Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Kipu, pahoinvointi ja pelko

...siinä kaikki mitä muistan jotenkin selvästi viikonlopulta. Jos en jo olisi kokenut tätä niin monesti, vihaisi itseäni jo valmiiksi niin paljon ja olisi niin turtunut kaikkeen paskaan, saattaisin... no, romahtaa? Jotain sellaista. Luovuttaa. Tai jotain. Mutta koska tää on tätä samaa aina vaan, mä jatkan eteenpäin. En lue mitään, mitä olen saattanut ihan minne tahansa kirjoittaa. Hämärä muistikuva, että lähetin hoitajille sähköpostia, vaan ei muistikuvaa miksi tai mitä. En ehkä haluakaan tietää. Suljen pahat muistontapaiset pois, ja ajattelen että enää kolme viikkoa tapaamiseen.

Kipu, koska muhun sattui, monella tapaa. Pahoinvointi, koska mä oksensin ja voin huonosti, vatsaan sattui jatkuvalla syötöllä. Pelko, koska kuolema, sydänkohtaus, maksan poksahtaminen, jokin vain vainosi mun aivoja koko ajan.

Laihduin, tai mukalaihduin, kaksi kiloa. Olo on hutera vieläkin. Väsyttää niin julmetusti. En muista edellistä sanaa, jonka kirjoitin, sanat vain tulevat ja annan niiden tulla. Se mitä sä puhuit olikin vain kreikkaa, ei kielilläpuhumista. Jotain outoa homeenvihreää oksennuksessa, kävin kuulemma kaupassa vanhempien kanssa, nauroin paljon kunnes se nauru loppui totaalisesti, taisin nukkua liikaa, vihaisia katseita, epämääräisiä muistonriekaleita nousee mieleen enkä haluaisi niitä, koska ne eivät voi olla mun muistoja.

Katson peiliin, koska hoitajat neuvoivat niin. Se on joku muu, onhan? Elina sä olet laihtunut taas, sun posket on kohta ihan lommolla ja mä nauran sisäisesti hyvin räkäistä naurua että vittu mistä kohtaa? On näläntapainen, mutta pelkään vieläkin lihovani oksentavani, vaikken oksentanut kuin kahdesti, kai. Muistot on puuroa, yhtä puuromerta; harmaata, sitkeää ja raskassoutuista. Ne tipahtelee, ne muistot, mun luo epämääräisessä järjestyksessä, enkä mä vieläkään haluaisi niitä. Katson peiliin, otan kuvan itsestäni, ei vieläkään mua siellä; kuvajaisessa, kuvassa. Kädetkin on vieraat. Ei ne palauta mua todellisuuteen, vievät vain kauemmas ja johonkin pelottavaan.

Pitäisi kai nukkua, tai edes maata sängyssä, koska en tahdo muistaa. Muistaminen on kipeää, unohtaminen kevyttä. Näin mä toimin, aina, unohdutan asioita, kunnes ne katoavat omaksi maailmakseen mun ulottumattomiin, sanovat hoitajat, ja mä olen aikalailla samaa mieltä. Mulla ei ole voimia kohdata normaalia elämää, ei kykyjä hallita sitä, ja onneksi mun terä ei ole täällä mukana ja veitset niin kovin tylsiä.


np: No Clear Mind - dream is destiny

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti