja toistan itseäni päivästä toiseen. Anteeksi kaikesta, kaikesta mitä olen tehnyt, tulen tekemään ja en edes ole tehnyt tai mitä en tule tekemään. Tää on kai vaan mun tapa olla sosiaalinen, kun ihmiset ei innosta noin suoraan. Pepsikin on loppu, damn. Kai pakko tyytyä lightmehuun. Äh. Pää tuntuu kuumeiselta kaiken lisäks - vaikka ei ole edes lämpöä. Onneks pahin flunssa on (kai) helpottanut, ei tähänkään näköjään kuole. Mut joo, vois lopettaa itsensätoistamisen tältä illalta. Ok? Jatkan taas (ehkä) huomenna, jee, kädet ylös ja taputtakaa kuin olisitte innoissanne. Olette hyvä yleisö, hyvää yötä.

np: Ruger Hauer - Karmina Burana

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Only the lonely know

Näyttää varmaan siltä et postaan sata kertaa päivässä kun mun postauksilla on näyttänyt olla tapana ilmestyä ryppäissä tonne feediin. Nice. Mut mä kirjotan silti. Se on ainoa joka pitää mut järjissäni tällä hetkellä; kirjoittaminen. En oikein jaksa jutella ihmisille, vaikka oonkin ihan saatanan yksinäinen. Mutko ei jaksa. Mua ei jaksa kiinnostaa ihmisten tekemiset, olemiset jne. Haluaisin, mutten jaksa välittää nyt. Mun muisti on älyttömän huono (en muista aamulla kirjoittamaani tekstiä livejournalissa, en muista mitä tein aamupäivällä, en muista), mutta (ja sen takia) tuntuu etten ole puhunut ihmisille kunnolla ainakaan kuukauteen ainakaan niin että olisin itse aloittanut keskusteluja. On pari poikkeustakin, muistaakseni. Päiviä, jolloin olen jaksanut avata keskusteluikkunoita. Mutta. Olen väsynyt ja yksinäinen. Joten pyydän: jos sulla on aikaa ja mielenkiintoa, juttele mulle. En välttämättä kerro mitään itsestäni, koska ei mulla ole juuri kerrottavaa, mutta kerro sä susta. Sun elämästä. Puhu. Mä en nyt pysty aloittamaan keskusteluja monestakaan syystä (pelot, väsymys, saamattomuus...). Kiitos.

Tänään mä pitkästä aikaa vastasin uusimpiin kommentteihin. Kiitos kuitenkin myös niille, joiden kommentteihin en ole jaksanut aikaisemmin vastata: olen lukenut jokaisen. Tuntuu, että mulla on jossain sisällä paljonkin energiaa, sellaista turhautumisenergiaa, mutten jaksa ottaa sitä käyttöön. Tai osaa. Ja en tiedä sitten mitä turhautumisenergialla saisi aikaan. Flunssa on vienyt makuaistin, muttei onneksi ruokahalua. Tai no, "onneksi", toivoin vähän salaa, juostessani vaa'alla tänään ehkä kymmenettä kertaa, että se olisi vienyt senkin. Mun on kai puhuttava siitäkin sitten päiväpolilla. Miten vaa'an kirous murretaan ilman että sorrun ahmimaan ja pidän saman laskevan suhdanteen tän painon kanssa. Ei ole mukavaa pelätä vaa'an numeroita, vaikka tietää että päivän aikana ne nousevat ihan loogisestikin ja vain aamupainolla on väliä. Mutta kun.

Jätkät pyys pelaamaan Wormsia kanssaan, mut en jaksanut. Se ois vaatinut liikaa: ois pitänyt ajatella, puhua niiden kanssa, kuunnella niitä, avata peli, nauraa niiden kanssa ja ääh. Ei vaan kyennyt. Sanoin että on "paha flunssa ja päätä särkee", mikä ei ole kaukana totuudesta, muttei se oikea syy sillen etten mennyt pelaamaan kanssaan. Ärsyttää kun omakannasta ei näe verikokeiden tuloksia, murr. Oisin halunnut katsella niitä jo, mutta ei sitten. Odotettava maanantaihin. Just nyt en tiedä miten jaksan nää seuraavat... neljä päivää odottaa maanantaita. Aika tuntuu ihan mahdottoman pitkältä. Jos tietäisin pääseväni sinne kuntoutusosastolle vastaanotto-osaston sijaan... saattaisin harkita päivystystä. Mutta koska tiedän ettei se toimi niin, en uhraa enempää ajatuksia koko asialle. Parempi olla spekuloimatta, siihen kuluu energiaa.

Melkein jopa nauratti kun äiti sanoi tosta kuvasta jonka laitoin pärstäkuvakseni (näkee tuolla sivussa ja Wonderland -sivulla) että "hymyiletpä kauniisti!". Ei näköjään edes se huomaa kuinka väsynyt olen tuollakin hetkellä. Mutta näytin niin idiootilta ja väsyneeltä ilman hymyä, että puristin sen kasvoilleni (kyllä, oli siltikin pakko saada kuva otettua just tänään, vittu). Yritin kyllä äidille mainita mustista silmänalusista, mut sillä oli vaikea päivä tänään muutenkin, että ne meni ohi sen korvien kai. Sekin on kamalaa. Kun oon yleensä voinut luottaa äitiin edes. Mutta nyt sekin on niin väsynyt, niin lopussa etten voi enää vaivata sitäkään. Oon niin yksin tän kanssa. Vaikka niin ei pitäisi olla, mä tiedän. Mutta millä voimilla mä muutan tilannetta?


np: Lasten Hautausmaa - Naulat

Flunssadermal

Päätä särkee, jäseniä särkee, kurkkuun ja korviin koskee ja yskittää. Vähän nenäkin kai vuotaa. Taitaa olla flunssa >:C Kävin tosiaan tänään verikokeissa ja piikitettävänä Lahen Halfblockissa - siis nyt keikkuu microdermal otsassa ja laitan tähän videon missä näytän idiootilta, yskin kuin raivotautinen ja esittelen sitä dermalia. Toivottavasti en vain nukahda ennen kuin tuo video on ladattuna youtubeen... Voi meinaan hyvin olla mahdollista, ihan sellainen njäähbläähzzzz -olo.


- -

Joo, niinhän siinä kävi että taisin kömpiä reilusti ennen ysiä sänkyyn ja nukuin kevyesti reilut neljätoista tuntia. Tää olo on vaan pahentunut ja tunnen itseni kaikkeuden kaunottareksi koska voi jumalauta tuntuu rumalta ja väsyneeltä ja flunssaiselta. Tekee myös helvetisti mieli sipsiä! Vaikka ei pitäisi, koska tänään painoin (taas?) tasan sata. Siis tasan sata. Vau. Päätä särkee, selkää särkee, jäseniä särkee, särkee. YSKITTÄÄ. Mutta joo, saatte tosiaan kohta tähän flunssaisen ja tämänpäiväistä parempikuntoisen ilta-Elinan esittelemässä microdermaliaan.


Niille, joita tää kiinnostaa mutta jotka eivät syystä tai toisesta voi/halua katsoa mun videota niin microdermal... ei tuntunut missään sen laitto. Okei no tuntui, mutta jos vertaa lävistykseen niin ei. Lävistys sattuu, dermal tuntuu vittumaiselta ja ärsyttävältä räpellykseltä (paitsi korun kiinnitys, joka kuuluukin lopussa sattua, koska se kertoo siitä että se on kireällä kun koko paska alkaa pyöriä). Eli suosittelen, jos yhtään siltä tuntuu. Ei oo paha juttu! Varsinkin jos olet "kestänyt" esim. septumin niin tää on helppo nakki :3 Ja joo, olen edelleen sitä mieltä: ÄLÄ KATSO ETUKÄTEEN NIITÄ VIDEOITA. Mä en aio katsoa koskaan. Koska ei se voi herkulta näyttää :-----DD

Oishan se ollut kiva ottaa joku nätti (pyh) kuvakin vielä siitä dermalista, mutta räkäävaluva, väsynyt ja silmät kierossa väsymystä vastaan taisteleva Elina ei taida olla kovin nätti. Nyt vaan pitää taistella semihereillä, koska dermal tahtoo ilmaa enkä uskalla nukkua ilman teippejä sen kanssa (koska siis yöksi ainakin pitää viikon ajan heittää laastaria päälle). Mut joo, kai tän kaiken voi tiivistää sanoisin still alive nigga. Joo. Hieno lopetus hienolle tarinalle :3 Mä jatkan nyt siis niistämistä, aivastelua, yskimistä ja dermalin ihastelua ♥

np: ☽ WIICCA ☾ - Is it morning yet 

maanantai 26. tammikuuta 2015

Paha ihminen

Mä sain soitettua lääkärille. Musta tuntuu et oon vaan itkupilli, valittaja, paska ihminen, luulosairas ja sekaisin. Mä haukuin itseäni ääneen puhelun jälkeen. "Vitun paska miksi soitit?" Mulle on nyt lähete verikokeisiin, joihin ois tarkoitus mennä huomenna. Edellisissä verikokeissa ei ollut ollut mitään vialla, mutta lääkäri sanoi, että voidaanhan ne ottaa silti. Kaikki taas. Päiväpolijuttu jäi mulle vähän auki, mutta luulisin että lääkäri oli siihenkin suostuvainen. Ainakin se käski miettiä ensi maanantain poliajalle valmiiksi tavoitteita päiväpolia varten, ja lupasi tulla itsekin käymään ko. ajalla. Pientä alustavaa listausta tein jo mielessäni: pystyä puhumaan asioista valehtelematta tai kaunistelematta niitä, oppia luottamaan siihen että hoitajat ovat töissä mua varten ja että mä olen hoidon arvoinen sekä saada rauhoitettua mun mieltä itsetuhoajatusten ja väsymyksen suhteen.

Puhelun jälkeen mä purskahdin itkuun. Koska olin helpottunut, koska vihasin itseäni. Miksi mä valitin? Miksi? Sellainen fiilis mulle jäi - valittajapaska. Tätä ei varmaan edesauttanut edellisenä iltana löytämäni keskustelu netistä, jossa mun todettiin olevan jotakuinkin tällainen: "ruma, läski, tatuoitu jakorasiahuora". Vaikka alkuun nauratti, niin toi vainos mua koko yön, jonka nukuin muutenkin äärettömän huonosti. Menin kahdelta nukkumaan. Kolmelta jouduin nousemaan vessaan, ja kohtasin mulle huutavan äidin; "sun takia en saa nukuttua!". Neljältä olen edelleen hereillä. Viideltä. Kuudelta. Kun porukat nousevat ja kuulen niiden valittavan keittiössä mun hereilläolosta ja siitä miten pilasin taas niiden yöunet. Välillä tuolloin yöllä yritin nukahtaa, mutta havahduin samantien henkeä haukkoen hereille. En tiedä miksi. Pelkäsin kuolemaa, kuollakseni. Jossain vaiheessa aamulla sitten vihdoin vaivuin "oikeaan" uneen.

Heräsin hieman ennen yhtätoista. Nousin, kävin vessassa, otin lääkkeet, istuin koneelle. Odotin, että kello tulisi kaksitoista ja voisin soittaa lääkärilleni. Tämän jälkeen tosiaan kaaduin vain sänkyyn, jossa makasin lähemmäs viiteen välillä nukkuen, välillä valveilla itseäni haukkuen. Sitten jaksoin käydä suihkussa pesemässä otsahiukset ja. No. Äiti tuli, syötiin, ja tässä olen. Olo ei ole kyllä joo kehuttava. Tunnen oikeasti itseni niin... arvottomaksi. Vainoharhaiseksi. Pelkään, että tätä blogia seuraavat ovat seuraajia vain koska haluavat nauraa minulle. Että tätä blogia lukevat pitävät mua vain huvittavana esimerkkinä luulosairaasta idiootista. Että mua arvostellaan, haukutaan, että mulle nauretaan. Eniten että mulle nauretaan. Eniten. Kyllä. Mulle on naurettu elämäni aikana niin paljon, niin usein, usein vielä syistä joita en ole ymmärtänyt. Ja nyt se pelko nostaa taas päätään.

Mä olen väsynyt olemaan mä. Mä olen väsynyt. Kun vain saisin sen ilmaistua hoitajille niin että uskoisivat. Voisin hokea tuota loputtomiin: olenväsynytolenväsynytolenväsynytolenväsynyt! Koska mä olen. Väsynyt. Vittu. Itseinhokin on taas huipussaan ja ääh. Tää pää... Jos vain pääsis eroon tästä päästä, sais uuden, paremman, terveemmän. Vaikka oon viime aikoina tosiaan epäillyt olenko lainkaan sairas, vai vain luulosairas ja ärsyttävä valittaja. Se selittäisi paljon. Miksei mua voida auttaa, miksi mua ei haluta auttaa, miksi lääkkeet ei tehoa, miksi olen edelleen tällainen. Se on vaan mun päässä, kaikki. Tekisi mieli itkeä, mutta en mä osaa. Ihmettelin mistä ne kyyneleet päivällä oikein tulivat (niitä oli tosin ehkä kaksi, mutta itkinpä kuitenkin) - en mä itke? Mä en jaksa nyt, mulla ei ole mitään, mä olen epätoivoinen. Pohjattoman epätoivoinen. Loputtoman epätoivoinen. Väsynyt.


np: Turmion Kätilöt - Varjot

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

You like your girls insane


Vau. Ei mulla oo paljoo sanottavaa ton lisäks. Hassultahan se tuntuu, nyt se päivä koitti. Satatuhatta. Iso luku. Teinpä siis teille videon. Se on tuossa. Alla. Jos se ikinä valmistuu. Tai siis että menee aina lähes tunti että saan sen mun aidolla kiinalaisella muistikortinlukijalla siirrettyä koneelle. Sitten pitää tunkea se juubatuubaan ja lopulta vielä tänne. Argh? On se raskasta. Mut asiasta kukkaruukkuun: ois ollut hauska tietää kuka oli tasan sadastuhannes kävijä, olisin voinut virtuaalikätellä ja onnitella kunniasta (...)! Nyt noita kävijöitä on napsahtanut jo sata enemmän, 100100 näyttää hauskalta tuossa etusivulla, uskokaa pois. Tai siis. :3 ♥

En tapani mukaan tule tarkistamaan mitä on tullut puhuttua videolle, joten nauttikaa. Sen latautumista odotellessa (ollaan melkeen jo puolessa välissä, bileet) voin puhua tähän paskaa. Jes. Paska on päivän sana, tulette huomaamaan. Yritin taas muokkailla hieman blogin ulkoasua, ja koska paska kuvanmuokkausohjelmani(?) ei antanut tallentaa tuota banneria isompana niin vittu minäpä pienensin hieman leveyksiä ja kaikki tuntui menevän taas perseelleen. No, tehän tätä katselette vain mun lisäksi että eheheheheeeeeei tässä mitään. JA! Tällä hetkellä näyttää youtube reilua puolta tuntia latausajaksi, joten oon aika tarkalleen oikeassa kun lupasin tän muistaakseni(?) videolla puoleksiyöksi nettiin. Iih! Taidetaan saada ihan oikean vuorokauden puolella tämä julkaistua - siis sen jolla tämä historiallinen satatuhatta saavutettiin. Käsittääkseni. Toivottavasti.

Kamala olo, vaikka kuumemittari näytti vain tasan 37. Vuoroin palelee, vuoroin hikoiluttaa. Kurkku on kipeä ja jalkoja särkee. "Jes." Hieman särkee näköjään päätäkin kun tässä ajattelen. Vittu en huoli kyllä flunssaa nyt, sillä tahdon sen microdermalin jo tiistaina. Aaaa! Ei kuumetta, ei ei ei ei! (Edelleen kyllä jännittää se, aivan perrrrrkkeleesti, mutta aion tehdä sen. Oon kokenut pahempaakin. Toivottavasti...!) Mut joo, video näyttää semivalmiilta joten taidan läntätä sen tähän! Nyt kun Blogger (toivottavasti) näyttää mun postaukset taas feedissä niin... :3 - - Paitsi nyt kunm katsoin kaksi ensimmäistä sekuntia (ilman ääniä) havaitsin videon olevan pelkkää pikselimössöä. Taisin tehdä jotain väärin. Aloitetaan lataaminen siis alusta ja testataan uudestaan. Vittu :) - - ELI UUSI YRITYS TÄSSÄ SE NYT ON:


Noni oliko noin kauheeta? Oli. Oon juonu kaksi (2) litraa Pepsi Maxia tänään ja olo on vähän sen mukainen. Alkaa päräjää ♥ Kamala minä. Mut joo, video on edelleen aika kakkalaatuinen, mutta sentään siitä erottaa että siinä on ihminen (kyllä). Sen taitaa saada tuolta ihan paska-HD:ksikin, jos vain tekee sen valinnan. Hehs. Mutta. Taidanpa lopetella, eiköhän tässä ole tarpeeksi paskaa taas yhdelle illalle. Yölle. Ja jäi tässä melkein puoli tuntia (no okei lähemmäs kaksikymmentä minuuttia) aikaa siihen puoleenyöhön että määhän olen hyvinkin aikataulussa :-----DD Joten. Tähän aikaan kai pitää toivotella jo hyviä öitä ja kauniita unia! :3 ♥ Pus~

np: Placebo - Begin the End

lauantai 24. tammikuuta 2015

Värivirhekoodi

Mä avaan suuni. Mä puhun. Äidille. Tai lähinnä valitan. Hoitajista. En muista, että olen kertonut äidille soittaneeni päivystykseen, mutta näköjään olen. Äiti käskee soittamaan lääkärille, kysymään päiväpolista, kun mainitsen asiasta. Mä en tiedä. Mua pelottaa hoitajien reaktiot kun "ohitan" ne ja soitan suoraan lääkärille. Mutta vaikka olo on ollut tänään (ja eilen? en muista) hieman helpompi, melkein jopa siedettävä, mä olen lopussa. Mä mietin itsemurhaa jatkuvalla syötöllä, mä pelkään jatkuvalla syötöllä. Mulla ei ole hyvä eikä helppo olla. Joten kai mä tartun maanantaina puhelimeen. Taas. Pelkään sitäkin.

Paino on noussut taas hieman, ahdistaa. Silti syön juustoa ja keksejä ja pää huutaa. Tää ei ole edes erityisen hyvää. Onneksi tän päivän ruokasaldo on vain jogurtti, juustosämpylä, pieni annos lämmintä ruokaa (perunamuusia, nakkia JEEJEE ja keitettyjä porkkanoita) sekä nyt nää keksit + juusto. Ja sit oon juonu lasillisen tuoremehua, lasillisen maitoa ja, no, Pepsi Maxia. Oikeastaan alkaa hieman oksettaa puol juustoa syöneenä, ehkä säästän ton myöhemmäksi (illaksi, lolz).

Alkaa jo väsyttää. En jaksa puhua ihmisille, en oikeastaan paljon jaksa ihmisiä ja se harmittaa suuresti. Mun päivät koostuu sisäisestä kaaoksesta ja ulkoisesta hiljaisuudesta - musiikin keskellä. Musiikki ja kirjoittaminen pitävät mut tällä hetkellä ns. järjissäni, vaikken sitä kai kamalasti ole loppujen lopuksi? Mä tunnen oloni vanhaksi ja väsyneeksi. Mä olen kyllästynyt pelkäämään, stressaamaan ja olemaan. Mua pelottaa vanheneminen, mä en halua vanheta. Mä en jaksa. Musta ei tule koskaan yhteiskuntakelpoista, työssäkäyvää aikuista. Mä olen yksinkertaisesti turha ja turta.

Musta tuntuu niin turhalta kyllä kirjoittaakaan enää. Olen hokenut tätä samaa paskaa jo vuodesta 2011 tänne, sitä ennen jo muualle. Aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti asioita koneella joskus ala-asteen loppuvuosina. Kirjoitin kymmeniä, ellei satojatuhansia sanoja ja tallensin ne korpulle, satojen ala-, piilo- ja feikkikansioiden viidakkoon. Pelkäsin niin, että joku löytäisi tekstini, minun pienet suuret, salaiset tekstini. Sen kaiken pimeän. En tiedä onko omilla kasvoilla julkisen blogin pitäminen suurin saavutukseni vai kiroukseni. Pian kuitenkin menee 100000 kävijää rikki, ja olen ymmälläni. Miksi?

Ja edelleen pelkään, että tekstini löydetään, ja ne ovat helpoiten saatavilla ikinä. Pelottaa. Ääni sisällä käskee lyömään itseäni kasvoihin, enkä varmaan jaksa karttaa sitä kauan. On helpompi läpsäistä vähän itseään poskelle ja jatkaa elämää kuin kuunnella äänen huutoa päässä. (Äiti huutaa ja kysyy otanko karjalanpiirakkaa. WTF? Juuri söin (kyllä, söin) pari desiä sen tekemää hedelmärahkaa - ja taas ne syövät?) - - No mutta. Oon kadonnut tässä välissä pari kertaa etsyyn ja ebayhin, ja todennut joka kerta löytäneeni jotain kivaa mutta todennut myös tarvitsevani ne rahat esim. siihen microdermaliin. Kyllä, päädyin siihen että otan ainakin alkuun vain yhden. Ja jo ensi viikon tiistaina. Iik. Pelottaa kuinka gorea se onkaan, kun se lävistäjätytykin tunnusti ettei voi katsoa videoita siitä. Yyh. Mutta joo. Aivot menee off-tilaan, joten taidan lopettaa tän turhailun. Nyt. Ottakee loppuun pärstälärvi (kyllä otsarit are back - finally).


np: Lasten Hautausmaa - Iho, hiukset ja luut

perjantai 23. tammikuuta 2015

Kun ilmalento alkaa on hyvä antaa sen tapahtua

En halua kritisoida ketään ihmisenä. Ja tiedän ettei mun tilanteeseen voi sinänsä ottaa ulkopuolinen kantaa. Mutta. Olen jotenkin. Hieman pettynyt (?) tukinetin kriisityöntekijän vastaukseen. Luin sen ja... suu jäi auki. Okei, en mä odottanut mitään että se ois niin valaiseva kokemus että PIM kaikki ois ratkennut. Mutta. "Mene tk:seen jos tarvitsee." "Puhu hoitajillesi." "Mieti asioita joista saat mielihyvää." Juuri valitin, etten voi/osaa/pysty puhumaan hoitajilleni? Ja aika selväksi piti tulla että mä en koe pitkiä aikoja mielihyvää mistään? Ja yritin kuitenkin tuoda ilmi, että toimintakyky on jees, eli teen asioita. Olo vain on kamala. Ainoa fiksu neuvo ois mennä tk:seen, tai päivystykseen. Mutta. Mä en halua osastolle (senkin toistin useasti) tai koe tarvitsevani sitä juuri koska toimintakyky on kunnossa. Päiväpoli? Joo, mutta mä en vaan pysty uskoa pääseväni sinne hoitotahoni kautta (eikä sinne voi käsittääkseni päästä muuten).

Mä oon sitä mieltä, että jos mun hoitajat ei reagoi mitenkään siihen, että kerron soittaneeni apua päivystyksen suunnalta kahdesti kahden päivän sisällä. Ja mä en mielestäni mitenkään helposti soita sinne. Samoin kerroin niille soittaneeni useasti Kriisipuhelimeen. Oonko mä vittu niin vaikea tapaus, turha tapaus, vittu, ok-kunnossa oleva tapaus, ettei muhun tarvi kiinnittää huomiota? Mä olisin vihainen, ja ihan syystä käsittääkseni, jos jaksaisin olla. Mut mä en oo sellainen. Vihainen ihminen. Mä tyydyn kohtalooni ja se on mulle "ok" - aina. Tai ehkä olen tosiaan vain niin tyhmä etten tajua niiden reaktioita? En tiedä. Oon niin väsynyt tähän systeemiin, kaikkeen. Väsynyt. Taidan mennä nukkumaan.


np: Pariisin Kevät - Tulivuoria

torstai 22. tammikuuta 2015

I don't want to live like a broken record


Kirjoitin ystävän suosituksesta/neuvosta/"innostamana" tukinettin nettitukihenkilöille lähes kuudensadan sanan viestin. Nyt odotan kuumeisesti(?) vastausta, vaikka tiedän että siihen voi mennä viisikin (arki??)päivää. Samalla pelottaa, sillä ääni päässä hokee että mun hoitajat saavat tietää - samoin kuin ääni hokee että hoitajani tietävät tämän blogin osoitteen ja lukevat tätä salaa minulta. Tää kaikki väsyttää mua. Mä jaksan kyllä ns. normaalielämän, mut anteeksi, en esim. jaksa vastata blogin kommentteihin, vaikka jaksaisinkin ne lukea. Fb:n avaaminen tuntuu raskaalta, mutta avasin sen silti tänäänkin, Ei kukaan onneksi erehdy puhumaan mulle. On raskasta, kun aivot menee esittämisvaihteelle automaattisesti ja en voi sille mitään vaikka haluaisinkin.


Möykky rinnassa alkaa painaa ja kasvaa taas, mutta jotenkin se sijaitsee ihan hieman alempana kuin ennen. On sillä oikea nimikin; ahdistus. Se kasvaa ja kasvaa ja muuttuu painavammaksi - ja nyt mua jo ahdistaa. Hengitys ei kulje normaalisti, on raskasta ja vaikeaa, kädet jännittyvät, samoin kasvojen lihakset. Rintaa painaa, kädet tärisevät hieman. Vittu tätä paskaa. En haluaisi ottaa Opamoxia, sillä pelkään tällä hetkellä hyvin paljon riippuvuutta ja erityisesti vieroitusoireita. Mua ahdistaa myös, etten ole käynyt kohta viiteen päivään vaa'alla, enkä tiedä paljon painan. Sen ei pitäisi ahdistaa, mutta se ahdistaa. Vittu.

Musta on kinda surullista etten voi olla rehellinen kuin kasvottomalle, ruumiittomalle, tuntemattomalle lukijalle. En ikinä, ikinä, oikealle, lihaa ja verta olevalle ihmiselle joka seisoo/istuu/on edessäni. Lasken minuutteja siihen, kun on kohteliasta sanoa Eetulle etten jaksa enää valvoa, että haluan nukkumaan, että voisiko se lopettaa pelaamisen. Vielä puoli tuntia. Mä oon valvonut jo yli kaksitoista tuntia ja se on mulle normaaleina päivinä helvetin paljon. Tietty on niitä päiviä kun menee kovempaa ja kaikki on helppoa jne. mutta ei tänään. Tai no jos sanon nyt.

Huomenna pitää hoitaa asioita kaupungilla, huomenna pitää olla pirteä. Luultavasti päivästä olenkin. Ei tunnu tältä, on ihan jees olla. Sitä odotellessa voisin vetästä iltalääkkeet ja... mennä nukkumaan. Ei, nyt ei kiinnosta tai jaksa olla hereillä. Mä oon itkun partaalla, vaikka voisin aivan yhtä hyvin räjähtää sairaaseen nauruun, sellaiseen, pelottavaan. Just nyt mä haluaisin lukea kirjaa, haluaisin kovasti, mutta mä tiedän etten mä jaksa pitää sitä edes pystyssä. Joten ne iltalääkkeet, sinne sänkyyn, nukkumaan. Kiitos.

np: Bring Me the Horizon - Hospital for Souls

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Enkä mä väitä enää olevani muuta kuin tiivistynyt huokaus

"Mun pitäis olla nyt tyyni ja rauhallinen
Syvältä viisas, tunteilta harmoninen"

Mä kävin tänään hoitajilla. Leffassa. Syömässä. En tosin tässä järjestyksessä. Nauroin, itkin elokuvissa ja nauroin lisää. Tänään on ollut ns. hyvä päivä. Todella. Hoitajatkin sanoivat, että näytän pirteältä. Mä kerroin, että soitin lääkärille, että soitin kahtena päivänä päivystykseen. Mä kerroin, että ääni mun päässä huusi - ja huutaa - iltaisin tapa ittes tapa tapa tapa ittes. Mä yritin kertoa että mulla on  ja on ollut paha olla. Että mä yritin puolen tunnin ajan soittaa Kriisipuhelimeen saamatta sieltäkään vastausta tai apua. Keskusteltiin noin kymmenen minuuttia siitä, miten. No. Vanhat (tiedostamattomat) muistot voivat vaikuttaa nykypäivässä. Että mulla ei ole mitään hätää juuri nyt, tässä hetkessä. Ja? Mitä sitten? "No mutta, jaksatko sä tehdä tätä kyselyä vielä tänään?"


Multa meinas tippua leuka, mutta sanoin sujuvasti että jaksan. Toinen hoitaja huokailee taas välillä (merkitsevästi?) syvään kyselyn aikana, joka tällä kertaa koskee lähinnä muistia ja ääniä päässä. Tuli omasta mielestäni sanottua paljon asiaa, en tiedä hoitajien mielipidettä sitten. Ja onko sillä edes väliä. Olen hieman pettynyt itseeni, sillä en kai saa ilmaistua itseäni tarpeeksi selvästi kun eivät ymmärrä että mulla on jatkuvasti iltaisin kamala olo. Tai sitten niitä ei vaan jaksa kiinnostaa. Tai en minä tiedä. "Sä pärjäät aina niin hienosti niiden huonojen olojen kanssa!" Tekis mieli tappaa itseni vain näpäytyksenä. Kertoa niille niin, että ei, kaikki eivät pärjää AINA hyvin huonojen olojen kanssa. Mut taidan skippaa tällä kertaa.

En halua nyt arvostella kenenkään työtä. Se on varmasti rankkaa jnejnejnejne., mutta. Miksi pitää saada ihminen tuntemaan itsensä paskaksi? Kuinka VITUN paskana mun täytyy olla että mut otetaan todesta? Että jotain muuta tapahtuu kuin "sä pärjäät niin hyvin" ja "ahdistus ei ole loputtomiin jatkuva tila"? Mun tekis mieli vain ravistella niitä ihmisiä jotenkin. Ehkä niidenkin pitäisi kuulla ääni pään sisällä joka käskee tappamaan itsensä. Ehkä niiden pitäisi kärsiä järkyttävästä ahdistuksesta. Ehkä mä voisin sit sanoa niille, että "niin no, on se varmasti rankkaa, mutta puhuttaisiinko tänään vaikka säästä taikka mun uudesta tukkamallista" (siis täysin tuulesta heitettyjä esimerkkejä, mut tolta se tuntuu).

Otin eilen yhden Opamoxin ennen nukkumista - ei auta. Tänään otan kaksi. Mun tolet nousee, mutta mitä mä voin? Mua ahdistaa olla suoraan yhteydessä lääkäriin, koska musta tuntuu että mun hoitajat ottaa sen epäluottamuslauseena. Mun tekis mieli vain ethdä ryntäys mun vanhan hoitajan luo ja pyytää siltä apua - mut ei asiat toimi niin eikä mulla ole enää mitään asiaa sinne. Ehkä mä vain napsin seuraavat vajaat kaks viikkoa Opamoxia ja jos ne loppuvat niin saan ehkä vihdoin syyn soittaa lääkärille. Mut ei, mä oon liian kiltti ja tottelevainen siihen. Eikä mun pää anna lupaa, se huutaa vaan et tapa ittes aina iltaisin ja mun kai pitää vain get used to this shit. Joo. Anteeksi vuodatus.


np: Apulanta - Aggressio

tiistai 20. tammikuuta 2015

And now there are the stars


Mä oon ollu nyt pari päivää isovanhemmilla. Ei, en soittanut lääkärille maanantaina, mulla ei ollut sielua tehdä sitä täällä isovanhemmilla. Huomenna on kuitenkin hoitajien tapaaminen. Päivät on menneet hyvin, vain illat on vaikeita. "Vain" illat. Mä oon pomppinut sadan eri vaihtoehdon välillä, miettinyt mitä teen jne. En tiedä vieläkään. Päiväpolille mä kai tahtoisin. Se ois kaikista järkevin vaihtoehto nyt. Viisi kertaa viikossa keskustelua. Niin. Se olisi mulle hyvä. Paaallljooon keskusteluja.

Leikattiin mulle otsahiukset. They make me happy. Olen erittäin tyytyväinen että mulla on taas otsarit, aaaaaa! Jaaa ostin mää kirpparilta maxihameen, sellaisen... hienon! Nyt väsyttää, mutta inhoan nukkumaanmenoa kun aivot alkavat dingdingding juosta ja ne ajatukset tulevat. Opamoxia siis naamaan. Näen sekavia unia ja välillä päivälläkin tuntuu kuin olisin unessa. Mut on sitä mennyt paljon huonomminkin. Huomenna mennään mun hoitajien ajan jälkeen leffaan, ooh, isovanhemmat eivät oo olleet leffassa vuosikymmeniin käsittääkseni. Mitäköhän sitä... :D

Odotan jo sitä päivää kun kahden viikon päästä meen kidutettavaksi ja otan ne microdermalit. Pakko. (...) Saattaa olla viimeinen tekoni, sillä kunhan pääsen porukoiden luo voi olla että iskä kaivaa ne moottorisahalla irti musta :'-----DD Joo no, hyvää vitsiä. Nyt syön kuitenkin päärynää, otan ne Opamoxit ja käyn nukkumaan. Oon herännyt tänään JO yhdeksän jälkeen, joten alkaahan se jo väsyttää... :D Ja onhan huominen jännä päivä. Iih. Juu, nyt unta palloon :) Nukkukaa tekin hyvin!

np: Chelsea Wolfe - Reins

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Ehkä olen vain tyhmä, ehkä en vain välillä ymmärrä

Päätin hetken mielenhäiriöstä(?) soittaa vielä Akuuttiin. Niin jotenkin törkeää palvelua taas (kuten yleensä tällaisissa keskuksissa, hätäkeskus mukaanlukien). Keskustelu meni suurinpiirtein näin:

- Moi, soitin eilen ja oisin halunnut jutella psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa mutta hän oli varattu...
- Jaa mikä hätä sulla oikeen on?
- Ööh, on paha olla ja ahdistaa ja ajattelin että ois hyvä puhua jonkun kanssa... Hieman itsetuhoinen myös.
- No luulen kyllä ettei se ota puheluita vastaan mut... Odotas hetki siellä linjalla.
*kamalaa pimputusrimputusmusiikkia aivan liian pitkään, pää meinaa räjähtää*
- Joo no kuule ei se suostu ottamaan puheluita vastaan. Sun pitää tulla tänne päivystykseen jos haluat jutella.
- ...tuota en mä oikein pääse.
- Missä sä asut?
- ...Lahessa?
- No mikset pääse??!
- No kun oon tääl porukoilla ja ne on juoneet saunaoluet ja ...
- No taksit kulkee! Ja jos oikeesti oot itsetuhoinen niin tilaa ambulanssi!
- No mut... Okei. Mut kiitos.
*se mutisee jotain ja sit puhelu katkeaa*


Katsoin sitten puhelun päätteeksi paljonko täältä maksaisi taksi PHKS:ään. About 65€, matkaa melkein 40km. Ja tuo oli siis vain laskurin arvio. Juuh elikkäs mulla on about 10€. Ja lanssi? No, epäilen että ne tuskin lähettäis sitä kun kertoisin että en mä ole tappamassa itseäni. Sanoisivat hätäkeskuksessa vain että "tilaa taksi". Tääkin on koettu. Silloinkaan ei ollut rahaa kun Annulle tilasin Myrkytystietokeskuksen ohjeesta lanssia. Kello oli neljä aamuyöllä ja hätäkeskuksesta sanottiin vain että LAINAA JOLTAIN SUKULAISELTA RAHAA. Entä jos ei ole sukulaisia Lahessa? Entä jos ne asuu kaikki vieraalla paikkakunnalla ja niillä on vielä eri pankki ettei rahat siirry samointein? Silloinkin kun lopulta päästiin mun viimeisillä rahoilla päivystykseen niin sanoivat että onneksi tulitte ettei maksa poksahtanut. En välillä ymmärrä. Tätä maailmaa.

Meni fiilikset soittaa sinne Kriisipuhelimeenkaan. Ylipäätään nyt oon vaan jonkinlaisen raivon ja hämmennyksen vallassa. No, ainakaan just nyt ei ahdista. Tosin en taas muista montako Opamoxia olen tosiasiassa ottanut. Tuntuu kauheelta narkilta, että haukkumaan vaan. Mut aion kyllä sanoa maanantaina puhelimessa lääkärille ettei kaksi Opamoxia päivässä vain riitä, ne eivät pidä mun ahdistusta loitolla, se on nyt päässyt taas niin suunnattomiin mittakaavoihin. Ei huvita nukkuakaan. Mikään ei nyt oikein iske. Hieman on nälkä, tiedän että keittiössä ois maissilastuja, ja varmaan ahmin ne tässä yön aikana. Ainakin osan. Tavallaan tekis myös mieli viiltää oikein kunnolla, mutta toisaalta en jaksa. Laiskuus on joskus hyvästä. Nyt. Jatkan dataamista (aamuun?).

np: ☽ WIICCA ☾ - Dark blue hair 

lauantai 17. tammikuuta 2015

"Miltä tuntuu olla se joka aina kohdataan pohjalla?"

Anteeksi, etten ole jaksanut vastailla teidän kommentteihin. Olen kyllä lukenut ne. Tänään sain vihdoin kerrottua äidille jotenkin kuinka huono olo mulla on. Tai lähinnä sanoin että aion päiväpolille tai ysille, jos vain pääsen. Siinä se oikeastaan oli koko keskustelu tästä aiheesta. Ahdistaa, vaikka olen ottanut Opamoxin jo aikoja sitten. Täristän jalkoja ja oikeastaan koko keho hytkyy sen tahdissa. Soittelin eilen Akuutti24:ään, koska olisin halunnut keskustella psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, mut tietysti se oli varattu ja sain suosituksen soittaa Kriisipuhelimeen. No, yritin viisi kertaa vähän alle puolen tunnin aikana - aina varattu. Sit alkoi väsyttää siinä määrin että kaaduin sänkyyn ja nukahdin. Nousin ylös kun porukat käskivät syömään iltapäivä neljältä. Vieläkin väsytti.

Tänään oon nukkumisen ja syömisen lisäks... Ööh. Istunut hetken tai kaks tuijottamassa näyttöä. Pelannut äidin kanssa yhden Carcassonnen (mikä oli tylsää sinänsä koska oli vain peruspeli!) ja käynyt saunassa. Varannut ajan sinne microdermaleiden laittoon, ja sekin pelottaa ihan suotanasti. Että jos se sattuu kuin helvetti ja jos ne kasvaa ulos ja josjosjosjos! Kerroin Eetulle tästä, se oli yllättävän fine asian kanssa. Porukoille en voi sanoa mitään ennenko mokomat on naamassani, silloinkin tosiaan tulee sitä "vittu sä oot idiootti" -kommenttia. Mut edelleen tää on mun keho, mun naama, mun elämä. Ja ainakin mulla on nyt jotain taas mihin tähdätä: ei liian kaukana (päivä on tosiaan 4.2.), muttei liian lähelläkään että odottaminen loppuisi heti huomenna -tyyppisesti.


Mutta. Kaikesta huolimatta kamala olo. Mua ei oo ahdistanut aikoihin. Ei oikeasti... siis viimeksi varmaan joskus ennen joulua. Voisin sanoa että melkein kuukausi ahdistusvapaata aikaa. Ja nyt se iskee tällaisella volyymilla että en tahdo selvitä. Oon levoton ja ahdistunut ja voi vittu tätä elämää! Kohta kai pitää ottaa se toinen Opamox. Perkele. En haluaisi. Ahdistusta lisää sellainen tietty jännitys ja epävarmuus tulevasta. Odotan maanantaita kuin kuuta nousevaa, jotta saan soitettua lääkärille. Mä haluan helpotusta tähän oloon. Ei tää, ei tää vetele nyt oikein.

Ja kaiken päälle olen helvetin yksinäinen. Tiedän, ettei kenestäkään ole kiva kuunnella asioita joita mulla on nyt mielen päällä, mutta mun on tärkeä saada puhua niistä just nyt. Olen pahoillani. Mut. Jos vain jaksatte, puhukaa mulle? Ei oo mukava olla yksin näiden ajatusten kanssa, ja mä en oikein uskalla aloittaa keskusteluja juuri sen takia etten halua häiritä ketään näin masentavilla ajatuksilla. Mut ei velvollisuudesta tarvi, ei pakolla. Mutta jos. Jos tahtoo.

np: Pyhimys - Paranoid (03)

perjantai 16. tammikuuta 2015

††† Tappavan myrkyllinen

Kolmas Opamox tänään. Vaikka saisin syödä vain kaksi. Mutta mä otan sen, koska tää olo alkaa karata taas käsistä ja kai on parempi että musta tulee jossain vaiheessa bentsonarkki kuin että kuolen tänä yönä? Jos jaksaisin olla vihainen, vittuuntunut tai oikeastaan tuntea yhtään mitään muuta kuin suunnatonta tuskaa ja väsymystä, mä oisin vihainen ja vittuuntunut. Tätä vitun sairautta kohtaan. Mä en näe itselläni tulevaisuutta, en edes tiedä nykyään haluanko nähdäkään. Mietin vain, että jos hoitohenkilökunta on kädetön mun kanssa niin kuka vittu mua voi auttaa? Ja kun ne tuskin edes pitävät mua kovin esim. masentuneena. Tuntuu, että mua pidetään vaan valittavana naisena, joka kuvittelee olevansa ja on henkisesti 13v. Lääkärin tekstissä viime viikolta luki et oon "mielialaltaan tasapainoiselta vaikuttava" tai jotain sellaista. Vittu mistä kohtaa?!

Lähtisin päivystykseen (ehkä), jos ei olisi seuraavia asioita:
- äidillä (ja isällä?) huomenna työpäivä
- veljellä huomenna työpäivä
- niin helvetin vaikea pyytää apua (eli luultavasti vain kaunistelisin asioita)
- vihaan osastoja + päätyisin kuitenkin vastaanotto-ossalle, joita vihaan eniten
- jo pelkkä lähteminen on helvetin vaikeaa
- en tiedä

Mut joo. Ehkä mun pitää maanantainakin häiritä lääkäriä, kysyä voisko päästä ysille jotenkin suunnitellusti. Sillä jos se on viikosta tai kahdesta kiinni niin kyl mä mieluummin kituutan täällä kotona kuin kituutan jossain vastaanotto-osastolla. Täällä mulla on sentään tekemistä ja virikkeitä. Ja, anteeksi vain, semitäysjärkistä seuraa. Koska - edelleen - toimintakyky on jees, mieliala suurimmaksi osaksi jees, ainoastaan ongelmana että mä olen jatkuvassa itsemurhavaarassa. Mitä tosin hoitohenkilökunta ei tahdo uskoa? Tai ainakaan ne eivät näytä sitä. Tai sitten en vain ilmaise itseäni tarpeeksi selvästi.

Parasta ois kun voisin soittaa mun lääkärille saman tien. Sille on niin helppo puhua, se on mukava ja ymmärtäväinen ja kaikkea. (Neljäs ja viides Opamox alas, hupshei; kai pitäisi myöntää että vaikka en ole fyysisesti koukussa mulla on jonkinasteinen henkinen riippuvuus?) Kai mä vaan venaan maanantaihin, toivottavasti mieli ei tee temppuja ja väitä siihen mennessä olevansa ok. Ehkä mun pitää ympäripuhua itseni soittamaan silti, ja myös ympäripuhua lääkäri siihen että selviän sen ajan mikä tarvii selvitä että pääsisin ysille. Mä en nimittäin mene vastaanotto-osastolle kuin pakolla, se on varma.


- -

Onnistuin mahdollisesti myös (esi)varaamaan itselleni ajan Lahen Halfblockiin kahden microdermalin asennukseen. NYT KAIKKI HAUKKUKAA TOI PAIKKA TÄN SUHTEEN LYTTYYN niin itken vuolaasti. Mut siel on muuten ollut musta aina mukava, rento ja asiallinen palvelu. Runnoivat naisvoimin mun industrialinkin mun ylipaksusta rustosta läpi ja kaikki siellä ottamani lävistykset on olleen fine. Pelottaa vain tuo microdermal aivan saatanasti ja aion ottaa vielä kaksi mutta. A crazy girl has got to do what a crazy girl has got to do. Tai jotain. Mut ainakin hymyilin tänään hetken, kun ajattelin asiaa. Materialismionni on joskus ainoa onni, mitä voi tuntea, ja sekin on sitten parempi kuin ei onnea ollenkaan - vai?

Okei mut nyt tän tekstin kirjoittamiseen on mennyt kokonaisuudessaa joku reilu kolme tuntia. Parempi kai julkaista. Ennen kuin menee sekavammaksi. Silmiä painaa, mut toisaalta aivoja ei väsytä. Mystinen tila. Saa nähdä miten käy. Ehkä viis 30mg Opamoxia päivässä kaataa mut lopulta kohta sänkyyn. Mut vielä hetken biletän. Hetken vain. Äiti ei saa nukuttua kun se vahtii valvonko mä. Iskällä sama vika. Mut onneks kello on vasta yksitoista illalla. Nyt. Hyvää yötä ja hyvää viikonloppua. Mulla on ihan semijeespöhnä päällä ja maailma on auki! FUUUUUUUUCKKKK YEAH.

np: Bl▲ck † Ceiling - ∆

Ei muistikuvia milloin nukahdin

Soitin lääkärille. Se on ihanin kaikista, mutten tainnut siltikään (ehkä?) tehdä selväksi kuin huono olo mulla on. Tai ehkä se tajusi, ei vain sanonut suoraan päin naamaa et OLET TOIVOTON. "Sä hengität tosi tiheästi, yritetääs rauhoittua." Ja mä rauhoituinkin lähes koko loppupuhelun ajaksi. Ja tosiaan puhelun ajaksi. Kun se loppui, sain pienimuotoisen paniikkikohtauksen ja lopulta huusin suoraa huutoa kunnes ääni loppui. Well played, son. Nyt olo on väsynyt. Sanoin sen lääkärillekin; että väsyttää. Väsyttää niin maan perkeleesti. Sanoi, että se on aivan normaalia jos joutuu taistelemaan kuin minä. Käski käydä makaamaan sänkyyn ja kuunnella musiikkia, mut en mää osaa. En pysty. Olemaan paikallaan. Tää paska olo palas takaisin noin kymmenessä minuutissa puhelun jälkeen. Onneksi(?) otin Opamoxin kun lääkäri käski. Jos helpottais hieman? Ja mua hävettää, että käytin koko lääkärin puhelinajan itseeni. Puhuttiin puoli tuntia. Koko se soittoaika. Entä jos jollain muulla ois ollut tärkeempää, kiireellisempää asiaa?


Itken taas. Kolmas kerta puhelun jälkeen. Hetken huutoitkua, sit taas lopetan. Kunnes itken taas. Toivottavasti tää loppuu ennen kuin äiti tulee töistä. Luultavasti, sillä en oo itkeny miljoonaan vuoteen edes näin paljon. Mä vaan vihaan itseäni niin paljon. Pelottaa myös, että kun meen ens keskiviikkona hoitajien tapaamiseen niin ne on silleen "jaahas soitit sit lääkärille etkä meille". Mutko toi lääkäri. On. Ihana. Paras. Ymmärtäväinen ja kiltti. Sil on ihan eri ote asioihin kuin noilla hoitajilla. Se ei vaikuta leipiintyneeltä. Ja nyt mun särkee päätä. Aina paljon itkemisen jälkeen särkee. Ja nyt on myös helvetillinen nälkä, mutta oon päättänyt etten syö ennen kuin äiti tulee töistä. Aamupaino oli 100,9kg, vähemmän kuin... pariin vuoteen? En muista tarkkaan. Mutta vähän kuitenkin. -8kg lähtöpainoon. Ainoa asia, josta voin olla edes hetken tyytyväinen.


Haluaisin muistaa mitä lääkäri sanoi, mutta näin jälkeenpäin puhelu tuntuu sumulta. Muistan vain sen rauhoittelevan äänensävyn, ystävälliset sanat ja vakuuttelut että kaikki on ok, että mitään pahaa ei oo tapahtumassa. "Saat soittaa koska vain, paitsi, no, viikonloppunahan me ei olla täällä. Mut päivystys on aina auki!" ... Nyt alkaa hieman helpottaa ahdistus, Opamox alkaa vaikuttaa. Heittää myös hieman päässä ja tulee lievä pärinäfiilis (ja joku kehtas väittää et Opamox ei "pärise" ellei vedä kolmea purkkia). No, ehkä mä selviän. On mulla vielä lupa ottaa toinenkin Opamox, äiti tulee reilun tunnin päästä kotiin (ellen ole aivan väärässä) ja. No, sit en oo ainakaan yksin koiran kanssa. Mut joo. Mä haluan selvitä, mä aion selvitä. Vaikka paskaa kaadettais niskaan niin mä uin sen läpi. Vittu. Pakko. Vaikkei tässä olossa kyllä haluaiskaan.


PS. Erityiskiitos muuten Nännille! Tulit juttelemaan just oikeaan aikaan ööh oikeassa paikassa tai jotain :D Piristi :3 Lärvi täyteen rautaa ja tatuoidaan pillut otsaan? :3 ...or then not ;) Ei mut oikeesti, kiitos, piristit superpaljon ja oli kiva höpistä. Että. Iso kiitos! (Ja okei nyt lopetan tän kiittelyn XD) ♥

np: ☽ WIICCA ☾ - DEPRESSANT

torstai 15. tammikuuta 2015

Ennen kuolemaa onko elämää?

Sanon äidille että mulla on paha olla. Vaatii multa paljon avata suuni. Reaktio? No, se ei juuri reagoi, sanoo vain että se menee pian ohi ja... no, ei juuri muuta. Huomenna on lääkärin yleinen puhelinaika, toivottavasti kaikki eivät soita samaan aikaan, kun ei se ole kuin puolen tunnin mittainen. Mä aion soittaa. En tiedä vielä, mitä sanon, mutta soitan. Jos en saa lääkäriä kiinni, soitan hoitajalle. Mä en halua kuolla. Mä en halua kuolla. En vielä. En tänään, en huomenna, en. Kyllä mä vielä hetken selviän, mutta kaikella on rajansa.


"Oi äiti, tule hakemaan minut pois..." + "Mä elän ehkä vuoden, jos huono tuuri kaks..." Lasten Haustausmaa on ylikulutuksessa, ne vaan kuvaavat täydellisesti mun fiiliksiä. Ehkä menen, katoan hetkeksi lukemani kirjan maailmaan (jos pystyn) ja nukahdan. On tässä vielä about viisitoista tuntia herätykseen, pitäisi saada nukuttua että saan soitettua. Ehkä nappaan pari Opamoxia että saan unta varmasti - ja kyllä, vain oikeasti pari. Mä en halua kuolla. En vielä. En tänään, en huomenna, en. Kyllä mä vielä hetken selviän, mutta kaikella on rajansa.

np: Lasten Hautausmaa - Naulat

Who will fix me now?


Kamala olo. En uskalla ottaa Opamoxia, koska ottaisin liikaa. Tiedän sen. Tiedän, että tekisin sen, vaikka Eetu on tossa viereisessä huoneessa. Mun pitäisi sanoa sille, pyytää vahtimaan etten ota enempää, mutta se vaatii liikaa voimia. Ei mulla ole sellaisia, ylimääräisiä voimia. Tunnen itseni epäonnistuneeksi paskaksi. Sitä mä olen. Tää on turhauttavaa, koska tää kaikki tapahtuu vain mun ajatuksissa. Toimintakyky on ihan semiok, mä jaksan olla ihmisten seurassa, tehdä vähän asioita ja noin. Mutta mun pää, se ei oo kunnossa. Se ajattelee kiellettyjä asioita, sairaita asioita, enkä mä jaksa sitä enää.

Mun pää huutaa että ota liikaa lääkkeitä, ota, ota! En ymmärrä itseäni ja tää ei ole yhtään mukavaa. Mä pärjäisin ihan hyvin ilman mun pään huutoja, käskyjä ja muuta vammailua. Mun mieliala on ihan semijees, mä tosiaan pystyn tekemään asioita, eli en siitä mielessä ole osastokuntoinen. Mä vain... tai en minä, en minä, joku mystinen mun sisällä, tahtoo pahaa mulle. Enkä mä tiedä kauan mä jaksan vastustaa. Se ois suora tie osastolle - jos selviän. Mä haluan selvitä, mä en halua kuolla tähän. Mä en... vain jaksa.

Ja pitkästä aikaa mua ahdistaa, oikeasti ahdistaa. Eli mä tarvisin sen tarvittavan, mun pitäisi ottaa se, lääkärin määräys jne. Mutta en tiedä miten mä pystyn siihen. Kamalaa taistelua koko ajan, koko tää elämä. En jaksaisi. Taistella itseni kanssa koko ajan. En jaksaisi, että mua revitään sataan eri suuntaan ja mun pitäisi jaksaa sitä. Tää jos mikä kuluttaa niitä voimia. Ja kuten sanoin, vaikka mä pystyn seminormaalisti asioihin, mulla ei ole yhtään ylimääräisiä voimia. Tällaiseen. Repimiseen, raastamiseen ja taisteluun. Oksettaa, niin paljon ahdistaa. Onneksi vihaan oksentamista, kammoan lievästi jne.

- -

Mietittyäni pitkään (tai ainakin pitkältä tuntuvan ajan), mä tein sen. Otin ensimmäistä kertaa Opamox 30mg -purkin esille ottaakseni lääkettä. Otin pillerin, näytin sitä Eetulle, totesin että "vain yksi", ja nielin sen. Nyt odotan vaikutusta. Toivottavasti se tulee nopeasti. En jaksaisi odottaa, sillä odottaminen lisää riskiä että otan toisen, kolmannen, nielen koko purkin kerralla. Ja sitä en tahdo. Mä oon niin kyllästynyt olemaan sairas. Mutta toisin kuin iso osa ns. normaaleista ihmisistä kuvittelee (tai ainakin joskus tuntuu siltä), en mä voi vain päättää että NAPS JA NIPS JA PIM, nyt paranin!

Oon henkisesti kaikesta huolimatta niin väsynyt. Mun päätä on särkenyt tässä useampana päivänä, sekin vetää mieltä maahan. Mut kai ois parempi nyt julkaista tämä, sulkea kone ja odottaa sitä vaikutusta. Onhan mulla lupa ottaa vielä toinen jos tarve sitä vaatii. Joo. Ehkä otan nyt vielä särkylääkettä, koska tää päänsärky. Sitten pitäisi lähteä kaikki olot (... hehs, oonpa hauska...). Mut kaiken päälle, mulla on niin helvetin epävarma olo itsestäni. Että voinko luottaa itseeni edes hetkeä. Se on kaikista vittumaisinta, luulen. Mut joo. Nyt. Julkaisen.

np: Bring Me the Horizon - Drown

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Dreams so real


Puhelinlaatukuva. Ei mulla oo juuri sanottavaa. Hieman, siis hieman, parempi päivä. Kai. Ehkä. En oikein tiedä. Mua ottaa päähän kaikki ja mikään ei silti liikuta. Epänormaalia, ristiriitaista, mitäköhän. Vituttaa, muttei tunne mitään, aika jännää. Mä oon neulonut (todella vähän), lukenut (hieman enemmän; menossa Raita Jauhiaisen Allianssi.125: Terra Unionia (Ensimmäinen kirja)) ja tuhlannut rahaa (ostanut siis kahdenkympin huulipunan). Nyt tili näyttääkin aikalailla nollaa, ja laskuja on. Ei vituta ei, tai siis pitäis vituttaa, mutta kun ei tunnu miltään.

