Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 27. helmikuuta 2015

I'm not America's sweetheart



Pitkästä aikaa olen jaksanut tunkea lisätakkuja päähän. Tänään oikein solmin ne omiin hiuksiin, hieman rumasti, mutta välttävästi kuitenkin :3 Hieman parempi päivä taas? Eilinen oli sekavaa, niin sekavaa, vaikka ihan mukavakin kun käytiin leffassa ja syömässä äidin kanssa jne. Mutta pää... se taas reistaili. Samaa se varmaan tänään taas jossain vaiheessa, mutta. Ääh. Huomenna on THE päivä marsuille kun pääsevät uuteen kotiin. Harmittaa hurjasti etten niistä voi pitää kunnolla huolta, mut samalla oon iloinen että pääsevät uuteen rakastavaan kotiin, koska juurikin ensiksimainittu. Uudet omistajat vaikuttivat oikein innokkailta ja päteviltä, iloisilta ja tyytyväisiltä. Toivottavasti kaikki menee hyvin heillä marsujen kanssa!

Huomenna meen siis aamusta pesemään häkin ja laittamaan pojat ja tavarat matkakuntoon. Sitten kai isovanhemmille, sillä muuten en saisi kyytiä maanantaina olevaan lääkäriin kun kukaan porukoista ole tulossa silloin maalta Lahteen. Lääkäri jännittää hieman vain tällä hetkellä, lähempänä luultavasti enemmän. Tavallaan odotan tietynlaisella innostuksella, koska asiat saattavat taas selvitä entisestään (ja siis toivottavasti selviävätkin, epätietoisuudentynkä päässäni on vieläkin ahdistava ja olemassaoleva). Oon vain jotenkin sellainen ihminen että arvostan ja pidän siitä että tiedän asioita, olivat ne sitten kipeitä tai mukavia. Tieto ei lisää kohdallani tuskaa vaan suurimmaksi osin helpottaa oloa - ainakin tietyllä tasolla.


läskipaskapattipolvet ja risat sukkikset (instagram/puhelinlaatu)

Uudet lasit painaa hieman korvia, ja ne sopii mammalle ihan älyttömän hyvin mutta äidille eivät sitten ollenkaan :---DD Päätä särkee slightly ja tolleen, johtuu varmasti siitä että nää lasit tosiaan painaa hieman, mut kaikkeen tottuu ja jos ei totu käyn maanantaina käännättämässä näitä vielä. Just nyt tällä Elinalla on ihan hyvä olla mut. Eihän sitä koskaan taas tiedä. Kaikki voi kääntyä ylösalaisin hetkessä ja sitten mennään taas ja lujaa alas. (Mulla on jopa pikkaisen ollut ikävä ihmisiä, eniten Nooraa ja Wilmaa, mutta en sano tätä ääneen koska pelkään että tää menee ohi ja palaan takaisin siihen ettei mua kiinnosta paskan vertaa kukaan tai mikään. Mutta en mä siltikään ole osannut niille puhua, kenellekään oikein oikeastaan, joten kiitos vain että olette kaikki siellä vieläkin ♥) Mut koska ollaan tääl isovanhemmilla äidin kanssa nyt. Niin. Ehkä kokeilen jos ne pelais Qin -lautapeliä mun kanssa. Tai jotain. Ehkä. Tuskin, mut saahan sitä kokeilla :3 Paiii~

np: Elle King - Ain't Gonna Drown

torstai 26. helmikuuta 2015

And there is no one who can save me


Päätä särkee. Äänet päässä käskevät tappamaan itsensä. 98% musta tahtoo totella, vain 2% huutaa vastaan (karkea arvio). Olen väsynyt. Olen väsynyt tähän jatkuvaan muutokseen kaikessa minkä kanssa mun pitää elää. Olen väsynyt olemaan, hengittämään, jaksamaan. Olen väsynyt siihen, ettei mua oteta tosissaan ja käsketään vain "jaksamaan huomiseen". Mä en halua huomista, mä en halua jaksaa. Mikä estää mua lähtemästä? Se bloody kaksi prosenttiyksikköä.

