Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Syksy on kuitenkin aina läsnä

Reppu valmiina, nilkka kipeänä ja maa valkoisena. Äiti paistaa munkkeja. Huomenna Jyväskylään Nooran luo. Muista nää: ota laturi aamulla mukaan, älä stressaa turhaan, tarkista että sulla on aamulääkkeitä tarpeeksi, yritä nauttia matkasta.

Oon tosiaan pakannut. Sain kaiken mahtumaan kettureppuun: olen ylpeä itsestäni. Kaaduin suihkussa jotenkin puoliksi ja nyt nilkka on tosiaan paskana. En ole kovin ylpeä, sattuu. Ulkona on satanut lunta - sataa - ja maa on valkoinen kuin marraskuussa ensilumen aikaan. Oon Jyväskylässä klo 16:15, jonka jälkeen pitäisi pyöriä hetki keskustassa ja käydä kaupassa ja odottaa että Noora pääsee töistä. Sit Nooran upouudelle (... :3) kämpälle ja ruokaa. Ehkä saatetaan joku päivä jossain vaiheessa ehkä ehkä ehkä ehkä eksyä leffaankin; otin viimeisen joululahjaleffalipun mukaan. Vappu on ja tulee ja ei innosta. Mut onneks ei tarvi olla yksin.

"El XXXXX XXXXXXX laatinut B-lääkärinlausunnon työkyvyttömyyseläke/kuntoutustuki diagnoosilla F20.9 Määrittämätön skitsofrenia ajalle edelleen - 31.3.2017. Lausunto lähetetty Kela Helsinki 17.3.2015. Laskutettu."


Väsyttää. Mun labret ei ole keskellä alahuulta, vaan hieman vasemmalla. Kyselinkin lävistäjältä sähköpostilla et mitä kannattaisi tehdä sen ja tän labretin venytys -operaation kanssa. Parhaassa tapauksessa mulla on punchausta edessä - siis jos uskallan - koska mua ei innosta laisinkaan koko rumba alusta. Mut ei siitä enempää nyt. (Koska oon jauhanut tästä koko illan ja ketään kuka on kuullut mun valivaliseliseli -juttuja jo niin kauan ei enää kiinnosta.) Odotan vastausta.

Nauratti taas vähän kun kuulin sen äänensävyn porukoiden sanoissa. Erehdyin puhumaan osastosta veljen tytyn kuullen. En edes kyllä maininnut sanaa "osasto", mutta kerroin kuinka sairaalassakaan ei saa enää potilaat laittaa iltapalaa esille, kuten ennen oli tapana. Hyssyttely alkoi heti, puheenaiheen vaihto, jäykkyys. Mikä helvetti siinä on että äidin sisäilmaongelmien aiheuttamista vaikkasaatananmistä voi puhua ja jaaritella ja valittaa vaikka kelle, mut multa puuttuu oikeus puhua sairaudestani samalla tavalla, kelle tahansa? MÄ EN HÄPEÄ. Älkää saatana tekään.

np: Vähäsarja - Palava silta

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kivi

Mä päätin että tänään mä muistan. Muistan mitä keskusteltiin hoitajien kanssa, ihan kunnolla muistan ja kirjoitan siitä. Mut silti kaikki on sumuverhon takana. Sentään muistan käyneeni siellä. Jos yritän pinnistellä kuitenkin, jos se aukeaisi kun muistan jotain... Joten epäjärjestyksellistä ja sekavaa tekstiä luvassa.

Ainakin sanoivat, että musta paistaa niin kovin tarve ja halu saada apua. Mun teksteistä, musta. Ja ettei mua voi auttaa oikein vielä, ei ennenko osaan hallita tätä kaikkea. Ettei asioita voi lähteä purkamaan jos olen tässä kunnossa, pelkään itseäni ja tunteitani. Sanoivat myös että mun viimeisin sähköposti oli erilainen kuin aikaisemmat (en muistanut koko sähköpostin sisältöä, hämärästi vain että olen sen lähettänyt), ja niin ahdistusta täynnä. 

Sain uuden maadoittumiskiven. Tää tuntuu enemmän omalta kuin se viime kesänä saamani. Sen avulla ois tarkoitus opetella maadoittumaan takaisin hetkeen ja palaamaan sietoikkunaan kun olotila lipsahtelee sieltä pois yli- tai alivireyteen ja katoan. Lisäksi sanoivat että mun sietoikkuna on jokseenkin erittäin kapea (en jaksa nyt selittää koko sietoikkuna/vireystilasysteemiä, liian vaivalloista). Ennen kuin opin ton maadoittumisen jalon taidon ja alan selvitä itseni kanssa, mua ei voida auttaa itse tän ongelman kanssa, mikäli käsitin oikein, vaan keskitytään siihen että mä pysyn edes jotenkin kasassa ja hengissä.


Kesken käynnin iski julmettu ahdistuskin (jonka syytä en pysty muistamaan, yllättääkö?). Yhtäkkiä puhe meni vain aiheeseen x, joka alkoi ahdistaa jostain syystä niin, että huomasin lihasten jännittyvän; kiristelin hampaita ja vääntelin käsiäni. Hoitaja komensi vaihtamaan asentoa. Muistan vain kuinka hoin "ei, ei, en pysty" ja kaikki tuntui helvetin vaikealta - äänet kovilta ja asennonvaihto maailmanlopulta. Lopulta se oli häpeä joka "pelasti" mut: en kehdannut olla vaikea potilas ja jäädä istumaan kun hoitajatkin nousivat ylös ja alkoivat toimia ohjeensa mukaan - katselivat ympärilleen ja rentoutuivat. Lopulta olo helpottui ja tuli vain idiootti olo; miksi vitussa tuoki oli niin vaikeaa?

Päivä olo muutoin semihirvittävä (kelle tuli yllätyksenä?). Väsytti; en ollut yskältäni saanut nukuttua kuin pari hassua tuntia. Kun pääsin kotiin ja olin syönyt, kaaduin vain sänkyyn ja nukuin melkein kolme tuntia syvää unta. Nyt oon ollu sen puoli tuntia hereillä, ja väsyttää taas. Toivottavasti tänä yönä saisin nukuttua. Torstaina onkin sitten lähtö Jkylään Nooran luo. Jännittää, koska olo on taas tämä, mutta onhan näistä selvitty ennenkin pahoissa oloissa.

Nyt vain väsyttää. Mustelma ei ole enää lainkaan kipeä, ja sekin ahdistaa. Yskä sen sijaan vaan pahenee, mut ehkä se kertoo siitä et se on menossa ohi. Kurkku on kuin raastinraudalla tuhotun tuntuinen tän köhimisen seurauksena. Ei helppoja aikoja. En vieläkään ymmärrä tätä sivupersoonajuttua, se tuntuu paljon haastavammalta sisäistää kuin skitsofrenia aikanaan. Oon pyörällä päästäni, ja vaikka se kai kuuluu tähän niin ahdistaa moinen epäselvyys pään sisällä. Nyt haluan kuitenkin vain nukkua, joten ehkä vähän iltapalaa ja sitten takaisin sänkyyn. Kai tässä ollaan hengissä vieläkin.

np: Ghost Brigade - Disembodied Voices

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Happea


Väsyttää. En halua kirjoittaa, mutta enemmän haluan välttää nukkumista. Jokin estää mua. Vaikka tiedän pian kaatuvani sänkyyn, jokin käskee vielä hetki valveilla. Ja mitäpä muutakaan mä tekisin kuin kirjoittaisin. Vainoharhat pyörivät päässä, ahdistus rinnassa, väsymys kehossa ja pakkoajatukset nostavat katseensa jossain mun sisällä. Olen väsynyt. Oi äiti, tule hakemaan minut pois; saduissakin kiltit lapset aina pelastetaan. En ehkä vain ole ollut tarpeeksi kiltti.

Mä en jaksa puhua. Haluaisin, mulla on kova tarve puhua, mutten voi enkä jaksa. Pitäisi selittää asioita, ajatella, mutta musta ei irtoa mitään. Ja huomenna pitäisi olla voimia puhua hoitajille. Oksettaa ajatuskin puhumisesta. Oksettaa, vaikka olen odottanut sitä koko kuluneen pitkän viikon. Pelkään, että vain valehtelen niillekin. Valehtelu tulee luonnostaan, tekohymy ja mukahauskat jutut. Mä haluan viiltää kurkkuni auki että ihmiset uskoisivat: EN VOI HYVIN.

Mutta. Sehän olisi vain huomiohuoraamista. Naurettavaa. Säälittävää, paitsi ettei mua voi edes sääliä. Päästä jo irti siitä sairaudestas, kamoon, oot aikuinen, et voi esittää enää tollasta. EI MUA MIKÄÄN VAIVAA. Ja mä tunnen ne syyttävät katseet selässäni; ne poraavat tiensä rintakehän läpi. Ja mä tiedän miten hoitajat nauraa mulle kun suljen sen oven; mä kuulen sen sen oven läpi. Ja sä et voi kuvitella kuinka pahalta se tuntuu; varsinkin kun se on täyttä totta mulle.

Lyön itseäni taas. Samaan kohtaan; mustelma alkaa jo tummua ja haalistua. Se ei ole enää juurikaan kipeä, joten lyöminen on helppoa. Huomenna pääsen käymään kämpillä; pitää kai napata pari terää mukaan ja piilottaa loput. Mä en ehkä selviä viiltämättä enää kauaa, ahdistus kasvaa, tuska kasvaa, himo kasvaa sietämättömäksi. Ja taas kuulen naurun korvissani, ja ne ilkkuvat sanat ja ilkeät katseet. Harva ymmärtää, harva tietää, harva uskaltaa olla mun puolella.

Olen yksin ja se pelottaa.

np: Kuudes Silmä - Kuollut mies

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Ruma

Oksettaa. Mun kättä komistaa saatanallinen itseaiheutettu mustelma. Ainoa plussa koko hommassa on, että se on kaunis ja kipeä. Mietin että jos viiltäisi sen kohdalta niin mitä tapahtuisi. Kohta pitäisi kai syödä, ja painoin aamulla taas paljon. Sitten jossain vaiheessa serkun syntymäpäiväkahveille. Saan taas nähdä ja tuntea kuinka oon se outo, epäonnistunut, väliinputoaja, ruma, läski, vielä kerran outo ja yksin. Koska yksin mä olen. Ihan hirveän yksin. Mä en osaa pian enää edes avata suutani totuudenmukaisesti, kun valehtelen kaikille. Jos yritän mainita pahasta olosta, jengi hiljenee tai vaihtaa aihetta. Olen epäonnistuja. Outo, ruma, läski, väliinputoja ja yksin.


Flunssa on muuttunut pelkäksi yskäksi. Nukuin viime yön todella huonosti, tai lähinnä: en nukkunut. Tekee mieli murskata käden luut, vasaralla, yksi kerrallaan. Taitaa olla huono idea. Yskä sattuu kurkkuun ja keuhkoihin. Sekavaa. Väsyttää, vaikka kyllä mä siis nukuin oikeasti. Aamusta. Pariinkin otteeseen. Mutta vieläkin väsyttää. Aina vain väsyttää. Aina väsyttää. Muistelisin lähettäneeni hoitajille yli kahdeksansadan sanan sähköpostin myös eilen. Ei mitään hajoa mihin aikaan. Toivottavasti ennen puoltayötä. Palelee. Kyllä, on sukat ja housut ja paita päällä. Tän mustelman kanssa ei kehtaakaan liikkua kuin vähintään puolipitkähihaisessa. Helvetin kevät/kesä. Kaunis mustelma. Ongelmatilanne.

- -

Söin. Päätä särkee. Ahdistaa. Pian on lähtö. Haluaisin vain jäädä kotiin nukkumaan. Ei ole yhtään sellainen fiilis et jaksais hymyillä, nauraa, olla sosiaalinen, olla ylipäätään. Tahdon velloa pahassa olossani. Tänäänkään en jaksa uskoa että tästä voi nousta. En vain. Jaksa. Ja ne tuijottaa taas et tolla on kamalat hiukset, ruma naama, läski ruumis, liikaa lävistyksiä ja se on edelleen vaan tekemättä mitään. Kukaan ei uskalla kysyä "miten menee?" ja jos kysyy niin joudun valehdella et "ihan hyvin :)". Tiedän millaset huudot saisin jos sanoisin totuuden. Hyi häpeä saatanan saastainen mielisairas! Ja onhan tietty nekin jotka eivät edes usko että masennus on sairaus, se on vain laiskuutta. Ja psykoosi on omaa kuvitelmaa. Ja syömishäiriö tyhmyyttä jne. Ja mä asun niiden ihmisten kanssa. Asun, koska olen esimerkiksi laiska.

- -

klo 18:08

Takaisin porukoilla, takaisin koneella, takaisin turvassa kaikelta. Limsaa on enää kolme litraa ja se huolestuttaa - elämän suuret huolet. Tiistaihin ja hoitajien tapaamiseen on vielä pitkä aika. En haluaisi kuitenkaan vielä nukkuakaan, sillä en saisi aamusta unta niin pitkään. Mustelma ei ole enää lainkaan niin kipeä, ja se harmittaa. Se alkaa mustua, ei ole enää punainen, ja sekin harmittaa. Tahdon räiskyvää kipua ja isompia mustelmia. Varoitan jo nyt että jos jostain syystä jollakin tekee mustelmat pahaa niin poistu. Aion laittaa myöhemmin tekstiin kuvia mustelmastani, joten. Ihan vain kaiken varalta. Kun ei voi koskaan tietää jne. Ja nyt kun katson kuvia siitä, se näyttää säälittävältä. Hmm. Ei kelpaa. Mulle ei kelpaa.

...mutta väsyttää kyllä. Aivan saatanasti. Ehkä mä menen sittenkin jo nukkumaan. Tai makaamaan edes sänkyyn. Serkuilla oli muuten aivan mukavaa, mutta. Mutta. Ei mulla. Aistin tunnelmaa jatkuvasti tuntosarvet ylhäällä ja sain puhuttua vain toiselle serkulleni kunnolla. En edes muista puhuinko kenellekään muulle. Se oli kokonaisuudessaan väsyttävä reissu, jos olen ihan rehellinen. Tänne sentään vielä semirehellisesti sanomaan totuuksia, koska tiedän että tätä blogia lukee ihmisiä, jotka ymmärtävät. Nyt ei vaan. Olo vie mukanaan ja tuntuu epäonnistujalta. Ihmiset ympärillä voi ja pystyy. Parhaimmillaan ne tekee tätä mt-ongelmista huolimatta. On väärin olla kateellinen heille tai vihainen kohtalolle, mutta olen. Silti. Miksen mä osaa, voi, pysty, selviä? Missä kohtaa meni pieleen, miksi musta tuli tällainen?

Lasken tunteja hoitajien tapaamiseen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, kaksitoista, kaksikymmentäneljä, kolmekymmentäyhdeksän ja puoli tuntia. Aivoissa ei liiku mikään muu kuin kamala hätä itsensä puolesta. Enkä edes tiedä miksi. Väsymys lamauttaa. Vain haukottelen ja tuijotan sänkyä. Kyllä se taitaa olla unen paikka tässä vaiheessa jo. Teksti ei kulje, joten parempi lopettaa, luulen. Silti en saa lopetettua. Roikun tässä ikkunassa kuin viimeisessä toivossani. Mutta parempi kai silti lopettaa. Parempi. Lopettaa. Nyt.


viime yönä, pari tuntia lyöntisession jälkeen


tänään iltapäivällä, noin kaksitoista tuntia edellisen kuvan jälkeen

Oon lähinnä säälittävä ja se naurattaisi jos jaksaisin nauraa. Ilo ei löydy millään, mielenrauha ei valvo viiteen jne. Pitää kai sittenkin syödä jotain ennen kuin nukahdan, porukat vääntää jotain iltapalaa tuolla ja äiti huolestuu jos en syö muiden kanssa. Ja onhan se parempi jos herään yöllä ettei ensimmäisenä ole yöpala mielessä. Mut. Näil mennään.

np: Hollywood Undead - Pain

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kuva


"Always stays the same, nothing ever changes. English summer rain seems to last for ages.
- -
Hold your breath and count to ten, then fall apart and start again. 
Hold your breath and count to ten, start again, start again."

np: Placebo - English Summer Rain

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Miksi petyin (tiesinhän lait elämän)


Mä en jaksa kirjoittaa. On paha olla. Sellainen, tyhjä. Erittäin tyhjä. Tahtoisin tuntea jotain; oispa mulla teriä täällä nyt.

Mä en jaksa kirjoittaa. On paha olla. Sellainen, tyhjä. Erittäin tyhjä. Tahtoisin tuntea jotain - tai kuolla niin ei tarvisi enää

välittää
mistään
koskaan
ikinä enää.

Tai ehkä mä vain meen ja pelaan Worms Armageddonia, kun vihdoin sitten lapsuusvuosien sain ostettua sen (tarjouksessa steamissa, olikohan 3,74€), koska täällä ei oo kiskoja eikä teriä mulle just nyt. Juon vähän (paljon) limsaa - greippiä ja lightkolaa - ja pelaan. Uni on nykyisin niin perseestä kun heräilen jatkuvasti katsomaan kelloa, vaikka nukunkin muuten ihan fine - kunhan vain saan ensin unta. Ahdistaisi edes kunnolla, tyhjyys on pahinta. Se tuudittaa siihen kaikkeen pahaan, se antaa ymmärtää että kaiken voi lopettaa noin vain, se antaa ymmärtää muttei anna mitään.

np: Laura Moisio - Hitaasti

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Ne hakkaa nauloja kylkiluihin ja vetää ne pihdeillä pois

Huomenna pitäis mennä kaupunkiin, pitäis mennä tutustumaan Klubitalolle; herätä, nousta, syödä jotain, istua autossa, nukkua lisää, nousta uudestaan ja marssia halki keskustan siihen tutustumiseen. Sen sijaan mä harkitsen vakavasti että mä vaan nukun, nukun ja soitan hoitajalle etten jaksa - voi - tulla, ja nukun lisää. Itseasias oon jo päättäny sen. Ei musta oo nyt lähtemään. Tiedän mitä mä tekisin jos menisin kaupunkiin, kämpille. En mä nukkuis - paitsi vähän. Mä viiltäisin. Enkä mä voi tehdä sitä nyt. En nyt, kesä tulee, mä en kärsi olla pitkähihasissa, mä en voi nyt. On vaan paha olla. Niin helvetin paha olla. Päätä särkee, söin liikaa, sattuu niin paljon, oon liikaa. Tahdon pois. Anteeksi.

Mua ei naurata, ei hymyilytä. Ajatuskin sattuu. Väsyttää. Ajatus nukkumisestakin sattuu. Koska silloin pitää hengittää. Ajatus hengittämisen ajattelemisesta sattuu. Muhun sattuu. Aamul kaikki voi olla - toivottavasti on - toisin, mut nyt mä en jaksa. Kaiken päälle mua oikeasti oksettaa se kaikki mitä söin vähän aikaa sit ravintolassa. Siis oksettaa ihan, öh, terveellä tavalla? Siis koska söin liikaa. Ja vittu mitä mä siitä teille selitän. Sen sijaan voisin sanoa et oon ajatellut viime aikoina paljon Annua. Sitä kaikkea mitä tehtiin ja koettiin yhdessä - sen vähän aikaa mitä ehdittiin tuntea. Elin sen ajan mitä tunnettiin varmaan enemmän kuin koskaan. Ilman Annua en uskaltais mitä uskallan nykyään. Sitä tytyä on ikävä.

Vihaan ko tulee valoisaa. Vihaan. Mun on entistä vaikeampi nukkua. Ajattelin et jos kerran soitan huomenna hoitajalle etten oo tulossa niin voisin valittaa myös unesta. Etten nuku. Että tarvin jotain. Koska alkaa mennä hermot pyörimiseen, ei valvomiseen, mut siihen et on väsymys muttei saa unta. Seroquelia en aloita uudestaan, se on varma. Mut ... jotain. Itkettää myös vähän miten turha olen. En ole mitään. Veljel on tänään synttärit, se kertoili ketkä kaikki sitä oli onnitelleet ja miten se aikoo kiertää taas kesällä kavereidensa kanssa festareilla. Mun kesäsuunnitelmiin kuuluu dataaminen, nukkuminen ja ... no, siinä ne. Yksinäisyys, kuten mun kesäaikoihin on kuulunut aina.


Päällimmäiset, tiivistelmä? Paska olo, päätä särkee, oksettaa, väsyttää. Tahdon viiltää, tahdon kuolla, tahdon pois. Sattuu.

np: Lasten Hautausmaa - Lasten Hautausmaa

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Gogh, Curtis, Plath, Cobain, Arbus, Hemingway

Vaik vaikutan ehkä kamalan hyvävointiselta ja iloiselta ja pärjäävältä just nyt, mua väsyttää. Tai sit tää on taas tätä et pian mennään alas ja lujaa. Mut iltakasilta mua alkaa väsyttää, yleensä meen sänkyyn ja pyörin siellä yhteen asti yöllä koska en saa unta. Toisaalta sitten kun uni tulee, nukun ihan hyvin. Ehkä heräilen pari kertaa, mut. Luulen et tää on vain Seroquel Prolongin lopettamisen haittavaikutuksia, ehdinhän mä kuus vuotta nukkua sen kanssa aika päivälleen. Mut väsymys. Sitä toi lääkkeiden lopetus tuskin selittää. Sellaista jäytävää väsymystä, mikä on ilmestynyt taas. Sellainen, joka estää mua juttelemasta ihmisille ja valvomasta. Joka vain kaataa sänkyyn pyörimään. Tai sit se Helsinki-reissu oli liikaa.

Tänäänkin makasin jo tunnin sängyssä, kunnes totesin et fuck the police ja nousin ylös vaikkei täällä koneella juurikaan ole mitään mulle. En oikein jaksa jutella ihmisille, en jaksa pelata, vain kuunnella musiikkia ja, no, välillä (liian usein) kirjoittaa blogia tai muuta vastaavaa. Lähinnä kuitenkin vain tahtoisin kadota unimaailmaan, tai edes peiton alle, mutta sekin ottaa päähän. Pelkkä makaaminen ja kattoon tai seinään tuijottaminen. Oispa ees kunnon kuulokkeet. Sellaset, jotka ei painas korvia, eikä tippuis korvista kuten useimmat nappikuulokkeet mun korvista, tai tai tai... Huoh. Oispa rahaa. Huomenna on, ja ne polttelee vaikka tiedän että laskujen jälkeen mun pitäisi kaikki loput säästää koska olen reilun viikon päästä lähdössä sinne Nooralle. Mut polttelee silti. Äh.


Polttelee myös kymmenen uutta terää, jotka saapuivat postissa kämpille. Onneksi ne ovat siellä. Tiedän, ei olisi pitänyt, mutta. Ja noloa tilata kotiin, mutta en vain pysty enää ostaa niitä kaupoista kun tunnen myyjien syyttävät katseet. Ei kukaan tarvitse noita noin montaa mihinkään terveelliseen. Ne lupasivat olla vaikka kuinka paljon kestävämpiä, kuinka paljon terävämpiä ja vaikka kuinka paljon vaikka mitä kuin kilpailijat. Naurahdin paketille. Enkä meinannut osata käyttää sen hienoja mekanismeja. Mutta ne ovat siellä. Kämpillä. Turvassa. Multa ja muilta. Piilossa. Eivät multa, mutta muilta. Naurattaa vähän myös tää aika; kesä tulossa ja kaikkea ja mä hankin lisää teriä. Ja naurattaa hieman hermostuneesti myös se, että koska mulla on sääntö et vanhan arven päälle ei saa viiltää niin mihin mä kohta joudun siirtymään. Kasvoihin? Saatana sentään.

Aamulla pitää herätä onnittelemaan veljeä, koska sillä on synttärit. Tai ei pidä vaan saa herätä. "Pitää" vain sen takia, että on herättävä aikaisin. Sen takia pitäisi olla jo nukkumassa. Mutta. Tässä mä vaan. Edelleen. Kirjoitan. Vaikka silmät tahtois painua kiinni. Mutta mä tiedän paremmin; mä tiedän et jos kaadun sänkyyn en saa unta kuitenkaan. Joten sama se. Parempi ehkä valvoa hieman tässä semipystyasennossa, jos vaikka nukuttaisi tehokkaammin sen jälkeen. Yritän miettiä kivoja ja mukavia asioita, mutten pysty keskittymään niihin. - - Ja istuttuani tyhjää tuijottaen vielä puoli tuntia, selaten kirjoja joita en voi ostaa, väsymys on vain kasvanut mutta vähäkin uni kadonnut silmistäni. Mut koska väsyttää... Luulen että on silti aika mennä ja nukkua. Vaikka suunnittelin että valvon puolilleöin jotta voisin tehdä "EKA!11"-hyökkäyksen veljen fb-sivulle. Mutta. Parempi ehkä nukkua. Seitsemän tunnin päästä on kuitenkin herätys & stuff, joten. Joten joten. Parempi ehkä nukkua.

np: Fort Romeau - IKB

Goodbye, medication

Nyt se on virallista. Tai ainakin olen kertonut hoitajille, että mä oon lopettanut Anksilonin ja Seroquel Prolongin syömisen ihan itekseni. Oireet ei oo pahentunut, joten ne oli ihan fine asian kanssa. Enää menee siis aamulla lääkkeitä; Venlafaxin 150mg ja Abilify 30mg. Niistäkin mä haluan eroon, mut hoitajat sanoi ettei nyt saa hetkeen lopettaa mitään että pystyy sanomaan mistä mahdolliset palaavat tai ilmestyvät oireet johtuvat - tulevatko ne vain jostain vai johtuvatko lääkkeen lopetuksesta.

Oli muutenkin jees reissu polille. Puhuttiin vihasta, mun "viha"-persoonasta ja sen muodostumisesta. En tippunut juurikaan sietoikkunasta alavireisyyteen tai alkanut dissoilla, vaan olin läsnä koko tapaamisen - ainakin jotenkin, ja sain siitä kai kehuja. Mut se on jännä kyl miten havahtuu siihen et oikeesti, mun lapsuudessa on ollut vikaa. Vaik sitä ei kukaan tahdo uskoa, "teilhän on niin ihana perhe aina ollu jne.", mut siis. Kun asioista puhuu niin havahtuu huomaamaan et missä on menty vikaan. Et ei tää oo tietenkään kenenkään vika, koska ihmiset on monen summia, mutta et mistä tää kaikki on tullu. Epävakaista ja epäloogisista perheoloista. Mistä en viitsi kertoa täällä sen enempää, pitäisi olla salainen blogi, koska tiedä kuka hullu tätäkin lukee :--------D


Nyt tärisen tääl porukoil, en tiedä miksi tärisen, mut tärisenpähän vaan. Saan kai pitsaa. Pitsua. Nomomnom. Ja huomen ehkä ravintolaa, koska veljen synttärit. Lihon. Se on fine, koska hyvää ruokaa :------D Mut nyt mun pitää mennä hakemaan ne pitsat koska long story m8s. Joten. Tää teksti olkoon tässä. Jos keksin muuta, kirjoitan uudestaan. It's a deal ja te hyväksyitte sen ;3

np: Of Monsters and Men - Love Love Love

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

HKI 18.-19.4.

Tää on postaus numero seitsemänsataaseitsemänkymmentäseitsemän. Pelkään tota lukua koska helvetisti seiskoja ja seiska on paha, paha luku, mut kai tääkin on pakko hoitaa pois alta. Joo. Kai mä sit siitä Hki-reissusta jotain pölöttäisin?


Wilman kanssa käytiin Mäkkäris pölöttämässä (assburgeristi) ja perus-Fantasiapeleis ja ostettiin perus-korttipelit molemmat (Wilma osti CN-Fluxxin ja mää Lunch Money -pelin). Wilma otti meistä kuvan EDien kanssa (koska Pepsi Maxia ei näkyny missään), mut sitä ei julkisesti tunnusteta (paitsi fabossa), koska näytän perseeltä :3 Oli mukaisa nähdä, nyt kun vielä ehdittäis pelata noita pelejä yhessä! Ainiin ja paras! Nyt on musta lasinen 2,5mm koru labretis! Paradise Tattoo & Piercing @ Hki... rakastuin. Suosittelen. Upeaa palvelua, ihanan rauhallinen paikka ja ah. Niin paljon kauniita koruja & stuff. Meen uudestaan, metsästään tohon isompaa Gorilla Glassin korua sielt kun aika tulee, ja muutenki.

M.A.R.S. (+M) oli mukavampi kuin odotin (voiko näin sanoa viiden, kuuden vuoden tuntemisen jälkeen?), huikeita ihmisiä nää tytyt! Ainoota miinusta annan baarivalinnasta, mut hei, kaikil muil tais olla ihan semijees ja mäkään en kuollut joten kaikki fine? Mua vaan ahdisti se baari, ne kaikki laihat ja kauniit ihmiset, se juomamäärä, se musiikki (vaikkei siinä sinänsä vikaa mut) ja elämä yleisesti. Mut jos sitä ei oteta lukuun mul oli oikein mukaisa ja lämmin tunnelma koko jutusta, vaik karkasinkin etuajassa koska pää alkoi vainoilla ja pelätä ja kaikkea ja päätin vain että nyt, bussiin, äkkiä ennenko hajoan. Selvisin bussiin ja kaikki meni hyvin, en hajoillut pahasti, joten peukkua mulle ja muille.

Oli oikein mukava viikonloppu, kaikki mikä oli paskaa oli mun pään sisällä (okei paitsi se baari, sry tytyt!) ja kaikki mikä oli huisii ja mahtavaa oli huisii ja mahtavaa! Oli ihana nähdä ihmisiä, se piristi vaik neljän(?) tunnin (yö)unilla ei juhlita, mut toisaalt mua ei väsytä. Pori tarttui muhun (siis se murre) ja yrtän kovasti vastustaa sitä kosk e osa sit kunnol jne. Oon kokemuksia rikkaampi (näin myös maailman suurimman pitsun, siis oikeesti, mistä muka saa pitsua josta neljäsosa on sen ison pitsulautasen kokoinen?) ja rahaa köyhempi. Mut kyl. Sen arvosta. Matkailu avartaa jne. :------D ♥

PS. Tapasin mä mun takkujatkoja ihailleen Ken-tyypin myös. Kentsulle terkkui :'---------))

np: Placebo - Running Up That Hill

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Mä oon ku elokuva jossa ei kukaan kuole

Tänään mä haluan elää. Tänään mä haluan olla se tyty joka jaksaa ja voi ja pystyy ja välillä musertuu maailman painon alle mut elää silti. Mä nukuin viisitoista tuntia lähes putkeen, heräsin vain kolmesti laskujeni mukaan, ja nyt kuuntelen Paperi T:tä täysii ja nautin elämäst. Huomen Hki, huomen Wilma, huomen M.A.R.S., huomen musiikkia kovaa ja huomen mä selviin vaik joutuisinki metrolla matkustaan. Huomen rakkautta, huomen pelkoo. Huomisestaki mä selviin.

Ens viikol Katarina tulee ja jos fiilis osuu niin kuvataan. Jos ei niin kuulemma ei ole pakko. Ihanaa ♥ Odotan tätäkin! Yritän taas keskittyä kivoihin juttuihin paskan sijaan. Se ei oo helppoo mut pien nousu tapahtunu jo. Kaikkee sitä. Toukokuussa ois tarkotus nähdä Nooraakin miljoonan vuoden tauon jälkeen. Näen sen uuden kämpän, oijoi, se on varmasti yhtä kaunis kun Nooran kämpät yleensäkin. Oon aina kateellinen niistä, hyvin salaa, joten hysss. ;)

Nyt kyllä vähän ahdistaakin, tai sit se on jännitysahdistusta, en tiedä. En osaa tunnistaa, en osaa, en pysty. Mut kai tää tästä. Aina se siitä. Kuulostan ihan hoitajiltani. Mut haittaakohan toi. Koht keitän kahvii äidille, otin äsken pari kuvaa itsestäni (kuten huomaatte jos katotte alas koska mun blogis ei taida olla sokeille omaa versioo joten oletan et kaikki näkee) ja tota. Huomen elos, tänään elos, sunnuntain elos, ens viikol elos. Ei sitä kai pitemmälle tarvi tietääkään. Ei huomen ees tarvi mennä junal vaan dösäl (kiitos Iida, jos luet ja muistat, nyt mä sen käytän) joten elämä 1, kuolema 0.


Järves killuu pari joutsenta ja hanhea, etupihal pyörii hullu kasa variksia pellolla. Elämä on tänään ihan erittäin fine.

np: Paperi T - Sanat

torstai 16. huhtikuuta 2015

Lucifer gonna set me free


Väsyttää. Oon tehnyt tänään jopa asioita ja nukkunut viimekin yön päin persettä jotain väsyttää. Oon kuitenkin menossa viikonloppuna Helsinkiin. Olisi tarkoitus tavata Wilmaa enemmän tai vähemmän ja sitten eräs harvinaisen mukava top-secret-marttakerho. Tavallaan odotan ihan helvetisti koska ihania ihmisiä ja meen jonnekin. Tavallaan jännittää ja pelottaa aivan saatanasti koska meen jonnekin

Pihalla juoksee näköjään pari kaurista ihan täysii niin sanotusti, ja mulla särkee päätä myös. Taas, eipä ole ensimmäinen kerta täl viikolla. Voinnista en uskalla sanoa mitään. En tiedä miten voin. Toivottavasti tarpeeksi hyvin selvitäkseni yhdestä yöstä Helsingissä. Kai mä tuliin vaan sanomaan että still alive niggazzzz jne. Helsingist ois tarkotus löytää labrettiin renkaan tilalle, no, labretti and that makes me happy - jos se vaan siis löytyy.

Ain't gonna drown. Näil mennään.

np: Elle King - Jackson

tiistai 14. huhtikuuta 2015

"Soitan huomenna, aamulla"


Aamuun on helvetin pitkä aika.

- -

Jostain syystä mua oksettaa, lieneekö yksi otettu Opamox tai yksi syöty jogurtti syy. Eikö psyykkinen paha olo riitä, pitääkö olla vielä fyysisestikin kamala olo? Oon itkenyt tänään neljästi, viimeksi kun koira nuoli mun kättä. En ansaitse sitä. Mä haluan vain että tää kaikki loppuu, mielellään nopeasti. En usko enää että mua voi pelastaa. Lääkkeet ei toimi, kirjoittaminen ei auta, keskusteluja on liian vähän eivätkä nekään vie tätä pois. Osasto ei ole mun kohdalla vaihtoehto. Mitä muita vaihtoehtoja enää on? Oksettaa. Pelkään ja inhoan oksentamista, mutta se on hetki hetkeltä lähempänä. Paniikki koputtelee sen takia rintaani, Miksi? Miksi minä? Antaisin tän kaiken niin mielelläni pois. Nyt, heti. Pois.

- -

"I'm going to wash my sins away
an angel told me so
when they find me in the river
tell my mother I was a good boy"

np: Mirel Wagner - Ellipsis

maanantai 13. huhtikuuta 2015

I used to be black and white, now I'm just transparent and freaking baby pink

Olen kirjoittanut tänään eilen tuhansia sanoja pahasta olosta yhdenkään sanan helpottamatta oloa. Enää ei ole sanoja, on vain paha olo ja kuvia. Joku sanoo olevansa huolissaan, se ei tunnu missään, ja se ettei tunnu miltään tuntuu pahalta sen jonkun puolesta. Pelottaa, väsyttää, mutta en saa unta koska viime yön superunet. Ja ehkä pelko. Kello on tasan yksi ja mä olen yhä elossa. En tiedä paljoakaan mistään, mutta sen tiedän kipeästi: hengitän. Aina, edelleen.









np: Hocico - Fed Up

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Saved too many times

Herään hieman ennen neljää. Iltapäivällä. Väsyttää. Vaivalloisesti nousen ja puen ja astun ulos huoneestani, mikä oli virhe numero kaksi, seuraava heti heräämisen jälkeen. Kaikki pysähtyvät hetkeksi paikalleen, kukaan ei vilkaisekkaan, hiljaisuus, kunnes kaikki jatkavat hiljaa mitä ikinä olivatkaan tekemässä. Kukaan ei noteeraa minua, ei ole huomaavinakaan, vaikka jokainen varmasti huomasi. Otan lääkkeet ja katoan takaisin huoneeseeni; minua ei selvästikään kaivata. Tiedän mitä ne ajattelevat. "Ottanut taas yliannostuksen." Ja mun tekee mieli kiljua, huutaa, rääkyä keuhkojeni pohjasta että mua vain väsytti. Mutta se ei muuttaisi mitään, joten. Katoan takaisin huoneeseeni.

Mutta kun mä en oikeasti ole ottanut kuin vain pakolliset lääkkeet. En muuta. Mua oikeasti väsytti, väsyttää vieläkin. Mutta eilinen, yö, on yhtä blurria ja mä en tiedä edes koska olen mennyt nukkumaan. Muistelisin joskus puoliltaöin, mutta en voi olla varma. Epäilen itseäni, mutta enemmän epäilen että joku on myrkyttänyt mun ruoan, juoman. Syöttänyt mulle jotain, joka on saanut mut nukkumaan. Lopulta mun pää on varma että se on ainoa mahdollinen vaihtoehto. Mua oksettaa (kai koska on nälkä) ja väsyttää aivan saatanallisesti. Tahdon vain takaisin sänkyyn, takaisin nukkumaa. Musta ei ole kohtaamaan tätä päivää. Ei tällaisella vastaanotolla, tällaisella alulla. Haluan vain kuolla.


np: Lana Del Rey - National Anthem

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Perkele!!1


Olot (vai sittenkin ne saatanan persoonat? en tiedä) vaihtelee huihuihuihuiiiiiiiiii vauhdilla. Nyt mennöö kovaa, eilen kai ei. Tai itseasiassa väsyttää, koska olen nukkunut niin vähän ja huonosti, mutta. Silleen että biletän PMMP:tä, näytän keskaria maailmalle ja riekun yksinäni. Kovat on bileet. Kaikki on siis melkein jees, mutta ei kuitenkaan. Eihän mulla koskaan. Kaikki oo jees. Ha. Mut joo. Keskaria maailmalle ja kohti uusia pettymyksiä.

Otin noin kuusisataakuusikymmentäkuusi kuvaa (itsestäni), joista onnistui lähes yksi, tuo ylläoleva, mutta ei sekään kunnolla. Perkele. On paskaiset hiukset, pitää mennä saunaan. Yes. Pitäisi kysyä isältä rahasta, kai se suostuu kun lupasin tehdä vähän työtä saadakseni ne, mutta. Kai sieltä tulee läksytys. Pitäisi osata sanoa jotenkin fiksusti että "osaan kyllä hoitaa tuon itseni haukkumisen itsekin". Mutta. Mä meen yleensä lukkoon tuollaisissa tilanteissa, enkä sano kuin "niin, no, niin. joo". Hyödyllistä? Kyllä.

Ulkona on kevät ja mulla on kuuma. Tätä se taas tulee olemaan, hikeä ja tuskaa, koko kesä. Mut ei kai pitäis valittaa. Järvi on melkein auki, joutsenet ui siel ja tappelee aina välillä. Kärpäset on heränneet ja parveilee terassilla ja seinillä. Yritin aamulla ottaa pari luontokuvaa, mutta vituikshan se meni. Kamera oli paska, kuvausmateriaali paskaa, mut ilma sentään kaunis. Pyhpah. Pyydän anteeksi tätä päivitystahtia, mutta en päivittämistä. Pitää ehkä tehdä joku queue ja saatte lopulta kuukausia vanhoja tekstejä kuukausia myöhässä. ... Ehkä siis ei. Nyt. Se rahahomma. Wish me luck.

np: PMMP - Rakkaalleni II

Olen robotti; toimin lääkkeillä

Helvetinperkele kun on paska olo. Väsyttää, mutten saa unta. Taas. Viime yökin meni säpsähdellessä jatkuvasti hereillä - kuten edellinenkin. Seiskalta on niin kamala väsymys jo ettei auta kuin kaatua kasilta sänkyyn vain todetakseen ettei saa unta. Sitten sitä tyytyy pyörimään tai nousee takas ylös. Ahdistaakin. Perkeleenperkele. Vituttaa myös, kun koko ajan on tunne ettei ole läsnä. Tai ettei ole todellinen. Johtuen siitä etten muista juurikaan mitä olen esim. puoli tuntia sitten tarkalleen tehnyt. Saatan huomata ja tulkita sen asioista ympärilläni, mutta ei, se ei tunnu mun tekosilta. Saatanan epätodellinen olo, voi luoja, ei mukavaa.

Päätä särkee. Särki eilen illalla ja tänään päivästä asti särkenyt. Sekään ei ole mukavaa. Vaik kaikki on periaatteessa ihan jees niin vittu mä haluan kuolla. Se on se pohjavire kaikessa. Ja joka kerta kun ajattelen kuolemaa nousee mieleeni hoitajan sanat: "tajuatko että jos sä tapat ittes sä lopetat olemisen kokonaan, kokonaisuutena, kaikkineen?" - ja kyllä, mä tajuan. Sitä mä haluan, kadota, kokonaan, kokonaisuutena, kaikkineen. Koska se kaikki paha - ne kaikki pahat - asuvat mussa. Ei niitä voi irroittaa, niinhän se hoitajakin sanoi. Ne on osa mua. Ja mä en taida haluta pitää niitä hengissä, ja valitettavasti koska olemme yhtä meidän kaikkien on mentävä jotta paska loppuisi.


Tajusin tänään, ettei olla enää aikoihin jatkettu polilla sitä trauma- ja dissosiaatiokyselyä. Tuli outo olo siitäkin huomiosta. Mun pää hokee jatkuvalla syötöllä, reaktiona ihan mihin tahansa mitä teen, "lyö ittees". Sitä vain. Koko ajan. Ääh. Ja se ei aina riittäisi. "Viillä kasvoja, revi lävistykset pois paljain käsin, työnnä haarukka silmään ja käännä, pure ja lyö kädet mustelmille, tee, tee, tee niin, tee niin nyt, heti!" Pahinta on, koska noi kaikki käskyt myös piirtyy helvetin elävinä mun verkkokalvoille. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mun päässä on hirveä meno, eikä todellakaan siis mikään "bilemeininkimeno" vaan kamala ruuhkahässäkkä, joka aiheuttaa sen etten saa ajatuksista kiinni ja poukkoilen ja unohtelen ja joudun jatkuvasti kestämään edellämainittua pakkoajatuksentapaista paskaa ja ja ja ja kadotin ajatuksen taas.

En sinänsä käsitä. Mulla on / on ollut kohta kuukauden tauko hoidosta. Okei, still alive bitches, mutta se nyt ei ollut se pointti tässä. Vaan se, että mitä vittua mun kanssa aiotaan tehdä? Jättää vaan kellumaan kuplaani kunnes se lopulta poksahtaa viimeisen kerran? (Lyö itseäsi!) Jos en pääse johonkin tyyliin terapiaan, mitä sitten? Kaks kertaa kuussa keskustelu, yhdeksänkymmentä minuuttia kuukaudessa sitä etten saa sanottua mitään koska aika ei vain riitä joten en viitsi edes aloittaa. Ainoa paikka tässä maailmassa, jossa osaan itkeä, on polilla hoitajan huoneen semikovalla tuolilla. Ja mähän itken, oikeastaan joka kerta, jotain. Miksi kukaan ei auta? Miten mua voitaisiin auttaa? Mikä mulla on? Apua.


Mun pitäis tilata Gorilla Glass Germanylta koruja. Siis, tarkoitan, tota labretin venytystä varten. Joo, kyllä, sittenkin venytän pikkaisen tuota alahuulta, kuulemma hieman fiksumpaa ja helpompaa ja minähän uskon. On vaan helvetin kallista, mut onneks en saa nyt hetkeen tuota taas venyttääkään. Hmm. Rahatilanne on siis edelleen paska, mihinkäs se tästä paranisi. Lupasin auttaa vanhempia muutamassa jutussa, niin sain ostettua e-pillerit. Vielä pitäis joku seitsemänkymmentä euroa nipistää niiltä jollain konstilla - tunnen itseni niiiiiin paskaksi lapseksi että. Noin muutenkin. Oon kakskytäviis, hengaan kaikki päivät kotona lahnaten yksin koneella. Välillä jaksan jotain, mut sit taas väsähdän ihan täysin sen aiheuttaman rasituksen takia ja voihan saatana.

Kauhea nälkä. Syön kai sipsejä, ei mulla oo muutakaan tähän aikaan yöstä. Vaikka toisaalta pitäis nukkua. Mut helvetti kun ei väsytä. On vaan niin paljon päässä, niin paljon asiaa, ja se menee "jfjalfjafalfjafafahf". Kohta saa taas juosta vessassakin kun oon hörppinyt lightkolaa ja yyh. Vähiten haluaisin olla vaiva, mutta tiedän että joku herää aina kun raahaudun vessaan. Jaloissa on outo olo koska iltalääkkeiden vaikutus. Muistan edelleen kun söin ensimmäisen neljäsatasen Seroquel Prolongin; viisitoista minuuttia jaksoin istua yhteisön puolella, sit hoipuin silmät kiinni seinänvierustaa osastosänkyyni. Huhhuh ko se oli tujua silloin ja kaaduin kuin oisin saanu nukutussingosta päähän, nykyään tulee vaan outo olo jalkoihin jos valvon "liikaa" lääkkeenoton jälkeen.


Nyt on sellanen olo että tekis mieli lukea Murakamia. Harmillista mulla ei ole yhtään mukana, tai yhtään lukematonta sen puoleen. Ja kyllä, edelleen väsyttää armottomasti. Ei vain nukuta, mutten meinaa jaksaa kirjoittaa enempää (ehkä ei tarvisikaan, kukaan jaksa lukea tätä). Ja ahdistaa, se on vain voimistunut tässä kirjoittaessani ja dataillessani samalla ympäri interneettiä. Oon hukassa, en tiedä mitä teen. No siis, kuuntelen musiikkia ja ahdistun ja kirjoitan tätä mutta you know. Ehkä mä kaivan sipsejä. Ja luen hetken. Joo, mul on kai Rajaniemen Kausaalienkeli vielä täällä ja kesken, mikäli en muista kovin paljoa väärin, Mieluiten tosiaan lukisin Murakamia, jotenkin on sellainen Murakami -fiilis. Mutten ole osannut päättää että mitä lukisin häneltä seuraavaksi. Ääh. Vaikeaa.

Lopetuskappale, joka ei summaa mitään yhteen, vaan jättää ilmaan tyhmiä ja tyhjiä kysymyksiä vailla vastauksia: miksi mun pitää elää tätä paskaa? Mitä tää paska on, onko tää elämää? Miksi minä, miten minä, minne minä, kuka, mitä, missä, hä? Miksen osaa juoda tää hevosenkenkä huulessa lasista tai pullosta? Miksi huulet on kuivat ja juoma loppuu? Miksen jaksa nousta hakeakseni sipsejä ja kirjaa, jotta voisin kaatua sänkyyn? Jaksanko lukea vai pitäisikö sittenkin pelata TS4:sta? Miten on mahdollista, että vaikka mua fyysisesti väsyttää armottomasti, mä olen silti ihan hereillä - ja enemmän hereillä kuin äsken? Miten mä selviän mistään? Miksi joskus irtoaa tyhjästä ja turhasta kahdeksan kappaletta tekstiä, ja joskus (yleensä) kun on asiaa niin ei saa kirjoitettua mitään? Pitäisikö mun jo lopettaa tää paskanjauhanta?

np: Ruger Hauer - Riippusilta

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Kynnenpalaveneellä sinutkin se hakee (piru)

Olen hyvin, hyvin väsynyt. Päätä särkee ja tahdon vain nukkua. Kaikki on taas kääntynyt päälaelleen, enkä ehkä kestä tai jaksa vaikka on kai pakko vaikka hajoaisinkin. Itkettää, mutten saa itkettyä. Oon lihonut pari kiloa, mulla ei ole rahaa ja mä olen niin yksin ja yksinäinen, mutta liian väsynyt tehdäkseni asialle mitään. Tahdon nukkua, nukkua, nukkua, nukkua. Mä olen se tyttö, joka vielä kaksvitosenakin viettää perjantainsa vanhemmillaan yksin sängyssä peiton alla nukkuen pois elämäänsa, jota ei elämäksi voi edes kutsua. Voi kunpa pääsisin kauas pois minusta. Elämä on ihan fine, minä en.


np: Lasten Hautausmaa - Naulat

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Remain nameless



Joo. Nostril piercings are gone. Huomenna meen Milkan kanssa kaupunkiin, marssin HalfBlockiin ja kyselen vähän jos vaikka pikkaisen venyttäisin/suurentaisin tuota medusaa. Ihan koska kun eilisen jälkeen tarkemmin ajattelin: olen suunnitellut sitä jo aikoja, ja elän vain kerran, joten who freaking gare's niiQ. Ja jotta kaikki tietäisivät, noi hedelmien kuvat on omistettu ihanalle Wilmalle! ♥ Puspus, senkin nörde. Ja kukaan ei mun kuvien yhteydessä sano mitään kaksarista! :'----DDD

Hyvä päivä taas, oikein jees. Muutokset saa mut aina hyvälle tuulelle, kun ne on tälleen mieluisia. Olisin rynnännyt kaupunkiin jo tänään mutta onneksi Milkalla oli muuta ja pianhan se HalfBlock onneksi sulkeutuu. Rauhassa Elina, rauhassa. Septumkin muuten saa ehkä kyytiä, tai ainakin pienenee, harkitsen tässä vielä mitä sen kanssa teen. Ehkä katselen miltä se isompi medusa alkaa tuntua ja näyttää ja sitten mietin septumin kohtaloa. Medusasta ois tarkoitus saada irti joku neljästä viiteen milliä, riippuen onnistuuko se nyt ollenkaan ja miltä se sitten näyttääpi. Mut kevyempi ja jotenkin fresh olo kun on hieman erinäköinen naamataulu taas. Ah.

Raha-asiat on perseellään. Edelleen. Aina vaan. Naurattaa oikein, kun en osaa itkeäkään. Mut yritän olla välittämättä, ja vaan go with the flow. Mulla ei ole tarpeeksi rahaa e-pillereihin, mut. Ehkä mä ne jostain. Tai sit vaan pitää lopettaa ne ja aloittaa joskus uudestaan kun on rahaa. Jos on, ehehehehehe. Ulkona paistaa aurinko, ja taivas on musta kuin ennen ukkosmyrskyä. On kevät. Vaikka mä tosiaan oon syksyihminen, kevätkin kelpaa. Ainakin nyt, tänään, tässä. Kaikki on ihan semijees.

np: Florence + the Machine - Strangeness and Charm

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Of monsters and me(n) // (and other things too)

Täsä nyt ne vastaukset. Niihin kysymyksiin, en jäänyt odottamaan enempää koska nyt oli sopivan tylsää ja sopivan hyvä fiilis ja sopivan sopiva aika :3 Kiitos kysyjille, kiitos lukijoille, kiitos maailma. Kiitos. Nyt jatkan bilettämistä.


ASIOITA, JOITA MUUT EIVÄT TIEDÄ MINUSTA?
- Ääh. :----D Valitettavasti mä olen kovin tylsä, eikä mulla ole juurikaan salaisuuksia (ja jos kertoisin niistä tässä niin sitten ei olisi ainakaan ;)!). Joku tietää aina jostain, I think. Kerron nyt jonkun turhan tiedon kuitenkin, ettei mene kysymys hukkaan... Ööh... Syömieni e-pillereiden merkki on Yasmin. TA-DAA!

LEMPISARJAT?
- Ääh, toistamiseen. En seuraa televisiota tai sarjoja tai mitään. Joskus aikoinaan seurasin jotain animeja, ja tykkäsin silloin niistä (Jigoku Shoujo, Higurashi no Naku Koro ni, Elfen Lied, mitä näitä nyt oli...). Nykyään en enää oo jaksanut sitäkään. Ei keskittyminen riitä. Joten täytyy sanoa että lempisarjoja ei taida löytyä.

TOIVEAMMATTI?
- Apua! Jos saisin ja pystyisin tekemään mitä vain niin olis kaksi vaihtoehtoa: mielenterveystyö tai (pien)eläinten kanssa tekeminen. Taitavat molemmat jäädä haaveiksi, mutta saahan sitä haaveilla aina välillä kun jaksaa?

LEMPIBÄNDIT?
- Tällä hetkellä uppoaa eniten ehkäpä... Lasten Hautausmaa, Kuudes Silmä, Placebo, Lana Del Rey, Mirel Wagner, Taking Back Sunday ja ja ja... no vittu, kattokaa last.fm!

VIISI ASIAA, JOTKA TEKIVÄT MUT ONNELLISEKSI TÄNÄÄN?
- musiikki (oon kuunnellut As I Lay Dyingia piiiiitkästä aikaa!)
- Katie ja heroiiniprinsessat saivat mut nauramaan :'--------DDD ♥
- tää kuulostaa julmalta, mutta se että voitin isovanhemmat Qin -lautapelissä!
- että oon still alive niggaz, vaikka ei kaukaa haekaan se toinen pää
- ...ja nyt alkoi tulla mieleen niin ikäviä asioita vain ettei pysty viidettä keksimään :C

LEMPILÄVISTYS?
- Septum tai medusa. Tai microdermalit! Mut medusa varmaan. Tahtoisin kovasti venyttää sitä, omaani, mutta koska tiedän (tai lähinnä en edes tiedä) mikä homma siinä on ja varsinkin jos sen tahtoisi pois sen venytyksen siis... Huhhuh. Mutta siitä mä haaveilen. (Psst, jos jollain on kokemusta tästä ja haluaa jakaa sen kanssani niin saa, se vain pahentaa luultavasti venytyskuumetta mutta ehkä mä vielä jonain päivänä uskallan...!)

HALUANKO LISÄÄ TATUOINTEJA, JA JOS KYLLÄ NIIN MINKÄLAISIA?
- Mulla on unelma. Sen piirtäisi eräs erittäin lahjakas nuori nainen, tuttavani, olen jo alustavasti joskus kysynyt asiasta. Siinä olisi kuva naisesta, ehkä minusta, hänen silminsä, ja teksti "siperia opettaa". Niskanseudulle sijoittuisi tämä. NOIN NYT AINAKIN, ja tällä hetkellä. Olen vain niin köyhä, etten varmaan ikinä saa rahaa ko. tatuoinnin ottamiseen ja hieman nolottaa.

LEMPIELÄIN?
- Jaahas. Vaikeita kysymyksiä. Ranskanbulldoggi, koska oon Lady Gaga :---D ♥

MINKÄLAISISTA IHMISISTÄ PIDÄN?
- Apuaaaaaa. Mukavista, ofc. Vähän kaikenmoisista kyllä, jos olen rehellinen. Mutta aidoista! Söpöistä, pienistä, isoista, nauravaisista, vakavista, huumorintajuisista, sekoilevista, rauhallisista, omanlaisistaan. Aidoista.

LEMPIHAJUVESI?
- Dieselin Fuel For Life Unlimited. Harmi että sen tuotanto on kai, ehkä, käsittääkseni, lopetettu ;____;

ASIOITA, JOISTA PIDÄN ITSESSÄNI (LUONNE JA/TAI ULKONÄKÖ)?
- Tänään on ihan jees päivä, tänään näitä voi jopa irrota :---D No tuota. Olen aika avoin. Ihmisystävällinen (:DD), huumorintajuinen, sopivasti outo ja pyrin kovasti olemaan myös aito. Ulkonäöstä... Tykkään mun huulista. Ja silmälaseista, ja silmistä niiden takana, ellei ne pienentyisi niin saatanasti kiitos lasien :'---)) Ja mul on kauniit kynnet, joskus ainakin :----D

POISTAISINKO MAAILMASTA ENNEMMIN RASISMIN VAI ELÄINRÄÄKKÄYKSEN?
- Mä mietin tätä pitkään. Ja. Täytyy sanoa nyt että eläinrääkkäyksen, koska eläimet on viattomia ja meidän armoilla muutenkin. Ihmisen pitäisi pystyä olemaan olematta rasistinen, mutta "parempi" rasismikin kuin vaikka se että hakkaa eläintä. Ihminen on sentään ihminen, eläin aina eläin. Että kiusaa mielummin omanlaisiasi kuin viattomia eläimiä, tjsp.

OSAANKO KUVITELLA, MILLAISTA ELÄMÄ OLISI, JOS VOISIN PALJON PAREMMIN?
- En, valitettavasti en. Lyhyt vastaus tähän. En.

MIHIN KIINNITÄT ENSIMMÄISENÄ HUOMIOTA VASTAANTULIJOISSA?
- Silmiin. Tarkemmin siihen, katsovatko he minua silmiin. Tämä siis niinä päivinä kun uskallan/pystyn kiinnittämään huomiota ulkomaailmaan niin paljon että kiinnitän huomiota vastaantulijoihin.

MITÄ MIELTÄ OLEN HUVIPUISTOISTA?
- Ei niissä nyt mitään pahaakaan ole, mutta en ole oikeastaan koskaan pitänyt mistään maksanvatkaajalaitteista; suostun menemään vain vuoristoratoihin jotka EIVÄT mene pää alaspäin tai mitään. Joten mun kannalta hyvin turhia paikkoja.

KUMMAT OLIVAT MIELESTÄNI HELPOMPIA/MUKAVAMPIA HOITAA, MARSUT VAI ROTAT?
- No tuota. Puolensa kummissakin, rotat olivat suurempia persoonia tavallaan, mutta kyllä mä mieluummin hoidan marsuja. Ne on enemmän mun tyylisiä jotenkin, ja helpompia tietysti hoitaa ainakin omasta mielestäni.

KATSONKO MIELUUMMIN ELOKUVIA VAI TV-SARJOJA?
- Elokuvia. Ja vain leffateatterissa, siellä mä pystyn keskittymään jotenkin edes, vaikka kyllä viimeisen kolmanneksen alkaessa tekee mieli jo vilkaista kelloa riippumatta siitä oliko leffa loistava vai susipaska (ja mä en edes katso susipaskoja leffoja :---DD).

MIELESTÄNI MAAILMAN RUMIMMAT JA KAUNEIMMAT KIELET?
- Rumin on helppo, sillä vastoin ehkä "kaikkea naiseutta" (pyhpah!) mä VIHAAN ranskaa. Se on sellasta saatanan sönköttämistä ja sylkemistä ja hyi saatana :----DD Tykkään englannista, saksasta ja venäjästä. Ja ofc, suomesta! ♥

VILLEIN UNELMANI (SELLAINEN JONKA TOTEUTTAISIN JOS KAIKKI OLISI MAHDOLLISTA)?
- Apua, mulla ei ole kovin villejä unelmia? Varmaan joku "tahtoisin käydä Uudessa-Seelannissa/Islannissa" on villein. Ääh, oon tylsä :D No tietty onhan tuo "medusan venyttäminen ois k00l" -haavekin vähän villi? :---D Mut mä en haaveile mistään avaruuskävelyistä tai muusta :D Sry ;___;

EHDOTON INHOKKIBIISI?
- Oikeasti? Apua. Joku hirveä tyyliin Lauri Tähkä niin ei kyllä uppoais. Ja siis vihaan Juha Tapiota. Ja siis. Hyi. Ei mulla varsinaista inhokkibiisiä kyllä ole, mitään yhtä, enemmän ne on artisteja :D

KOLME MULLE TÄRKEINTÄ ASIAA MAAILMASSA?
- perhe, ystävät, kaverit; läheiset ihmiset siis!
- vapaus; ilmaisunvapaus, liikkumisvapaus, vapaus valita jne.
- musiikki

MITÄ TEKISIN JOS PEPSI MAXIN MYYNTI LOPETETTAISIIN?
- Hei kamoon, tän pitäis olla päivänselvää: ITKISIN KO VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ! No ei, siirtyisin varmaan kokonaan noihin halppispaskakolajuomiin, joita nyttenkin rahapulassa kittaan ♥

JOS MUN PITÄISI MUUTTAA TOISEEN MAAHAN, MINNE MUUTTAISIN?
- Varmaan Saksaan, vaikken kieltä osaakaan. Mut jotenkin se ois semiturvallisen tuntuinen vaihtoehto tälleen äkkiseltään.

JOS MULLA OLIS 15 MINUUTTIA AIKAA TUHLATA RAJATTOMASTI RAHAA ITSEENI, MITÄ OSTAISIN?
- Apua (taas kerran!). Mä varmaan... Ei vittu, mä pelkäisin varmaan koko viidentoista minuutin ajan. Nyt on niin kovat häpeät ym. käynnissä shoppailusta etten varmaan kehtaisi ostaa mitään. Maksaisin pari laskua pois.

MINKÄ NEUVON ANTAISIN / MITÄ TAHTOISIN SANOA KYMMENEN VUOTTA NUOREMMALLE ITSELLENI?
- Kymmenen vuotta sitten olin viisitoistavuotias ja aloin oireilla mielenterveyden osalta ensimmäisen kerran. ... Mä sanoisin että hae apua. Yksinkertaisesti. Älä jää yksin. - - Mut toisaalta. En olis minä, jos asiat ois menneet toisella tavalla. Ehkä tän kuului mennä näin, vaikka se on eniten saatanasta. En ois tavannut ehkä mun elämän tärkeitä ihmisiä, en ehkä olis tässä tällaisena kuin nyt olen. Joten ehkä mä vaan sanoisin että. "Sä tuut elämään hyvin paskoja, ja vielä paskempia, aikoja. Valmistaudu pahimpaan."

VAIKUTTAVATKO VIILTELYARVET MITENKÄÄN ELÄMÄÄNI NYKYÄÄN? MITEN VIERAAT IHMISET REAGOIVAT NIIHIN?
- Vaikuttavat. Perhe ja suku häpeää mua niiden takia, vieraat tuijottavat tai kääntävät pään. Onneksi nykyään nuoremmat ymmärtävät, ja ystävät ja kaverit ovat ottaneet asian ns. hyvin. Mä oon iloinen, ettei kaikkien tarvi keräillä enää nykyään leukaansa Trion lattialta kun kesällä himoshoppaan topissa, vaikka sitäkin näkee, saako sanoa?, valitettavan paljon. Ja ei sillä, ei vieraiden ihmisten mielipiteillä sinänsä ole väliä, eniten sattuu kun oma perhe häpeää - ja eniten juuri silloin kun eivät sano sitä ääneen. Mä en kuitenkaan itse koe olevani sen huonompi tai parempi ihminen, oli mussa arpia tai ei.

JOS HERÄISIN AAMULLA ONNELLISENA, JA KAIKKI OLISI HYVIN, MISTÄ HUOMAISIN SEN?
- Täytyy sanoa, etten tiedä. En rehellisesti muista millaista on olla "onnellinen ja kaikki hyvin". En tiedä onko sellaista aikaa edes ollut mun elämässä, ja jos on ollut niin ei ainakaan siihen kymmeneen vuoteen. Tää on mun omasta mielestänikin "ihan paska vastaus", mutta en mä nyt viitsi valehdellakaan? :--D Kuvittelen, että jos kaikki ois ok, niin ainakaan eka ajatus aamuisin ei olis "voi vittu taas"?

np: As I Lay Dying - Within Destruction

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Kaikki taistelut, joista selvisimme tullaan huomenna käymään uudestaan

Mä olen kai tyhmä kun mulla menee kai hyvin ja silti tahdon kuolla, ja silti neuvon muita pysymään hengissä. Paraskin olen puhumaan siitä, kun seison taas lääkepurkki kourassa ja haaveilen ihan vaan pienestä kadotuksesta. Tätä se on olut koko päivän. Katoamistoivetta, päiväunia päiväunen perään, ja nyt ei nukuta. Ahdistaa. Ahdistaa niin saatanasti että perkele. Pelottaa. Pelottaa niin helvetisti että jos en saakaan enää rauhoittavia tän kaiken jälkeen itselleni, että millä, miten mä rauhoitan itseäni. Alan taas viiltää joka ahdistukseen?

Huomenna ois tarkoitus mennä isovanhemmilla käymään. Pitäisi myös kokeilla soittaa, onko lääkäri töissä. Pitäisi oikeasti. Enkä enää muista tai tiedä edes miksi. Mietin taas eilen(kin) sängyssä maatessani, että mikä estää mua lähtemästä. En mä oikein keksinyt siihen mitään vastausta. Silti: missä on rohkeuteni hypätä sinne junan alle? Missä? Missä kun sitä eniten huudan? Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä että tää kaikki paha katoaisi pois musta. Että mä en tuntisi enää tätä paskaa. Jostain syystä musta tuntuu että mä lipsun taas jonnekin pimeään. Hitaasti mutta varmasti. Pimeään, pois valoista.

Ja mä tiedän mitä ne sanois mulle. Sun on vaan opittava elämään tuon kaiken kanssa. Vaan kokeilisivatpa itse edes hetken niin tietäisivät. Tietäisivät ettei sitä voi vaan opetella. Ei, jos ei seitsemässä vuodessa psykiatrista historiaa ja vuosissa ennen sitä ole oppinut. Onko jossain muka taikakatkaisin, jota kääntämällä kaikki paranee? Onko? Jos on niin saatana miksi mulle ei osoiteta sitä? On suorastaan säälittävää hokea etten jaksa, mutta kun en jaksaisi. Jokainen saatanan päivä osoittaa miten mä en osaa elää oikein. Pitäisi kai olla onnellinen edes tästäkin, mutta kuinka helvetissä joku mikä sattuu niin paljon voisi tehdä sut onnelliseksi? Ja säälittävintä on ettei mulla, mussa, ole kai edes mitään vikaa.



Mä oon niin yksin. Monella tapaa, ja usein omasta tahdosta. Mä oon ollut kohta kuus vuotta eläkkeellä. Se on helvetin surullista. Ennen mä puhuin vuolaasti asioistani ystäville ja äidille, hoitajillekin. Nykyään en osaa puhua kuin blogille ja kasvottomalle massalle. Kun kysytään onko kaikki ok, vastaan että on, koska niin kuuluu tehdä. Työnnän ihmiset pois, koska onhan se helpompaa niillekin kun joku kasvoton vanha tuttavuus tappaa itsensä. Joka ilta mä toivon kuolevani unessani. Miksei se viimeinen uni tule koskaan? Tuntuu epäonnistujalta vielä siinäkin merkityksessä, etten saa edes henkeä itsestäni. Säälittävä paska.

np: Ultramariini - Tuhat onnettomuutta

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Haaste (johon en jaksa taaskaan haastaa ketään)

Kiitos haasteesta Niina / Ilkimieli! ♥


1. Kerro itsestäsi jotain, mitä harva tietää!
- Kun mulla oli ikää joku max. kaksi vuotta, mä käskin kaikkien alkaa kutsumaan mua Nanniksi. Sen takia puolelle suvulle olen edelleen Nanni.

2. Jos kappaleet olisivat paikkoja, missä kappaleessa haluaisit asua?
- Pitäisi vastata ehkä jotain muuta, mutta jostain syystä mieleeni nousee vain Lasten Hautausmaan Kiputyttö -biisi. Siinä on niin jännä tunnelma, ja "kaupunki on kaunis kun se kylpee valoissa". Kai se kertoo jo vähän mustakin, nyt.

3. Miten sinut saa varmimmin nauramaan?
- Ystävien hyvä seura ja sen yhteydessä huono (lue: loistava) huumori.

4. Entä itkemään?
- Itken harvoin, kiitos lääkkeiden(?). En vain kykene itkemään enää, vaikka haluaisinkin. Täytyy osua todella jännittävän pahaan saumaan ihan saatanasti kaikkea tavanomaisesta poikkeavaa paskaa että itken.

5. Suuttumaan?
- Mä en osaa suuttua. Vihaan suuttumista, inhoan riitelyä jne. Lähinnä tulen vain surulliseksi, ja sitä useammin tunnen itseni syylliseksi.

6. Jos nyt lähtisit laulamaan karaokea, minkä kappaleen laulaisit?
- Minä karaokessa, siis laulamassa julkisesti? Apua. Mulle ei tule mieleen yhtään biisiä minkä kehtaisin laulaa, mutta jos osaisin laulaa oikeasti niin varmaan joku PMMP:n biisi. Niitä tuli osastolla 51 hoilattua niin paljon että hoitajiltakin meinas mennä hermot.

7. Jos tekisit sairaille ihailijoillesi "Kuinka olla minä" -pakkauksen, mitä siihen kuuluisi?
- Lääkkeitä, terä, Pepsi Maxia, PC ja internetyhteys, blogitili ja paaaaaljon musiikkia.

8. Mitä mieltä olet härkätaisteluista?
- Turhaa eläinten kiusaamista.

9. Jos rupeaisit kirjoittamaan kirjoja salanimellä, minkä salanimen valitsisit? Miksi?
- En osaisi kirjoittaa enempää salanimellä kuin nytkään, eli olisin varmaan tylsästi vaan tää ELINA SIBERIA (juuri noin kirjoitettuna).

10. Elätkö terveellisesti?
- En.

11. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
- En oikein muista. Halusin kokeilla miltä tuntuu kirjoittaa julkisesti, omalla naamallaan ja omalla tarinallaan. Livejournal ei jotenkin sitä palvellut. Tylsyys. Uutuudenviehätys. Kyllästyminen vanhaan. Jotain sellaista siinä oli.

PSST. Kysymyksiä tänne, jooko?

np: Kuudes Silmä - Happea

lauantai 4. huhtikuuta 2015

So rad and so fab, so freaking not that

Päivitystahti on taas niin kova, ettei Blogger pysy perässä. Anteeksi, se on vain tuo domain. Yritän välillä aina päivittää facebookin blogisivulle, mutten viitsisi spämmää koko ajan sitäkään ja sitä kautta ihmisten seiniä, vaikka kai mulla olis oikeus - - ? Tein we♥it -tilin eilen illalla/yöllä. Sinne pääsee tuosta linkistä tai sivupalkista tuolta missä on muutkin linkit. Olen koukussa, jotenkin se tuntuu kevyemmältä käyttää kuin tumblr, ja jotenkin... kaipasin jotain uutta kun tumblr on jotenkin. Nähty. Vaikka sama paskahan noissa pyörii, mut. Joo. Vaihtelun sanotaan virkistävän.


Halppislightkola loppuu, tai on sitä vielä kuusi litraa, mutta. Pian. Pitäisi selvitä vielä maanantain yli. Perkele. Elämä tuntuu tahmealta, hitaalta, väärältä. Huulet on kipeät, koska olen janoissani ja pärinöissäni nuollut niitä, kipeät ja oudot. Not nice. Iho on kamalassa kunnossa, mutten jaksa raahautua uloskaan, jos se vaikka muka auttaisi. Kylmä hiki nousee iholle, vaikka olen syönyt lääkkeenikin. Syönyt ne, vaikka vannoin lopettavani nyt heti. Viime yö meni valvoessa. Seitsemän aikaan aamulla mä kai lopulta nukahdin; ei muistikuvia juurikaan koko yöstä. Kai mä sitä we♥it -tiliäni hakkasin, kuuntelin musiikkia, pelasin TS4:sta ja räpläsin puhelimen kanssa. Oon poikki.

- -

Mul on tylsää. Kai se on tää elämättömyys. Kai se on se että voin taas jollain mystisellä tavalla erittäin huonosti. Kai se on se et mun huuliin oikeasti sattuu ja mä kadun viime yön valvomista. Kai se on vaan se fakta et elämä on, ja mä en. Hah. Maybe that's why I have all the power to do THIS:

K Y S Y K Ä Ä  M U L T A.
kysykää mitä vain, mutta muistakaa, että mulla on loppupelissä päätös vastaanko
kysykää kivoja, tyhmiä, outoja, hassuja, jänniä ja teitä häiritseviä kysymyksiä
ihan mitä vain, mä vastaan kun vastaan, jos vastaan (ja mähän vastaan!!)
kiitos, ja vielä kerran kiitos; saatat pelastaa paljon, saatat antaa paljon

&&


np: Lana Del Rey - Old Money

perjantai 3. huhtikuuta 2015

I'll rise to die again

Taas jotenkin vaarattaa aka on vaarallinen olo. You know, sellainen ... vaarallinen. Kyllä me ollaan tästä puhuttu jo tuhannesta aikaisemminkin. Sellainen olo, ettei välitä mistään mitään. Kaikki on samantekevää, paitsi mun näppäimistön normaalia kovaäänisempi pauke, se kaikuu liian kovana mun korvissa ja pelkään sen kaikuvan myös huoneiden seiniä myöten jokaisen täällä olevan korviin. Oon syönyt tänään aivan törkeästi, ja sananmukaisesti oksettaa. Fyysisesti ja psyykkisesti. Tarpeellinen tieto.


Ajatukset kiertää kehää; oispa terä oispa enemmän lääkkeitä terä lääkkeitä viinaa terä en edes juo viinaa no silti viinaa lääkkeitä terä terä terä terä. Tai kaikkeahan mulla on saatavilla, muttei tarpeeksi terävää terää, sitä omaa turvallista, ei tarpeeksi lääkkeitä muuhun kuin parin päivän koomaan, ei tarpeeksi viinaakaan kai, mistä minä tietäisin kun en juo edes. Itsetuho on kirkkaana pinnassa. Laitoin hoitajille viestin että haluaisin keskustella joskus asiasta josta en voi tässä mainita sattuneista syistä, sillä mistä tiedän kuka tai mikä taho tätä lukee. Vielä kaksi ja puoli viikkoa tapaamiseen, niin paljon asiaa, niin vähän aikaa. Olis niin ihana, jos voisin saada keskusteluita vaikka kaksikin kertaa viikossa, mutta sitä ennen kai pitäisi oppia puhumaan ja päästä jonkinsortin terapiaan (?), sillä tuolta polilta ei irtoa enempää aikoja, sen tiedän.

Tekisi mieli vain ottaa yksi tai kaksi tai kolme, neljä, viisi, kymmenen, kaikki loput Opamoxia ja nukkua. Mutta kun yksi tai kaksi ei vaikuta mun yöuneen mitenkään. Ja kun yhden yön uni ei riitä, tahtoisin nukkua vain ikuisesti. Oikeasti pitkään. Niin paljon että kaikki paha olisi kadonnut musta. Kyllä mä tiedän mitä mä eniten pelkään kuolemassa; jälleensyntymää. Mulla on vahva pelko ja sitä kautta jonkinmoinen uskokin, täysin vastoin mun loogista ajatusmaailmaani, että kuoleman jälkeen mä syntyisin uudestaan tähän samaan elämään. Että mun pitää suorittaa tätä samaa elämää loputtomiin. Kokea samat asiat uudestaan ja uudestaan.

Tähän luo poikkeuksen se, että uskon tän pelon kautta että déja-vu -ilmiö antaa mulle mahdollisuuden aina välillä muuttaa tulevaa. Että mä voin siinä tilanteessa valita, jatkanko samalla tavalla vai muutanko sitä miten seuraavaksi toimin. Tiedän, etten ole ainoa joka näin ajattelee, vaan että déja-vuta käytetään yleisesti jälleensyntymisen yhteydessä perusteena sille. Ongelma onkin, että mä en oikeasti usko tähän mihinkään. Mä olen täysin uskoton (heh) ihminen, uskon vain ihmiseen ja siinä itsessään olevaan voimaan ja ihmisen omaan kykyyn tehdä päätöksiä - eikä se ole uskoa siinä sanan merkityksessä kuin esim. jumalusko. Se on enemmän... toteamus? Mutta mussa asuu pelko. Suuri, voimakas pelko. Mitä jos?

Ja pää huutaa, se huutaa oispa paljon erilaisia kivoja pillereitä ja mä yritän hiljentää sen, mutta huomaan selaavani yhä uudestaan tietoja, tilastoja, kaavoja, kaavioita, selosteita jne. eri lääkkeistä, suomeksi, englanniksi, ja suomeksi taas. Mulla ei ole kuin... ja vituttaa. Se on tää vaarallinen olo, se vaarallinen minä, se. Joka tahtoo mut hengiltä, muttei niin aktiivisesti kuin joku toinen, ja se on kaikista vaarallisinta. Tää tahtoo kuolla "vahingossa", kertomatta muille, kenellekään. Hauskaa tässä on, että tää teksti ajautui tähän, ja mä olin kirjoittanut otsikon jo ennen kuin aloin kirjoittaa enkä muistanut sitä ennen kuin nyt vilkaisin mitä oli siihen kohtaan tullut raapustettua. Kinda spooky enough?

Voisin kai kirjoittaa koko yön halki, ajatuksia, turhia sellaisia, samalla jatkuvalla syötöllä aina vain, hamaan loppuun asti, mutta. Ehkä mun on paras lopettaa ja keskittyä siihen kaikkeen muuhun mitä teen, eli internettiin, musiikkiin ja ... internettiin. Oispa kuulokkeet niin vois luukuttaa kovempaa. Hyvät kuulokkeet. On mulla nappikuulokkeet, mutta mun korvat on sen verran vammaiset, ettei niissä pysy napit, saatana sentään. Kadotin ajatuksen. ... ... ... ... Oli perkele vielä jotain sanottavaa, mutta se karkasi kauas mun ulottumattomiin. Voisin valittaa vielä siitä ja tästä, puhua tuota ja tätä, mutta. Parempi kai lopettaa kaikki ennen kuin on liian myöhäistä?

np: Salvia Palth - post-traumatic all-night-long

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Unohdin otsikon; korjasin virheen


Mä oon huomannut, että ihmiset elää nykyään jossain saatanan valhekuopassa, jota ne kaivaa vaan syvemmäksi, syvemmäksi, syvemmäksi. Kerrotaan vain puolitotuuksia, tai jotain vähän sinne päin. Kaikille. Ja kaikki tekevät tätä. Kukaan ei sano suoraan et "nyt on paska olla koska". Kukaan ei sano "nyt on helvetin loistava päivä koska". Kukaan ei kerro mitä on oikeasti tehnyt, missä ollut, kenen kanssa, vähän sinne päin, joo, ehkä, en tiedä. Mäkin syyllistyn tähän koko ajan. Enkä nyt tarkoita, että aina pitäisi puhua suunsa puhtaaksi kaikesta. Olen vain huomannut kuinka paljon helpompaa on valehdella vähän, pieni valkoinen valhe vain, ok?, kuin että kertoisi koko helvetin vaikean totuuden.

Tätä tekee niin nuoret, vanhat, terveet, sairaat, ylikiltit ja vähän kovemmat kaverit. Se on tavallaan surullista. Onko se tää nykyaika? Kiire ja suorittaminen. Pakko olla hyvä, ei, se ei riitä, paraskaan ei ole tarpeeksi. Säästää enemmän aikaa, vaivaa, äänihuulia, kaikkea, kertoa lyhyt puolitotuus kuin pitkä totuus. Pitkä ja helvetin vaikea totuus. Koska yleensä totuus on sellainen. Pidempi tarina, ja yleensä se on nykyihmisen helvetin vaikea päästää suustaan. Ihmiset aloittavat valehtelun itsestään ja laajentavat sitä muihin ympärillään. Hei, me valehdellaa (mut ihan vähän vain)!

Mut joo. Se siitä. En mä osaa enää edes mielipiteitäni ilmaista, koska on helpompi kaunistella totuutta, beautiful little lie here and there, kuin alkaa perustella ja miettiä ja todella antaa itsestään jotain maailmalle. Joten siirryn aiheeseen turvallisen tuttuun: ahdistaa taas. Ahdistaa niin että oksettaa. Käännän musiikkia kovemmalle, jotta saisin hukutettua ahdistuksen Syd Mattersin musiikkiin (johon olen salaa ?? hieman rakastunut), ja koira katsoo mua peiton alta pahasti; "nyt jumalauta sitä musiikkia pienemmälle mä yritän nukkua!". Mikään musiikin volyymitaso ei tunnu riittävän, käännän vain ääntä kovemmalle, kovemmalle, kovemmalle, ja musta tuntuu et koira katoaa kohta nukkumaan muualle.

Aina voisi ottaa Opamoxin ahdistukseen, mutta ei tää nyt niin paha ole vielä. Päätä kutittaa, ja tajuan että suihku vois olla jees taas vaihteeksi. Miten sekin on muuttunut niin vaikeaksi, suihkussakäyminen, aikojen saatossa? Kuten kaikki muukin, hampaidenpesu, muu henkilökohtainen hygienia, tiskit, ruoanlaitto, kaikki normaali. Tunnen itseni huonoksi, kun en pysty tuohon normaaliin. Tuntuu että välillä musta nousee vihreä löyhkäpilvi kuin simeistä konsanaan. Ah, kuin kaunista ja ... en keksi nyt tarpeeksi kuvaavaa adjektiivia.

Nousin aamulla kauhulla vaa'alle, mutta paino oli pysynyt edelleen samassa. Ilmoitan tämän siksi, että tähän liittyy toinen tarinanpoikanen ja ilmoitus: mä katsoin itseäni peilistä ja ensi kertaa huomasin todella muutoksen. Housut tahtovat tippua, paita lönköttää päällä löysänä. Vyötärö on kaventunut, kasvotkin hieman. Ongelma? En edelleenkään tahdo tunnistaa että se olen minä, siinä peilikuvassa. Tänään kuvajainen oli hieman tutumman oloinen, mutta. Mutta. Niin. Olenko se todella minä, joka tuijotan takaisin peilistä?

Ja ahdistus ei katoa, vaikka kirjoitan. Nyt ulkona paistaa aurinko, ja eilen mä jaksoin käydä kävelylenkillä koiran kanssa. Koira ei ole vielä juossut pakoon melusaastetta. Mulla on Life is Strangen loputkin episodit ostettuna, tai siis kaksihan niitä on vasta ilmestynyt, mutta niin. Tulossa ovat loputkin kolme. Aloitin eilen kakkosepisodin pelaamisen ja ah, taattua laatua ainakin imo. Ois hieman nälkä, mut koska heräsin vasta äsken päätin etten syö kuin vasta kun äiti tulee kolmen aikoihin töistä ja keitän sille kahvia as usual. Tietty vois kaivautua takaisin peiton alle (ja siinä samalla onnistua häätämään koiran, snif) ja jatkaa musiikin huudattamista. Ehkä mä. Jotain tässä teen.

Ja kuten voitte huomata, onnistuin taas puhumaan liibalaabaa vaikka kuinka puhumatta silti juurikaan asiaa. Sekin on kai taito? :------D Ehkä nyt kaivaudun silti takaisin sänkyyn, jotenkin väsyttää vaikka nukuin yli kaksitoista tuntia, kevyesti. Tai ehkä sittenkin syön leivän? Tai ehkä teen molemmat. Kuulostaisi suunnitelmalta, vai? Tähän loppuun voisin vielä sanoa, että kiitos ja anteeksi, kaikki ketkä jaksoivat taas kerran loppuun asti voivat kokeilla käydä noutamassa itselleen pari Nobelia. En vastaa seurauksista tai siitä saatteko niitä :3

np: Syd Matters - I Might Float