En tiedä, en mä tiedä mistään mitään. Väsyttää. 21. päivä (eli viikon päästä) on tapaaminen hoitajien kanssa. En tiedä mitä teen. Sen suhteen. Ääh. Haluan vain kadota, kuolla, jotain. Pois. Mut tosiaan, hieman parempi päivä. Vaikka tuntuukin tolta, tältä, niin en aio tehdä mitään. Mä syön, syön ja lihon. Kuuntelen kun Eetu ja Simo pelaa jotain omakeksimäänsä Flames of War -modia ja tolleen. Mul on jännää limsaa (joka on todennäköisesti pahaa), päätä särkee hieman ja söin just äskenkin niin. Kyl mää selviän, tästäkin, taas.  Luultavasti. Joo, kyl. Ei tässä mitään. Vois kokeilla ottaa Opamoxia jos tää olo pahenee, mut toisaalta pelkään etten voi ottaa vain yhtä. Mut. Valintoja. :C Kyl mää selviin. Kyl mää selviin.

np: BANKS - Alibi

maanantai 12. tammikuuta 2015

Pikapäivitys

Parempi hetki. Pelasin The Walking Deadia reilut puolitoista tuntia Eetun katsellessa. Sitten iski rannesärky oudosta näppäimistöstä johtuen. Mut joo. Ajattelin vain ilmoittaa että ei hätää hei dudes! Kyl mää selviän, varmasti. Kohta nukkumaan ja tolleen, lääkettä nassuun ja pää tyynyyn. Pepsi loppuu (mut sitä on lisää) ja mul on sipsejä joten doing better.


Mut joo, nyt taidan mennä sinne nukkumaan hetimmiten. Pärjäillään, kaikki me, ok?

np: nothing

To vanish, to disappear

Mä voisin tiivistää tän tekstin kolmeen sanaan: mä en jaksa. Mutta mä kirjoitan silti. Sen takia, että olisi jotain mihin keskittää ajatuksia. Ostin tänään lasten Linna-shampoota, koska se vain tuoksuu hyvälle. Muuta positiivista en jaksa ajatella. Mä olen kamalan lopussa, vaikken sitten kuitenkaan ole? Tai mistä minä tietäisin. Jos jaksaa esittää, nostaa tekohymyn kasvoille... eihän sitä voi vielä olla huonossa kunnossa? Jos jaksaa hengittää sisään ja ulos ja syödä ja nukkua niin eihän sitä ole vielä kuollut, eli on elossa, eli ei voi olla pahassa jamassa? Vai?

Oon Eetulla, hengaan tääl kai torstaihin asti. En tiedä onko parempi täällä vai missä vai onko missään. Tuskin missään. En haluaisi syödä, en nukkua, en jaksaa enää. Mutta jokin pakottaa mua eteenpäin enkä pidä siitä jostain ollenkaan. Mä en halua enää jatkaa. Mä en jaksa enää. Mä olen kyllästynyt, kaikkeen. Mikään ei liikuta mua, mikään ei tunnu missään. Se on ehkä kamalinta ikinä. Mä haluan että mut pelastetaan. Nyt. Jonnekin, turvaan. Pois tästä olosta, pois täältä. NYT. Kadota.


np: Bring Me the Horizon - Seen It All Before

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Ja pimeä kutsuu luokseen



Ihan vitun paskaa syntymäpäivää mulle. Siis. Ei siinä mitään. Jos pää ois kunnossa, tää ois ollut ihan jees päivä. Aamu (siis iltapäivä) alkoi sillä et veli ja äiti lauloi mulle ja sain pienen lahjan (eli vähän rahaa). Syötiin jäätelöä, sit nukuin taas kaks, kolme tuntia koska olin helvetin väsynyt. Ja sitten mentiin syömään ravintolaan. Ihan jees siis. Paitsi mun pään sisällä. Siellä mikään ei ole hyvin, mikään ei koskaan riitä, varsinkaan minä. Syntymäpäiväonnittelut eivät ole juuri lämmittäneet mieltä, vaikka mä oon oikeen koettanut keskittyä siihen. Ajattelemaan positiivisesti. Mun pää tahtoo vain kuolla ja olenkin ajatellut noin 79,4% hereillä viettämästäni ajasta sitä. Mut en mä ole välittänyt syntymäpäivistä about kymmeneen viime vuoteen.

Mä en vaan tiedä enää. Mua väsyttää, oon epätoivoinen. Mut mua ei uskota missään, tai ainakin tuntuu siltä ettei mua oteta vakavasti. Aina saa vaan kuulla et "odota huomiseen, kyllä se siitä paranee taas". Entä jos en jaksa? Entä jos en halua? Pitääkö mun oikeasti päätyä teho-osastolle, että mut otetaan tosissaan? Riittääkö sekään? Odottavatko ne kutsua hautajaisiin että uskovat? Mun tekis joka toinen hetki vaan mieli pyytää porukoita ajamaan mut päivystykseen. Joka toinen hetki sitten taas päätän etten voi tehdä sitä muille. Näiden "hyvien" vuosien jälkeen. Mä oon ollut viimeksi osastolla... joskus. Oisko kolme vuotta sitten. En edes muista.

Oon vaan jotenkin. Umpikujassa. Ajatukset pyörivät samaa kehää ja en tiedä. Mulla ei ole edes läppäriä minkä voisin ottaa osastolle kun on vain tämä pöytäkone. Kauheaa miten sitä ajattelee vain sitä, miten joutuisi eroon vittu internetistä. Mut mun kaikki on täällä. Henkireikä, elämä, tekstit ja ystävät. Mä en siedä tylsyyttä. Mä en kestä sitä. Mä tarvin tekemistä, jotta mun ajatukset pysyvät kasassa. Tai lähinnä poissa pahoista asioista. Jos vaan voisin kadota, lähteä, nopeasti, tietämättäni. Mä en kykene tuntemaan enää asioita. Mä en saa tyydytystä mistään. Mä en jaksa.

np: Routasielu - Soturi

lauantai 10. tammikuuta 2015

On turhaa koittaa olla onnellinen

Kesken Apulannan keikan muhun iskee hyvin voimakas ajatus: mut on tehty kuolemaan, mä tulen kuolemaan, mä haluan kuolla. Automatkan porukoiden kyydissä takaisin Lahteen mä mietin että mun vieressa istuu mun paras ystävä ja etupenkillä vanhemmat ja mun tekee mieli käskeä niitä vain ajamaan PHKS:n päivystykseen jotta pääsisin osastolle. Mut sit mä mietin et kuka ruokkisi marsut ja luovuin osasto-ajatuksesta. Sen sijaan ajatus kuolemasta ei ole jättänyt mua vieläkään. Mä en pysty kertomaan keikastakaan nyt juuri. En muista kunnolla muuta kuin sen kun raahauduin Nooran kädestä kiinni pitäen vastavirtaan ihmisten seassa kun ängettiin tietämme vessoille keikan jälkeen. Ja että mua paleli. Ja että Lutakon keikalla oli jostain syystä kaikesta huolimatta se sellainen "oikea keikkatunnelma", mikä tuol Barona Areenalla puuttui. Vaik oli se ihan hienoa, ei siin mitään. Mut.

Päässä soi että sillä mielessäni leikin; jo tänäänkö lähtisin ja on hyvin ristiriitainen olo. Väsyttää ja väsyttää, muttei kuitenkaan ja voihan vittu. Mä olen käyttänyt aivan liikaa rahaa taas, mutta sekään ei tunnu missään tai mitenkään. Mä en tiedä taaskaan haluanko mä elää enää, mutta miten mä hakisin apua? Mä en osaa puhua näistä ajatuksista - ja kuka ruokkisi marsut? Ja mitä ne voi mulle tehdä jos en halua? Niiden pitäisi nähdä mut just nyt, ei enää huomenna, koska huomenna voin voida taas hetken hyvin - kuten voin lääkärintapaamisessa. Mut nyt kaikki kaatuu taas niskaan. Auttaako se, että mulla on pari selviytymiskeinoa, jos mä haluan tätä aina vain uudestaan ja uudestaan - kuolla.

Huomenna mä täytän kaksikymmentäviisi vuotta. Rocktähdet kuolee kyllä vasta kaksseiskana, mutta voisin tehdä poikkeuksen ja kuolla jo kaksivitosena. Mä en osaa vain elää, enkä tosiaan tiedä haluanko edes. Mua ahdistaa koko syntymäpäivä ja varsinkin toi ikä. Mä elän täällä vain materiaa varten - eikä sekään tuota enää samanlaista tyydytystä kuin joskus. Siksi tää mun kuluttamisen määrä vain kasvaa ja kasvaa ja elän koko ajan enemmän velaksi. Mä oon lumipalloefekti; sellainen pallo joka on kasvanut jo liian suureksi eikä sitä voi enää pysäyttää. Se vain kiihdyttää vauhtiaan kunnes törmää; kohtaa loppunsa; hajoaa; tuhoutuu.


Mä hymyilen kai tekohymyä hamaan loppuun saakka.

np: Apulanta - Maanantai

torstai 8. tammikuuta 2015

You should know where I'm coming from

Lääkäri oli tänään. Jännitin aivan saatanallisella volyymilla. No, mä selvisin kuitenkin hengissä. Kuitenkin, vaikka välillä vainoharhailin(?) että hoitajat huokailivat liian painokkaasti tai tuijottivat toisiaan liian merkitsevästi. Onneks se lääkäri ainakin on ymmärtäväinen ja. Niin. Mukava. Lääkitykseen ei tehty sinänsä muutoksia, mut mun Opamoxin "perusannos" muutettiin 15mg:sta 30mg:aan, joita saan ottaa max. kaksi päivässä. Pelottaa hieman, kun mulla on nyt aiempaa enemmän Opamoxia käsillä, mut toisaalta sanoin et mulla on pienempi riski yliannostaa jos otan kahden 15mg napin sijaan yhden 30mg napin. Se vaan on mun pään kannalta helpompaa. Toivon. Ja onneks lääkäri lohdutti et sen mielestä 30mg Opamoxia ei kerralla ole edes iso annos. Lohdutti, kun oon pelännyt ottavani "hirveästi" sitä kun otan kaksi tai kolme 15mg:sta kerralla.


Eilen pelattiin jätkien kanssa melkein puolilleöin. Catania ja Bang!ia. Voitin Catanin hienoisen "okei voita nyt sit" -asenteen siivittämänä. Häviö oli katkera. Tänään oon hengannu Eetun kanssa. Joo, kyllä, me tavallaan niinko taas seurustellaan. Jaa, mitäköhän tästäkin. Mutta totesin Eetulle, et se on vähän niinko takut: ne palaa aina takas mun luo lopulta. Fate? Who knows. Pepsi loppuu ihan just mutten jaksa hakea kaupasta lisää. Pettymyyyyssssss. Rahat on kadonneet tililtä pelottavaa vauhtia, sillä apteekkiin meni 50€ ja söin ja ostin uudet rintaliivit kun toiset hajos (eli omistan tällä hetkellä jälleen kahdet, kyllä, ja toiset on jo ihan paskassa kunnossa :3 nam!). Muutenkin kauhea shoppaushimo. Niinpä oon päättänyt etten saa ostaa kuin korkeintaan uuden kympin lompakon Monkista jos ehdimme sinne huomenissa.

Pitäisi jaksaa suihkuun. Huomenna pitää viel mennä aamusta siivoomaan kämppää koska Apulannan keikan jälkeen Noora tulee tosiaan bunkkaan mun luo yöksi. Aamulla pitää myös käydä kaupassa. Kauhistuttaa miten pitkä päivä huomisesta tulee, ja pelkään saavani ahdistuskohtauksen jo pelkän tapahtumien määrän perusteella. Ja päivän pituuden, huh. Double kill. Mut joo niin jos sinne suihkuun jaksais niin vois pelaa Carcassonnea Eetun kanssa. Se osti siihen uuden lisäosan (nro. 2, eli Kirjurit ja kauppiaat). Yayyyy ♥

Mut joo hei nyt Elina oikeesti sinne suihkuun. Yritän motivoida itteeni tolla pelillä :D Suihkussa käyminen on yks vaikeimpia asioita in the whole fucking world. For sure. (Ja yritän tässä keksiä hyviä jutunaiheita mistä kirjoittaa vielä että ei tarvisi mennä suihkuun...) Mut pakko se on kai tehdä että pääsis semiajoissa tänään nukkumaan (jos vaikka vaihteeks nukuttais) koska jos oon nukkunu tyyliin viis tuntia ja huomenna pitäis jaksaa aamuyön puolelle niin. No deal. NYT MÄ MENEN. Joo.

np: BANKS - Drowning

tiistai 6. tammikuuta 2015

Lattialta satelee viestejä menneisyydestä


Juuh elikkäs tein videon. Kuten voitte huomata. Höpöttelen siinä kaikenmoista muistaakseni en kyllä muista että mitä mutta höpöttelenpä kuitenkin! :3 Yritin myös ottaa pari kuvaa takkunutturasta mutta persiilleenhän se meni. On tossa silti pari. Laitan tähän toisen kohta. Toinen löytynee pian tuolta sivupalkista. Pitänee ehkä säätää hieman ulkoasun värejä taas... Hups. Näytän muuten videossa kaljulta. Taisin mainitakin siitä. Hups. Kalju = ihan jees.


Täs ny sit naama vielä. Ja sit mikä vituttaa tällä hetkellä eniten: se miten velaksi elän, kirjaimellisesti. Tekis mieli ostaa lisää näitä lasiplugeja crazyfactorylta, ois alekin siellä ja kaikkea. Mut. Eihän mulla ois varaa. JA SILTI SAATAN TEHDÄ SEN. En vain pysty. Estämään itseäni pienissä Pepsi-pärinöissä (ja tällä kertaa vain Pepsi). Tai muutenkaan. Okei ehkä mä pystyn siihen. Jos oikein kovasti keskityn vain järkeistämään.

Ja onhan mulla Pepsiä... Ja pilttiäkin kyllä, päärynää ja mangoa ♥ Ja nälkä. Ja vessahätä. Kaikkea perkele! Pitäisi (lue: haluaisin) tehdä lisää takkujakin, mutta. Ääh kun käteen sattuu. Tuohon sormeen. Perkele. Ehkä mä vielä. Ois kiva saada ne mustatkin tehtyä tässä ennen perjantaita. Pelkään vaan että nää tippuu päästä kesken keikan enkä huomaa ja nää tuhoutu XD Mut joo, eihän siin. Laitan miljoona pinniä et jos se auttaisi asiaa. Siis kiinnipysymistä, ei tippumista. Juuhjooh. Tää on taas näitä turhuuksien turhuus -postauksia, mutta ei voi mitään. Taidan mennä sinne vessaan :3 (No more information </end>)

np: Apulanta - Hiekka

maanantai 5. tammikuuta 2015

En minä tiedä mistään mitään

Mulla on hyvä fiilis. Saan huomata ja kuulla ostaneeni asioita pärinöissäni, mutta sekään ei haittaa mua. En muista juuri mitään siitä yöstä, mut lieneekö edes ihme. Mut olo on. Suorastaan vauhdikas. Eiliseen verrattuna riemuisa. Pelottavan iloinen. Keho sanoo, että väsyttää, mutta mieli että menee ja kovaa. Yritän parhaani mukaan estää itseäni ostamasta mitään, tilaamasta asioita, koska tiedän että tässä kuussa mennään taas ja tiukille. Yrittäisin nukkua, mikäli uskoisin sen olevan mahdollista. Mulla ei ole enää edes Tenoxia, kiitos itseni.

Ja näennäisen hyvästä olosta huolimatta mun mielen täyttää synkät ajatukset. Se on jännittävää. Miten kasvot hymyilee ja nauraa ja mieli möyrii mustassa merenpohjassa. Mietin paljon osastoa, oisko siitä apua? Kun haluaisin vain viiltää syvään, yliannostaa liikaa, kuolla pois. Pelkään tätä mielentilaa, koska tää on just sellainen että mä voisin tehdä mitä tahansa noista. Just because. Ilman syytä. Oikeassa keskisormessa on pikkuhaavoja kaksi tai kolme takkujen pyörittämisen jäljiltä. Sain tänään pyöritettyä kolme. Wow. Nuo pikkuhaavat kutiavat aivan saatanasti. Au.

Oon ostanut nyt bussilipun Helsinkiin perjantaiksi. Bussissa pitäis törmätä Nooraan, mikäli osasin ostaa lipun samaan bussiin. Jännittää. Jännittää vähän kaikki. Torstainen lääkäri ei vähiten. Oikeasti olen jauhanut tästä jo sadasti, mutta jauhan vieläkin: mua pelottaa etten saa mitään rauhoittavia. Pelkään että saan siel Apiksen konsertissa taas sellaisen kohtauksen eikä mulla ole mitään apua itselleni. Pelkään myös etten saa viedä niitä lääkkeitä sinne. Tietääkö kukaan noista käytännöistä reseptilääkkeiden kanssa? Arvostaisin edes pieniä tiedonjyviä ettei tarvisi stressata niin paljon etukäteen jo.


Mut joo. Kamalan kahtiajakoinen olo. Pelottava olo. Se osasto pyörii mielessä, mutta. Enhän mä ole osastokuntoinen. Mä rehellisesti vain tylsistyisin siellä. Ja luultavasti lihoisin, koska mulla olis ongelmia syödä siellä normaalisti - as always. Koska en vain voi sietää laitosruokaa (kukapa siitä pitäisi?) ja tylsyyteen söisin kuitenkin karkkia. Asd. Ei hyvä.

Ja mä kaipaan viiltämistä. Siis oikeasti viiltämistä. En sitä, mitä mä nykyään saan aikaiseksi. Vaan sitä millaista se oli joskus. Kun olin liian sekaisin (?) pelätäkseni. Kun tiesin liian vähän varoakseni. Silloin ennen. Ja mä kaipaan lääkehiiltä ja mä kaipaan havahtumista kiinni kaikenmoisissa laitteissa. Mä kaipaan kaikkea, mitä terveet eivät saisi. Mutta olenko mä terve? En. Mä en ainakaan suostu vielä moiseen lokeroon, sillä mä en tunne itseäni terveeksi. Terve ihminen ei haaveile asioista, joista minä haaveilen. Asioista, joita minä haluaisin toteuttaa. Vai?

Oon juonut kai puolitoista litraa Pepsi Maxia jo. Mä painan ihan liikaa, ja söin pitsaakin. Mun piti painaa alle sata tän vuoden alussa! Matkaa on vielä (taas) pari, kolme kiloa. Mä kävin jo niin lähellä; oli alle kilo matkaa "alle sataseen". Nyt vaaka näyttää (tosin ilta)painoa 103,5kg. Aamuisin se on pyörinyt siinä 102,7kg:n ympärillä. Ei hyvä, tahdon laihtua. Tahdon, että hoitajatkin huomaisivat, sanoisivat että "ootko sä laihtunut?". Tai edes joku sanoisi, joka ei tiedä että yritän laihtua. Että edes joku vieras huomaisi ilman sanomista. Muttamutta. Taidan jatkaa sekavaa oloani. Jos vaikka alkaisi jossain vaiheessa väsyttää? Ja mun rintaliivitkin hajos.

np: Garbage - Not Your Kind of People

You can't carry me; I'm too heavy inside

Minä. Minä, joka en itke koskaan, itken. Mä itken äänetöntä huutoitkua. En vain halua nähdä mun syntymäpäivää enää kertaakaan. En jaksa. Voisiko joku pysäyttää ajan? Mä itken lohduttomasti ja mun silmät kirvelee suolaisista kyyneleistä. Mun tekis mieli mennä nyt heti vain herättämään äiti, sanoa sille etten jaksa enää ja luovuttaa kokonaan. Mä en todellakaan halua kuolla, mutta kun helvetti en jaksa elääkään. Mä haluaisin vain olla normaali. Sellainen, johon ei satu jatkuvasti. Sellainen, jota ei vuoroin pidetä pilkkanaan ja vuoroin hyysätä. Mä en uskalla taas käydä nukkumaan, koska pelkään kuolemaa. Mutta mä pelkään elääkin. Mä olen ihan liian vanha tähän, ihan liian väsynyt. Missä vitussa on se off-kytkin, jota painaa että tää loppuisi? Mun ympärilläkin on vain pahaa oloa ja mä en enää yksinkertaisesti jaksa. Mä hajoan. Jos tietäisin että mua voitaisiin auttaa, hakisin apua nyt. Mutta tää maailma on niin hullu ettei ulkopuolista kunnon apua saa edes haudassa, sinnekin pitää sukulaisten kantaa. Kaikki ovat niin turtuneet mun oloihin, että vaikka menisin nyt herättämään vanhemmat, ne sanoisivat että "katsotaan aamuun, nuku nyt, aamulla kaikki on paremmin". Mut kuinka vitun monta aamua mun pitää katsoa vielä? Kukaan ei enää ota mun pahaa oloa tosissaan. Oisinpa parantunut jo vuosia sitten. Oisinpa jäänyt ilman tätä taakkaa. Voi kun en olisi edes syntynyt.
np: Before the Dawn - Morning Sun

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Iho, hiukset ja luut

Avaan silmät. Pimeää. Tuttu sänky. Hiljaista. Varmaan aikainen aamu, ajattelen. Katson kännykän kelloa, se näyttää viittä vaille kahdeksan. Illalla. Ihmettelen hetken, kunnes erehdyn avaamaan instagramin ja mun väsynyt naama ja #taidanmennänukkumaan tuijottaa mua. Kello on ollut jotain kuusi. Aamulla. Muisti palaa hitaasti ja palasina. Ahdistus iskee; vittu mitä menin tekemään taas. Pelko iskee; kuinka vihaisia porukat ovat mulle? Kuulen ulko-oven käyvän - veli tulee töistä kotiin. Nousen äkkiä ja pamahdan ovesta samaan aikaan olohuoneeseen kuin veli. Ne ei uskalla huutaa yhtä paljon veljen juuri tultua kotiin ja kun ne haluaa kuulla veljen kuulumiset. Pelkoni osoittautuvat turhiksi, sillä hyvä että jaksavat vittuillen sanoa huomenta mulle.

Syön, pyöritän tunnin aikana mahtavat kaksi takkua ja nyt onkin sitten aika mennä nukkumaan, sillä aamulla pitää nousta ennen seiskaa. Ja äiti varoitti mua valvomasta tätä yötä, koska mulla on huomenna töitä en jaksa valvoa. En tajua mikä noiden ongelma on sen kanssa että jos  valvon, ne valvoo, mutta jos veli valvoo niin ei ongelmaa. Tästä tulee mulle sellainen teiniraivo että. RAAH. Mut koska tänään ei oo tapahtunut muuta (yllärillä), ei mulla ole tän enempää "asiaa". Hyvää yötä.


PS. Mulla on paska olo. Todella. Kaikin puolin. Miksi mä olen edes olemassa? Tällainen paskakasa. Musta ei koidu kenellekään mitään hyvää. Antakaa anteeksi.

np: Lasten Hautausmaa - Iho, hiukset ja luut

"Tahdon kuolla myrkkyyn yksin"

Kello on viis, aika lentää. Pitäisi kai nukkua, oikeasti, mutta kun en saa unta. Harkitsen vielä paria Tenoxia, mutta tiedän ettei se ole ratkaisu. Nekään eivät varmista unta, ja. No, olisivat vaan lisäkuormitusta elimistölle kaiken muun lisäksi. Pulssi on sentään normaali, ja pupillit reagoi normisti, joten en usko että mulla tässä mitään hätää on. Varsinkin kun ei nukutakaan. Tai on sellainen pöhnäolo, muttei varsinaisesti sellainen että pitäisi kaatua sänkyyn. Tai siis siitä olen varma, että jos sänkyyn kaatuisin niin pian nukahtaisin, mutten uskalla nyt.


Pakko pitää valokin päällä, tai väsymys iskee helpommin. Ja ehkä vaihdan nyt yöpaidan, rintaliivit hajosivat ja ne pistelee ilkeästi muutenkin. ... Yöpaita on mukavan viileä. Vessaan kävellessäni pitää hieman keskittyä askeleisiin. Kai mun on pakko nukahtaa kohta. Jos mä vain pari Tenoxia otan. Äiti laittaa facebookissa viestiä et NYT NUKKUMAAN ja taidan totella. Kolmen Tenoxin voimalla nukkumaan. 150mg Opamoxia ja 60mg Tenoxia viimeisen yhdeksän tunnin aikana. Eikä aika oo koskaan kulunut näin nopeasti. Kello tulee kuusi. Tai no viisitoista vaille kuusi. Mut joo. Taidan painua nukkumaan. Katsotaan, meneekö iltapäivän puolelle tää herääminen :D

np: Gary Jules - Mad World

Divine act of lunacy


Kolme Opamoxia siihen, että ahdistaa ja pää huutaa yliannostusta. Kolme, koska olen todennut ettei vähempi riitä enää poistamaan ahdistusta. 45mg Opamoxia, jotta edes vähän helpottaisi - about tunnin odotuksen jälkeen. Nyt, puolen tunnin jälkeen, ei tunnu vielä mitään missään. Kuten hoitajatkin ovat todenneet, mulla on tolet kasvaneet tähän rauhoittavaan. Enhän mä ole koskaan mitään toista rauhoittavaa käyttänytkään. Aina vain, 2008 vuodesta lähtien, ajoittain enemmän tai vähemmän Opamoxia.

- -


Ja vielä kaksi lisää. En voinut vastustaa. Mutta tää on parempi kuin yliannostus. Parempi kuin sairaala. Pari liikaa on ihan hyvä suoritus, jos toinen vaihtoehto ois ollut parikymmentä liikaa. Joo. Nyt mä selviän. Kohta alkaa päässä tuntua siltä, että voin unohtaa koko paskan yliannostusasian ja jatkaa vain olemista - rauhassa.

- -


Puolitoista tuntia kulunut lähes huomaamatta, ajatus seisoo, mut ainakaan ei sinänsä ahdista. Himo yliannostaakin on pienentynyt, hieman. Ei se poissa ole, mutta mä oon sen verran poissaoleva, ettei jaksa kiinnostaa. Ainakin pupillit reagoi normaalisti, ainoastaan tasapaino on vähän niin ja näin kävellessä, huimaa. Mut joo, kyllä se himo siellä takaraivossa vielä hakkaa. 

- -


Taas kuluu aikaa puoli tuntia. Sitten tunti. Hieman vain vippaa päässä, ei sen kummempaa. Kun istun tässä paikallani niin välillä tuntuu keho löysältä, muttei muuta. Pupillit reagoi edelleen. Pepsi loppuu pian. Tekee edelleen mieli vain napata muutama lisää. Vai pari. Kolme. Eikö kahdeksan olisi hyvä? Tiedän, että myös tää kasvattaa toleja, mutta kun mun pää. Se huutaa. "Ota ny pari vielä!" Kymmenestä jouduin juuri ja juuri sairaalaan juomaan sitä  mustaa hiililitkua, mut kahdeksan on vähemmän ja jos en kerro kellekään.

- -


Vielä kolme. Vielä vain nää kolme. Mä lupaan lopettaa tähän. Iltalääkkeetkin pitäis kai muistaa ottaa. Muttei vielä, ei väsytä. Ja sen voin sanoa, et aika kuluu kuin siivillä, kohta mennyt viisi tuntia siitä kun otin ensimmäiset pillerit. Mietin kyllä jo että soittaisin Myrkytystietokeskukseen, mutta. Pelkään että ne kutsuvat ambulanssin. Ja koska tää on tapahtunut usean tunnin aikana niin ei ne varmaan mitään. Koska muistaakseni lääkehiili pitäisi antaa about puolen tunnin sisällä "myrkytyksestä". JA VITTU TÄMÄ OLE EDES MYRKYTYS. Pyhpah.

Tää on taas näitä postauksia, joita mun ei pitäis julkaista teidän takianne. Mutta mä julkaisenkin tän MUN takia. Että aamulla muistaisin varmasti. Että muistaisin, kun vuosien päästä selaan tätä blogia. Koska mun pitää muistaa. Niin hyvät, kuin huonotkin päivät. Kaikki enemmän ja vähemmän järkevät teot. Mä kirjoitan tätä blogia niin teillekin, mutta lähinnä kuitenkin itselleni. Enkä mä halua valehdella, ei mun päivät oo vaaleanpunaista unelmaa ja pelkkää ruusuilla tanssimista (mikä on hyvin outo sanonta, koska ruusuissahan on tunnetusti helvetisti teräviä piikkejä?). Mä haluan olla rehellinen. Mutta mä en halua satuttaa teitä ketään, joten se tekee tästä helvetin vaikean valinnan. Muistakaa, etten tee tätä todellakaan loukatakseni, satuttaakseni tai muutenkaan aiheuttaakseni teille mielipahaa. Tää on mun taistelu, ja mä aion selvitä. Mun pulssi on normaali, pupillit vastaa ja olo ei enää edes tunnu kovin huteralta. Uskon, että moni humalatila voi olla pahempi kuin tämä :D Joten rakkaat, älkää huolestuko, mä olen ihan fine. Oikeasti. Lupaan ja vannon. ♥

//Ja vielä kaksi. Kymmenen yhteensä. Anteeksi. Pitäisi kai nukkua, mutta pelottaa nukahtaa. No, oma vikani.

np: Gossip - Heavy Cross

lauantai 3. tammikuuta 2015

Aivot narikassa

Menihän ne sähköt eilen. Olivat reilut kaksi tuntia poissa juuri kun olisin halunnut datailla. Möh. JULMAA suorastaan. Tänään... heräsin joskus kymmenen ja yhdentoista välissä, mutta kaaduin takaisin sänkyyn ja nousin lopulta puoli neljä iltapäivällä. Oli vähän kenties väsyväsy ja univelkaa? Pelkään että sähköt menevät taas, mut ainahan voin pyöritellä takkuja kynttillänvalossa ♥ Oon tänään saanut jopa kolme takkua aikaiseksi, varmaan kolmen tunnin aikana. Ei riitä keskittymiskyky, on tylsää kykkiä yksinään hiljaisessa huoneessa ja polviin sattuu :D On se rankkaa.

Kohta päivän eka ateria. Onkin jo hieman nälkä :D Väsyttää vaan armottomasti, vaikka oon kyllä yrittänyt päättää että vielä pari takkua tänään. Mut saa nähdä. Dataaminen voi viedä voiton. Oon niin jäässä tän väsymyksen takia ettei oikeen tekstikään luista. Anteeksi. Raah. Yritän laskeskella paljon mulla menee rahaa Apulannan keikkaan ja matkoihin ym., ois kauhea into mennä Wilmankin luo tässä kuussa. Jos en mitään muuta ylimääräistä (ja turhaa) ostaisi, niin... Voisin ehkä selvitäkin. Ehkä. Pari isompaa laskua ehkä tässä kuussa ja silleen, mutta.

- - 

Söin. Ei ainakaan heikota enää, huh, vatsa räjähtää! Nyt on myös kylmää Pepsi Maxia, villasukat ja CMX:ää. Palelee kyllä silti, villasukista huolimatta. Pelottaa, kun nukun lattialla (koska veli vei mun sängystä patjan ja silleen en jaksa selittää nyt :D) ja tapasin tänään täältä porukoiden kämpästä saatanallisen ison ruskean hämähäkin. Varmasti joku tappaja, kuolen yöllä kun nielaisen sen kokonaisena, hyrr, pelottavaa.

Vituttaa kun aivot lyö tyhjää. Oon kirjoittanut tätä tekstimäärää kohta kaksi tuntia ja siitä ollut syömässä jonkun viisitoista minuuttia. Ei ehkä ois pitänyt koskaan edes aloittaa tätä päätöntä tekstiä. Mut tylsyyksissään sitä tekee tyhmiä asioita. Mm. tylsyyksissään. En tiedä. Väsyttää törkeenä, ei varmaan synny enää takkuja tänään. Huoh. Tätä vauhtia saan ton kaiken 650g villaa takutettua... ens jouluksi? :D JA KYLLÄ! Sitä on juurikin noin paljon :D Okei tosin olenhan mä 62,5g noin karkeasti jo takuttanut XDD Huooohh.

Olo? Niin. Sellainen semieimikään. Paskat ajatukset on pyörineet hieman mielessä, mut suurimmaksi osaksi on ollut vain sellainen määäääääähmeeeeeh -olo. No, en mä oo ees kauaa ehtinyt olla hereillä tänään että. Ehkä pitää kohta vaan mennä nukkumaan. Tai pyörittämään takkuja. Sopivan aivotonta hommaa, sopis tähän tilaan kyllä loistavasti. Sen vielä sanon, että on semiahdistavaa kyllä kun tähän vuoden vaihtumiseen liittyy aina kaikkien kauhea elämäntapaparannuspakko. Facebook ja blogit ja kaikki täyttyy lupauksista, kuinka vuoden aikana laihdutaan, kiinteydytään, parannetaan maailmaa ja ollaan yksinkertaisesti vain miljoonasti parempia ihmisiä kuin edellisenä vuonna. Mitä mä aion? En tiedä. Jos hengissä selviäisi, niin olis jees. Oon viikon päästä 25-vuotias, kouluttamaton, never-been-to-work ja eläkkeellä. Aika mahtavasti menee. Mut joo, ei pitäis valittaa kai heti vuoden alusta. Ehkä mä. Selviän.


np: CMX - Sillanrakentaja