She says, "How long can I live this way
Is there no one I can pay to let me go
Cause I'm half sick of shadows
I wanna see the sky
Everyone else can watch as the sun goes down
So why can't I?"

np: Emilie Autumn - Shalott

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Heräsin eikä mua masenna, tää on outo päivä


täs mä maanantaina (rumana ja tekotaiteellisena)


täs mä uusien lasien kanssa (rumana potterina)


täs mä uusien aurinkolasien kanssa (rumana as usual)

Mikä siinä onkin että joinain (lue: useimpina) päivinä kuvat eivät vain onnistu? Siitä huolimatta pilaan teidän silmät jollain, mikä parantaa mun näköä. Mun Synsamilta (ei mainostusta) ostamat silmä- ja aurinkolasit (vahvuuksilla!) saapuivat eilen. Mulle on naurettu (by random nainen tyttärineen Ginassa) ja mua on ihasteltu. Itse pidän näistä. Molemmista. Vaikka näytänkin erittäin vammaiselta noissa kuvissa jne. Lasit on merkkiä Andy Wolf ja aurinkolasit sen sijaan Pierre Cardin. Ja ihan oikeesti, ne näyttää paremmilta livenä kuin kuvissa :------DD

Eilen näin ihanaa Milkaa piiiiiiiitkästä aikaa. Pyörittiin ja hyörittiin, käteen jäi jotain pientä molemmille ja juotiin smoothiefruitiemiksikänytpitäisikäänsanoa -juomat. Mä vielä eksyin Amarilloon lukemaan ostamaani Teemestarin kirjaa ja juomaan kaakaota, kun odotin kahvitteluryhmän alkua (jee). Ihan randomilla poikkesin Synsamilla ja TADAA! mun lasit olivatkin valmiit. Tiedän, että ne tulee jakamaan mielipiteitä, mut hei, mä pidän! Kahvitteluryhmässä join vettä (koska en edelleenkään pidä teestä saati kahvista) ja söin palan unelma(kääre)torttua. Oli liian makeaa mun mieleeni.

Pari päivää on ollut parempi olo, noin keskiarvollisesti, vaikka esim. eilinen Milkan tapaaminen veikin jotenkin paljon energiaa ja Amarillossa leijuin irti tuolista ja maailma pyöri, mut yritin kaikesta huolimatta keskittyä lukemiseen enkä siihen kaikkeen muuhun ja lopulta olo meni onneksi suurinpiirtein ohi. Tänäänkin on ollut ihan jees, oon lagannu porukoilla äidin kanssa (kun sillä on loma), pessyt pyykkiä ja auttanut äitiä tekemään sämpylöitä. Huomenna taidetaan äidin kanssa mennä leffaan katsomaan Kaiken teoria (oi, Eddie Redmayne ♥ ...!).

Inhottaa kun nää olot vaihtelee näin rajusti. On edelleen uskomatonta ja outoa ajatella että mua onkin jollain mystisellä monta. Minä, me, kuka, apua? Sekavaa. Jännittää, millä diagnoosilla lähtee B-lausunto Kelaan kuntoutustuesta, myönnetäänkö sitä mulle enää jne. Pelottaakin. Ja tuosta vaihtelusta... Se on äärimmäisen raskasta. En eilen jaksanut avata illalla edes konetta, ja kävin nukkumaan jo ennen seitsemää. Ei ihan normaalia musta, ei ainakaan jos oisin normaali mun ikäinen. Ei kukaan kaksvitonen käy nukkumaan joka helvetin ilta ennen kahdeksaa? Välillä onnistun vahingossa valvomaan ysiin asti ja joskus hieman ylikin, mutta on enemmän sääntö kuin poikkeus että viimeistään kasilta oon unten mailla. Vituttaa sekin.

Paino pyörähti tänään melkein jo 98kg:n puolelle, mutta jäi kahdestasadasta grammasta kiinni se. Niin lähellä, mutta silti ulottumattomissa (vielä tänään!). Oon salaa haaveillut, että jos paino ois tän vuoden lopussa 80kg:n puolella. Ai että, ois nannaa! Mut joo, nyt taas väsyttää (jo), koska oon herännyt seiskan aikoihin aamulla (sen siitä saa kun nukahtaa niin aikaisin ja ääh :C). Ärsyttää tää, jos vaikka saisin käännettyä unirytmiä että menisin kympiltä nukkumaan ja heräisin ysiltä aamulla. Mutta ei, ei onnistu kun viiden aikaan iltapäivällä alan olla jo ihan loppu. Määh. Mut nyt taidan ... lopettaa. Ei mulla mitään kunnon asiaa ollut, kirjoittaminen on vähän jäänyt koska oon ollut niin väsynyt. Mut ehkä tää tästä. Yritän? :C PS. Sain kai marsut myytyä uuteen kotiin? Näin siis ellei tapahdu jotain katastrofaalista :3 Toivottavasti ovat onnellisempia uudessa kodissaan... ♥

np: Kuudes Silmä - Anteeksi

lauantai 21. helmikuuta 2015

Pale // Pale






"Lihava, ruma, tyhmä, läski, idiootti, oksettava, kuole, kuole, kuole, kuolekuolekuolekuole!" Mä en jaksaisi tätä enää. Näitä ääniä mun päässä, tätä pahaa oloa, väsymystä, ainaista väsymystä. Mä en jaksa. Miten mä pääsisin pois kun mulla ei ole voimia tehdä sitä itse (kai). Mä toivon jokaisen vastaantulevan auton olevan se viimeinen, en jaksa välittää enää edes perheen kohtalosta. Parempi kai että kuolisivat mukana, kukaan ei jäisi suremaan. Tai tulis edes joku taivaankappale niskaan. Ei ole vain voimia enää. Mihinkään. Mä oon töykeä ihmisille, työnnän ne pois, koska parempi niin. Oh, I'm sick.

