Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Purple, broken, purple



- -

lauantai-ilta, eilen:

Mua revitään taas sataan eri suuntaan. Perusfiilis kaiken taustalla on väsynyt ja masentunut, mut sit joku toinen riehuu ja riekkuu ja sekoittaa koko pakan. Päätä särkee taas, on tainnut särkeä torstaista lähtien joka päivä (eli mahtavana kolmena päivänä mutta siis). Ajatuksissa pyörii kaikenmoista, eikä lähellekään mukavaa kaikki (ammu itses, lyö veitsi läpi kädestä, haarukka silmään, kaiva ne silmät päästäs, tapa tapa tapa itses - tätä mä saan kuunnella hetkestä toiseen pääni sisällä). Mä oon kovin väsynyt. Tähän. Kaikkeen.

- -


tänään, nyt:

Olo on aivan kamala. Ahdistus painaa mua kasaan ja en tiedä mitä tekisin tän kanssa. Huomenna on kai pakko soittaa hoitajalle, ei tästä tuu mitään kun pää huutaa koko ajan et tapa ittes, tapa, tapa, nyt. Ja jos on vähän hiljaisempaa niin lyö itseäsi, käsi seinään, avokämmenellä kasvoihi. Ja mä lyön (en tosin tarpeeksi). Oon niin väsynyt. Käännän musiikkia kovemmalle jatkuvasti, jotta se hiljentäisi mun pään - toivotonta. Oksettaa ja väsyttää ja ahdistaa ja oksettaa ja vittu en jaksa enää. Jos päivystys olisi naapurissa mä varmaan juoksisin sinne, mutta lähes neljänkymmenen kilometrin välimatka estää mua. Ei kiinnosta lähteä sinne jonkun vieraan arvioitavaksi kun ei ole takeita mistään.

En jaksa puhua ääneen kellekään, ja jos sana tai kaksi karkaa huuliltani en tunnista ääntä tai sanoja, Helvetin rasittava tunne. Väsyttävä. Ahdistava. Ja kaiken tän jälkeen en tunne itseäni edes kovin sairaaksi (?), vain väsyneeksi. Kai. En oikein osaa. Päättää. Tietää. Arvailen vain. Toivon että voisin tuhota itseni ajatuksen voimalla, tai sormia napsauttamalla. Miten näin lyhyt aika pelkkää paskaa saakaan mut näin paskaksi? Ennen mä kestin vaikka mitä (?), nyt tahdon kuolla välittömästi ja koko ajan - kaiken takia. Tiedän, että mun tilanteessani ihmiset voisivat halutessaan hakeutua osastohoitoon, mutta kun ei hoitohenkilökuntakaan pidä mua huonovointisena niin. Jotenkin se olisi noloa? Ja silti - en osaa nähdä itseäni kuin väsyneenä. Ristiriitaisia tunteita, mua revitään taas niihin satoihin eri suuntiin. Saatana.

Mitä mä teen? Miten mä selviän huomiseen? Miten mä jaksan (elää)? Miksi? Kuka? Miten? Koska? Oon vain sekaisin, vaikken tunnusta, tunnista, ja väsynyt. Toistan itseäni, hoen samoja sanoja eikä se(kään) auta. Mietin paljon kuolemaa, lähes yhtä paljon osastoa. Mutta vihaan osastoelämää, vihaan, vihaan niin paljon sitä tylsyyttä, jossa omat ajatukset kaikuvat entistä voimakkaampina. Tuntuu jotenkin... säälittävältä, että vielä näiden kaikkien vuosien jälkeenkin olen tässä, paskana, elävänä, haluamassa pois. Ja tavallaan ymmärrän ettei mua oteta enää vakavasti, olenhan mä selvinnyt niin paljosta. Ja niin kauan. Mä en vain. En voi. Enää.

(Toivon salaa saavani sairaskohtauksen, säästyväni itsemurhan vaivalta, vaikka nyt heti.)

np: Of Monsters and Men - Dirty Paws

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti