Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Me, myself and I?


Lopultakin tää päivä koitti. Heräsin ahdistuneena, mutta ahdistus jotenkin hälveni päivän mittaa ja loputla kävelin hoitajien luo jopa hyvissä oloissa. Istuin oranssikeltaisilla sohvilla odottaen, eikä ahdistanut tai jännittänyt juurikaan. Lopetin tapaamisen sanomalla, että olen tavallaan helpottunut, ja me nauroimme tyhmille jutuille ja varasimme uusia aikoja ja "tähän yhteen kohtaan tulee kolmen viikon tauko, mutta Elina, sinä kyllä selviät". En muista kunnolla käynnistä kaikkea, olen hieman kateellinen niille jotka voivat sanasta sanaan kopioida tapahtumia, mutta kerron mitä muistan tjsp.

Tärkeintä: en itkenyt vaikka välillä itketti. En tiedä miksi se on tärkeää, mutta se tuntui tärkeältä etten antanut sille valtaa. Käytiin nopeasti läpi verikokeet ("ei mitään poikkeavaa") ja se että olen laihduttanut. Sain positiivista palautetta, tulin iloiseksi. Sitten tulee hiljaisuus ja hoitajat menee jotenkin hieman vaikeaksi. Sanoja; "dissosiaatiohäiriö", "sivupersoonahäiriö", "persoonat", "lapsuus", "traumat". Selitätte vaikeaa asiaa vaikean kuuloisesti, mutta mä ymmärrän suurimman osan. Mulla on  siis kai jonkinasteinen sivupersoonahäiriö. Mussa asuu toisia persoonia. Mun päässä käy kauhea suhina ja kysytte useaan kertaan mitä mä ajattelen. "En mä saa kiinni tästä ajatustulvasta." Ja sekin kuulemma on vain mun persoonien keskustelua, se sekava mölinä päässä.

Mä oon tosiaan huojentunut. Ehkä tää kaikki vihdoin selviää. "Tähän ei oo sitten mitään lääkettä." Ja mä ymmärrän senkin; ei tietenkään voi lääkitä ja poistaa jotain joka on osa mua. Mutta jotenkin käsitän, että tää ei poissulje muita mielen sairauksia, ja mun lääkitystä ei ainakaan alkuun pureta mitenkään tai muuteta mihinkään suuntaan. Kahden viikon päästä lääkärintapaaminen, pitää uusia kuntoutustuki, ja ehkä todennäköisesti puhumme tästä lisää. Saan hoitajien sähköpostiosoitteet kun niitä pyydän, saan lähettää sähköpostilla fiiliksiä heille niin ne eivät unohdu matkan varrella. Olo on kaikin puolin jotenkin helpottunut ja hyvä. Jotenkin selvä ja selkeä, taas kerran.

Tässä on hirveästi ajateltavaa, mutta osasin tavallaan arvata tämän. Ehkä olin jopa liian tyyni? Onko se mahdollista? On jotenkin outoa ajatella, että sen sijaan että olisin Elina, olenkin tavallaan Elinat. Ja että mun pitää opetella keskustelemaan niiden muiden kanssa, jotka eivät ole aina läsnä. Ja että ne voivat keskustella mun tietämättä, elää omaa elämäänsä ilman mua, mun kehossa, joka onkin muka yhtäkki' meidän keho vaikka ovathan "ne toiset" olleet olemassa about aina, ainakin todella pitkään. No mut, tänään mä myös kävelin sisään Synsamin ovista, ostin itselleni uudet silmä- ja aurinkolasit vahvuuksilla (kun kerran samaan hintaan sain) ja söin isovanhempien kanssa ravintolassa -10kg:n kunniaksi. Ja mulla on edelleen päässä takkulammas, bääh! :3 ♥

np: nothing

4 kommenttia :