np: Anna von Hausswolff - Pills

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Me, myself and I?


Lopultakin tää päivä koitti. Heräsin ahdistuneena, mutta ahdistus jotenkin hälveni päivän mittaa ja loputla kävelin hoitajien luo jopa hyvissä oloissa. Istuin oranssikeltaisilla sohvilla odottaen, eikä ahdistanut tai jännittänyt juurikaan. Lopetin tapaamisen sanomalla, että olen tavallaan helpottunut, ja me nauroimme tyhmille jutuille ja varasimme uusia aikoja ja "tähän yhteen kohtaan tulee kolmen viikon tauko, mutta Elina, sinä kyllä selviät". En muista kunnolla käynnistä kaikkea, olen hieman kateellinen niille jotka voivat sanasta sanaan kopioida tapahtumia, mutta kerron mitä muistan tjsp.

Tärkeintä: en itkenyt vaikka välillä itketti. En tiedä miksi se on tärkeää, mutta se tuntui tärkeältä etten antanut sille valtaa. Käytiin nopeasti läpi verikokeet ("ei mitään poikkeavaa") ja se että olen laihduttanut. Sain positiivista palautetta, tulin iloiseksi. Sitten tulee hiljaisuus ja hoitajat menee jotenkin hieman vaikeaksi. Sanoja; "dissosiaatiohäiriö", "sivupersoonahäiriö", "persoonat", "lapsuus", "traumat". Selitätte vaikeaa asiaa vaikean kuuloisesti, mutta mä ymmärrän suurimman osan. Mulla on  siis kai jonkinasteinen sivupersoonahäiriö. Mussa asuu toisia persoonia. Mun päässä käy kauhea suhina ja kysytte useaan kertaan mitä mä ajattelen. "En mä saa kiinni tästä ajatustulvasta." Ja sekin kuulemma on vain mun persoonien keskustelua, se sekava mölinä päässä.

Mä oon tosiaan huojentunut. Ehkä tää kaikki vihdoin selviää. "Tähän ei oo sitten mitään lääkettä." Ja mä ymmärrän senkin; ei tietenkään voi lääkitä ja poistaa jotain joka on osa mua. Mutta jotenkin käsitän, että tää ei poissulje muita mielen sairauksia, ja mun lääkitystä ei ainakaan alkuun pureta mitenkään tai muuteta mihinkään suuntaan. Kahden viikon päästä lääkärintapaaminen, pitää uusia kuntoutustuki, ja ehkä todennäköisesti puhumme tästä lisää. Saan hoitajien sähköpostiosoitteet kun niitä pyydän, saan lähettää sähköpostilla fiiliksiä heille niin ne eivät unohdu matkan varrella. Olo on kaikin puolin jotenkin helpottunut ja hyvä. Jotenkin selvä ja selkeä, taas kerran.

Tässä on hirveästi ajateltavaa, mutta osasin tavallaan arvata tämän. Ehkä olin jopa liian tyyni? Onko se mahdollista? On jotenkin outoa ajatella, että sen sijaan että olisin Elina, olenkin tavallaan Elinat. Ja että mun pitää opetella keskustelemaan niiden muiden kanssa, jotka eivät ole aina läsnä. Ja että ne voivat keskustella mun tietämättä, elää omaa elämäänsä ilman mua, mun kehossa, joka onkin muka yhtäkki' meidän keho vaikka ovathan "ne toiset" olleet olemassa about aina, ainakin todella pitkään. No mut, tänään mä myös kävelin sisään Synsamin ovista, ostin itselleni uudet silmä- ja aurinkolasit vahvuuksilla (kun kerran samaan hintaan sain) ja söin isovanhempien kanssa ravintolassa -10kg:n kunniaksi. Ja mulla on edelleen päässä takkulammas, bääh! :3 ♥

np: nothing

tiistai 17. helmikuuta 2015

Please, please


Joskus kahdeksan aikaan aamulla:

Helvetin ahdistus. Heti aamusta. Pelkoa, paniikkia, väsymystä - ja se ahdistus. En saanut viime yönä kunnolla unta vaikka väsytti aivan saatanallisesti. Pyörin yli kolme tuntia sängyssä, kunnes siirryin kokeilemaan nukkumista lattialla patjalla. Siihen sit nukahdin jossain välissä - lopulta. Heräsin kuuden aikaan väsyneenä, mut ilman et ois unettanut enää yhtään. Vitutti. Laskuja on helvetillinen pino, pelottaa senkin takia. Pelkään jatkuvasti että menee luottotiedot, vaikka tiedän etten mä ihan vielä siellä ole. Mut saa pelätä? Äh.

Selkään sattuu taas. En jaksa puhua ihmisille. Eilen sentään näin ihania kavereita, jaksoin neljä tuntia, sitten iski kova väsy, mutta onneksi oli muutenkin jo aika lähteä koska piti ehtiä iskän ja veljen kyytiin. Ehkä olin ton takia illalla vaan yliväsynyt, siksi ei tullut uni. En sit tiedä. Tuntuu et sosiaalisuuskiintiö on taas ihan täynnä. Vaikka oli mukavaa, se läsnäoleminen väsyttää aivan saatanasti. Muisti pätkii, mut toimii jotenkin. Kai. En osaa luottaa enää itseeni. Odotan huomista kauhulla, tuomiopäivä, en jaksaisi. Äh.

Pakko kai hakea buranaa tai jotain jos se auttaisi tuohon selkään - ja ehkä mennä hetkeksi takaisin makaamaan, jos vaikka nukahtaisin vielä hetkeksi? En tiedä, tällä hetkellä pelko ja ahdistus ovat ne sanat jotka kuvaavat mun tuntemuksia parhaiten. Kaikin puolin. Kaikki pelottaa, kaikki ahdistaa. Kuuntelin eilen musiikkia, äiti totes et kuulostaa ihan hautajaismusiikilta ja sanoin että ai, mun korvaan kuulostaa mahtavalta. Tekee mieli vain lyödä itseään. Paras kai kaivautua sinne peiton alle? Ja ainiin; mun päässä on (takku)lammas :3 Bääh

- -


the amount of pink glitter, oh, oh, oh

Klo 11 ja/tai jotain:

Väsyttää. Yritin ehkä noin kolmesti nukkua, en vain saanut unta enää. Tai taaskaan. Tai vieläkään. Tai jotain. Niinpä kuuntelen Placeboa ja yritän kestää selkäkipua (sellainen ihana toispuoleinen, johon ei näköjään särkylääke tai venyttely ja pyörittely auta). Joona makaa peiton alla ja tuhisee. Koirapoika ♥ Mulla on nälkä, muttei ole oikeen mitään ruokaa tjsp mitä tekisi mieli. Ratkaisu: en syö. Loistoratkaisu! Mut hei jotain positiivista; ahdistus on painunut jonnekin syvemmälle enkä tunne sitä enää niin selvästi. Jeah? Jeah.

Katselin mä kuolaten Dr. Martenseja tuossa äsken. Kaikkia ihanan värisiä ja upeita kuviollisia ja silleen. Onhan mulla nuo mustat yhdet. Mutta. Tahtoo lisää. Oispa rahaa kaikkeen mitä tahtoisin; hukkuisin roinaan eikä tarvis suunnitella itsemurhaa kun tukehtuisin sen tavaramäärän alle onnellisena? Suklaa ois jees. Niinko nyt. Heti. Joo, oispa. Äidillä on salapiilo, mut enhän mä niihin voi koskea :C Ja suklaan syöminen ei ratkaise mun ongelmia.

Paino aamulla edelleen tasan 99kg. Tahtoisin että se ois jo 89kg. Tai 59kg. Joo. Vituttaako? Joo. Mä oon väsynyt laihduttamiseenkin, voihan. Kaikki asiat väsyttää ja väsyttää ja väsyttää kokonaisuudessaan ihan helvetillisensaatanallisesti. Voihan. Ehkä pitäis vaan pelata simssiä taas hieman? On mulla taas ladattuna siihen kaikkea hienoa cc:tä... Taas. Lisää. Koneelta loppuu tila musiikin ja simscc:n takia. Vittu :3 Tulee hieno teksti. Lähinnä oikeesti kirjoitan tätä tajunnanvirtaa koska on tylsää ja tylsemmäksi vain menee mitä kauemmin olen valveilla. Jee. Eli jos vähän sims sen sijaan että kirjoitan hölynpölyä jota kukaan ei oikeasti jaksa lukea? (Paitsi ehkä mun ihanat lukijat?) Joten mukavaa päivänjatkoa ja silleen. Meen →

np: Placebo - Bionic

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Tekis mieli kirjoittaa tähän vain että "hyvää yötä"


Heibo. Pitkästä aikaa raahauduin ulos kameran kanssa. Kuvissa seikkaillee maiseman ja mun jalkojen lisäksi Joona-koirapoika. Oli kylmä, tuuli hieman ja mun sukat rullaantuivat maihareissa aina ihan varpaisiin saakka ja jalat paleli puolet matkasta kun en saanut nostettua niitä enää takaisin. Jeah. Mut joo, täs ois näit taidekuvia. Pyhpah :3














Oon pohtinut taas paljon kuolemaa. Ihan liikaa. Ei pitäisi ajatella sitä, mutta kun. Se vain pyörii ajatuksissa. Ja aina kun ajattelen sitä, tai olen ajattelematta, ääni päässä käskee lyödä itseään kasvoihin. Rankaise itseäsi koska olet paska ja paha ihminen. Ja nyt palelee. Asiasta näin toiseen poiketakseni. Väsyttää taas, väsyttää aina vain. Heräsin yhdeksältä, söin nopeasti aamupalan ja palasin sänkyyn, ja lopulta heräsin kahdentoista aikoihin. On myös ehtinyt ahdistaa, ahdistaa niin saatanasti tää maailman ja totuttujen asioiden hajoaminen mun ympäriltä. Onneks enää periaatteessa kaksi päivää ja on keskiviikko, jota odotan hyvin, hyvin sekavin tuntein. Jos vielä tunnin jaksaisi hereillä? Eihän kukaan mene puoli seitsemältä nukkumaan, eihän?

np: The Heartburns - Fucked Up & Down

lauantai 14. helmikuuta 2015

Vaarallinen kuin piraija

Mua pelottaa, en tiedä oikein miten päin olla. Tää johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että mä odotan keskiviikkoa ja varmistusta sille mitä mä ajattelen pääni sisällä että ne ajattelee. Mutta hysssss, siitä ei saa puhua ääneen koska en mä voi tietää, en mä voi arvata, en mä voi, koska olen vain mä. Olen vain mä, minä, joka ei jaksa puhua ihmisille. Se minä, joka on väsynyt ja eristäytynyt. Joka tuntee itsensä rumaksi ja lihavaksi. Se minä, joka ei jaksaisi enää. Ne kaikki, ja paljon muuta.

Oon tänään käynyt äidin seurana kaupungissa ja kaikki loput rahathan siinä meni vaikka äiti ei tiedä että ne olivat mun viimeiset. Kai. Ostin toppimekkojutun alesta (10€) ja huivin, jonka sitoa päähän (7,95€). Käytiin vielä isovanhemmilla kahvilla. Sitten kotiin. Sen jälkeen oon istunut ja pelannut, kuunnellut musiikkia. Mua väsyttää törkeän paljon, väsyttää ja väsyttää. Aina vain väsyttää. Ja epäkiinnostaa ihmiset - ja silti kaipaan ihmisiä. Tuntuu että pää hajoaa, vaikka ei hajoakaan. Täyttä paskaa :3 Tekstikään ei kulje taas, vaikka tekee mieli kirjoittaa.

Mut oon huomannut kuinka pari mun lempparipaitaa ja talvitakki roikkuvat päällä kuin säkit. Mä näköjään olen laihtunut. Kun ostin tänkin paidan joka mulla on nyt päällä, se oli nipinnapin sopiva, nyt sinne mahtuisi pieni lapsi mun lisäksi. Semmoinen, kymmenkiloinen. Sinänsä ärsyttävää kun lempivaatteet jäävät isoiksi, mut parempi ehkä niin. Sinänsä vituttaa, kun olen heittänyt kaikki "pienet" vaatteet aikoja sitten pois koska "en mahdu niihin ikinä". Möh. Mut oishan ne ihan out of fashion nykyään että. Mä tällaisena muotikuningattarena en voiskaan pitää niitä.

Voisin tässä vielä toistella n. sata vuotta sitä kuinka väsynyt olen. Mun pään sisällä on mittava kolmas maailmansota käynnissä, enkä mä voi sille mitään. Voisin nytkin vain mennä yöunille, mutta eihän kukaan mun ikäinen nuku tällaisiin aikoihin kuin minä. Mä en jaksa tätä. Kaikkea. Mitä mun päässä tapahtuu. Välillä (usein) tuntuu siltä että ois vain helpoin lopettaa. Mietin sitä jatkuvasti, mutta oon niin väsynyt etten jaksaisi toteuttaa mitään. Jos vain voisi nukkua pois?


np: Mokoma - Sinne missä aamu sarastaa

torstai 12. helmikuuta 2015

Tyttö f/m eikkaa

Mä pelkään, mä tiedän, että ne lukee tätä. Pakko. Puhuin silti kaksikymmentä minuuttia hoitajan kanssa puhelimessa. Vaikka pelkään. Itkin ja tärisin ja ahdisti niin saatanasti. Ensi keskiviikkona saan lopultakin tietää mikä mulla luultavasti on. Vihdoin. Ja kai mulla joku on, käsitin taas niin hoitajan sanoista. Se sanoi taas, ettei olisi hyvä kirjoittaa, tai että kirjoittaminen on jees mutta... sitten en tajunnut. Mua paleltaa ja on nälkä mutta ei, ei vielä. Pitää kirjoittaa ensin. Pakko saada tätä jotenkin pois mielestä; ahdistusta. 

Mä huudan ääneen "mä en jaksa", mä huomaan mumisevani sanoja ilmaan tyhjästä - ja jokainen sana kertoo siitä miten oon lopussa. Hoitaja vakuuttelee että oon kunnossa ja jaksan eteenpäin. Itse en ole varma. Mulla ois kaikki mitä tarvitsisin itsemurhaan paitsi rohkeus. Sen pitäisi kai olla hyvä, mutten tiedä siitäkään. Mulla on vain niin paha olla. Mä oon kooltani valtava, ulkonäöltäni ruma ja muutenkin vastenmielinen - enkä ole ainoa sitä mieltä (kiitos anot). Mä oon vainoharhainen ja väsynyt. Epätietoisuus riivaa mua, piinaa, repii ja raastaa. Sekavaa. Enempää en voi/pysty sanomaan. En nyt.


vielä kun ei ahdistanut niin paljoa
mä rumensin naamaani;
sotkin ja sorkin.

np: ☽ WIICCA ☾ - F l a s h

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Ilmassa: väsymystä, sekavuutta, ahdistusta

Mua vain väsyttää. En jaksanut nähdä kavereita tänään, peruin. Eilen kävin siellä kahviryhmäjutussa ja oli semikamalaa koska eräs kävijä piipitti kovalla äänellä koko ajan omiaan. Teki mieli vetää sitä turpaan useammin kuin kymmenesti. Selkeä olo on kadonnut, tilalla väsymys ja outoja, pakottavia ajatuksia joita en haluaisi ajatella (esim. lyö, lyö ihmisiä ympärilläs, lyö itseäs, lyö). Väsyttää niin kovin. Nukuin viime yönä neljätoista tuntia + kolme tuntia. Ja vain väsyttää. Nukkuminen ei vie tätä pois, mutta hereilläolo pahentaa. Asdasdads. Päätäkin särkee.

Elämä on helvetin raskasta. Mä en jaksaisi enää. Vielä viikko että pääsen hoitajien tapaamiseen. Suunnittelen taas soittavani huomenna sinne jos olo on tällainen. Ahdistaa. Ahdistaa ihan jumalattomasti. Pitäisi kai ottaa Opamox nyt kun mulla niitä taas on. ... Noin. Nyt sitten vain odotan mahdollista helpotusta. Aaaaaaaa. Musta tuntuu et mun pää on vain puuroa, sellaista tosi jäykkää puuroa. Mikään ei liiku mihinkään ja jos liikkuu niin hitaasti ja tahmeasti. Toisaalta välillä ne ajatukset joita en halua ajatella juoksevat liiankin lujaa ja päätä alkaa särkeä ja en jaksa keskittyä ja tekee mieli vain huutaa että MENKÄÄ POIS.

Mä olen ns. kujalla. Kaikesta. Tai siis. Elämästä. Jotenkin. En tiedä. Mun ikäsillä on jo asuntolainaa ja lapsia ja auto ja koira ja mulla ei mitään kuin mun pää ja kirjoittaminen. On sekin kai jotain. Mutta. You got the point, I guess. (Mitä enemmän ajattelen asiaa sitä enemmän pelkään että psykoosi uusiutuu ja apua. En tiedä mitä tekisin. Mitä tapahtuisi, voisiko mua auttaa?) Mä haluan tietää onko mussa jokin vialla. Vaiko ei. Haluan tietää. En kestä tätä epätietoisuutta, varsinkin kun käsitin hoitajan sanoista että mussa on jokin vialla. Ehkä. Tai sitten vain kuvittelen. Vielä viikko, vielä viikko...


np: Yellowcard - Down On My Head

maanantai 9. helmikuuta 2015

Even if the sky is falling down

Sanokoon kuka mitä tahansa, mä kirjoitan nyt. Abouttirallaa tasan viikko blogitaukoa ja mä en kestä enää. Mä oon kuitenkin kirjoitellut esim. livejournaliin ja muuten, mutta tää on se paikka jossa mä parhaiten osaan purkaa tunteitani. Mun harrastus. Mun pelastus. Mun rakkaus. Kirjoittaminen ♥ Mua pelottaa kirjoittaa tänne, koska mun pää sanoo että hoitajat vahtivat mun tekemisiä ja lukevat mun kirjoituksia. Mä olen kuitenkin saanut sanottua niille tästä puhelimessa, joten hieman on helpottanut sen suhteen. Uskoivat jopa mua kun kerroin tuosta. Blogitauko oli hoitajien suositus, enkä jaksa nyt tähän tuhannetta kertaa alkaa selittää tarkalleen miksi, mutta katsoivat sen mun parhaaksi. No, kokeilin, eikä olo muuttunut mihinkään suuntaan, korkeintaan hieman pahemmaksi kun en päässyt purkamaan pään sisältöjä tänne. Sen sijaan oon kärsinyt päivittäin (kyllä, kärsinyt) ahdistuksesta kun olen ajatellut että "kirjoitanpa blogiin (tästä)!" ja olen tajunnut etten "saa". Nyt kuitenkin tää koekaniinina olo saa loppua ja samoin blogihiljaisuus.

Varoitan, tää on luultavasti piiiiitkä postaus, jos satun muistamaan tapahtumia ja tunteita viime viikon ajalta. Ja luultavasti muutenkin. Olot ei oo tosiaan ollut mitenkään katossa. On ollut ahdistusta, pelkotiloja, itkua, väsymystä ja itsevihaa. Sen jälkeen kun soitin hoitajalle tuosta vainoamisajatuksesta/-äänestä, tuo sama ajatus/ääni käski mua hakkaamaan kämmenselkää kunnes se sinersi mustelmaisena. Käsi turposi, mutta on kuitenkin kunnossa vaikkakin kipeä vieläkin. Tunnin kun sitä mäiskin niin... Tänään ja eilen on ahdistanut ja itkettänyt, sillä olen päättänyt luopua marsuista niiden oman hyvinvoinnin takia. Musta ei ole lemmikinomistajaksi, ole ollut pitkään aikaan ja nyt oli pakko tehdä tämä päätös. Tiedän tehneeni oikein, vaikka sattuu helvetisti ja tunnen itseni huonoimmaksi ihmiseksi maan päällä kun en osannut pitää niistä tarpeeksi hyvää huolta.

Oon nukkunut aivan helvetisti. Yleensä alkaa väsyttää siinä viiden aikoihin iltapäivällä, mutta sitkeilen kasiin asti noin yleensä. Nousen ylös joskus yhden aikaan iltapäivällä jos vain aikataulu sallii. Väsyttää ja väsyttää. Nukun huonosti ilman Opamoxia ja Opamoxin kanssa olen aamuisin hieman pirteämpi. Mulla on tosiaan nyt kolme microdermalia otsassa, ja olen täysin peeaa. Äiti ja iskä ovat valittaneet etten muuta tee kuin tuhlaa, mutta toisaalta ne on olleet myös jotenkin harvinaisen ystävällisiä. Hoitajat lupasivat myös seuraavalla tapaamisellamme kertoa minkä luulevat mua vaivaavan. Ahdistaa, pelottaa jne. Jos olenkin kuvitellut kaiken ja ne sanovat mun olevan terve? Mitä mä sitten teen? Valitettavasti seuraava kerta on vasta 18. päivä, joten saan tässä vielä odotella ja kuumotella.

Opamoxit on loppu ja mun pitäis saada joku suostumaan viemään mut hakemaan niitä apteekista. Sellainen edestakaisesti reilun kymmenen(?) kilsan matka ei innosta kävellä. Ei mulla ois voimiakaan. Mun piti tänään siivota ja järjestellä tätä huonetta tääl porukoilla, mut en tiedä tuleeko siitä mitään. Ahdistus syö ja raastaa. Lisäksi väsyttää. Taisin ehkä mainita tästä kaikesta jo sata kertaa, eh? Mut mikä mua on ärsyttänyt viime aikoina. On sellainen outo tunne. Että jos juttelen vaikka äidille ja vastaan sen kysymykseen niin samantien tulee erittäin epävarma olo siitä sanoinko mä äsken yhtään mitään ja/tai kuka sen sanoi. Se on erittäinkin epämukavaa mutta kun yritin kertoa äidille siitä se ei kai tajunnut? Tai siis, ymmärrän, vaikeahan sitä on ymmärtää jos ei ole kokenut :// Mutta ärsyttää. Se ei ole oikeasti mukavaa, ei sitten yhtään.


Tässä teille instagramkuva, jossa kokeilin pyöreitä laseja (ja olin väärinpäin). Musta ne sopii mulle yllättävän hyvin, ja kun kesä koittaa ja vanhojen lasien kytky katkeaa mä taidan ihan omaksi ilokseni ja ihmisten kiusaksi ottaa uuden korottoman ja kuluttoman vuoden kytkyn uusiin, pyöreisiin laseihin. Jos vain Synsamilta sattuu löytymään. Oon haaveillu niistä jo hetken (uskokaa pois). Mut hei. Tässä kuvassa näkyy selvästi yksi mua myös häiritsevä asia: katsokaas mun suupieliä. Mihin suuntaan ne teistä osoittaa (okei tää kuva on väärinpäin mutta)? Alas. Ihan vitusti alas. Siks mun pitää hymyillä suu auki tai siis. Näytän myrtsiltä muuten. Koska VITUN SUUPIELET SAATANA. Miksei ne voi käyttäytyä normaalisti ja olla kuin normaaleilla ihmisillä (vastaus: koska en ole normaali voihan ... !!)? Ja tosiaan, en muista kerroinko mutta bridge lähti helvettiin. On noi dermalit sen verran kivemmat siihen verrattuna ♥

On nälkä. Painan muuten alle sata! (Hieno ajatusketju...) Oon painanu jo viikon tai jotain. Tyyliin ainoa asia joka saa hymyilemään (rumasti). Ai ja se päiväpoli. No, mä en ole siellä (kuten voi arvata jo siitä että kirjoitan tähän aikaan päivästä). Sitä ei ole kuulemma poissuljettu vaihtoehdoista, mutta ensin mun pitäisi keksiä tarpeeksi hyviä syitä ja tavoitteita sille päiväpolijaksolle. Viimeksi tapaamisessa ei oikein onnistunut kun itkin koko tapaamisen läpi. Mun pitää nyt käydä jossain kahvitteluryhmässä myös, joka ois huomenna, mutten tiedä pääsenkö sinne koska iskä ja veli eivät kai mene huomenna Lahteen töihin vaan suoraan Tampereelle. Se selvinnee tänään. Toivottavasti. ... ... :3

Ja en muista kirjoitinko että Katie keksi vastauksen miksi mun blogin tekstien kestää niin kauan tulla tuonne feediin?! Koska tää oma domainjuttuosoite! Sen on pakko johtua siitä! Persettä, mut en mä nyt rupea luopumaankaan siitä kun rahaa maksoin :-----DDD Mä voisin kokeilla yrittää päivittää fb-sivua (← kliketiklik!) aina kun teen uuden merkinnän (mutta koska niitä tulee tyyliin päivittäin voi olla myös teille helpompaa vain päivittää tätä blogisivua armottomasti), eli sinne saa liittyä seurailemaan ;););;));;)););) En oo sitä sen takia jaksanut kovasti päivittää kun siellä on niin vähän (yhyy) seuraajia, mut nyt vois olla sen aika tosiaan. Jos ketään ei haittaa... :---3

Limsa loppuu, vasempaan kylkeen pistää ja mieliala on viime päiviin ja siihen että ahdistaa niin verrattuna yllättävän hyvä. Tää kirjoittaminen oikeasti helpotti. Aion siis jatkaa teidän pommittamista näillä vitun siisteillä ja sisällöllisillä teksteillä tästä eteenpäinkin! Bileet! Ehkä mä jopa jaksaisin alkaa järjestää tavaroita? Mulla on tossa tosiaan nyt lipasto mihin tunkea tavaraa sen sijaan että ne lojuis tyylikkäästi ympäri huonetta tai no lähinnä tuossa tuolilla. Ja onhan mulla mitä odottaa taas! Hopeajärven sekä Vähäsarjan lätykät ilmestyy tässä tän kuun aikana. Ens viikolla tosiaan selvinnee mitä vittu sitä tytyä vaivaa. Ja tänään pitäis olla hyvää ruokaa: jonkinsortin härkäruukkukermapippurikastikeviritelmä! Joten. Kai mä tässä. Pärjäilen. Kaikesta paskasta huolimatta. Että jee, blogitauko on ohi ettekä pääse musta vieläkään (= ikinä!) eroon :-----3! ♥

np: Capital Cities - Safe and Sound

maanantai 2. helmikuuta 2015

I know you know

BLOGI JÄÄ MÄÄRITTÄMÄTTÖMÄKSI AJAKSI TAUOLLE.
Palaan luultavasti vielä, kiitos ymmärryksestänne.


np: Cherry Glazerr - Cry Baby