Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 3. huhtikuuta 2015

I'll rise to die again

Taas jotenkin vaarattaa aka on vaarallinen olo. You know, sellainen ... vaarallinen. Kyllä me ollaan tästä puhuttu jo tuhannesta aikaisemminkin. Sellainen olo, ettei välitä mistään mitään. Kaikki on samantekevää, paitsi mun näppäimistön normaalia kovaäänisempi pauke, se kaikuu liian kovana mun korvissa ja pelkään sen kaikuvan myös huoneiden seiniä myöten jokaisen täällä olevan korviin. Oon syönyt tänään aivan törkeästi, ja sananmukaisesti oksettaa. Fyysisesti ja psyykkisesti. Tarpeellinen tieto.


Ajatukset kiertää kehää; oispa terä oispa enemmän lääkkeitä terä lääkkeitä viinaa terä en edes juo viinaa no silti viinaa lääkkeitä terä terä terä terä. Tai kaikkeahan mulla on saatavilla, muttei tarpeeksi terävää terää, sitä omaa turvallista, ei tarpeeksi lääkkeitä muuhun kuin parin päivän koomaan, ei tarpeeksi viinaakaan kai, mistä minä tietäisin kun en juo edes. Itsetuho on kirkkaana pinnassa. Laitoin hoitajille viestin että haluaisin keskustella joskus asiasta josta en voi tässä mainita sattuneista syistä, sillä mistä tiedän kuka tai mikä taho tätä lukee. Vielä kaksi ja puoli viikkoa tapaamiseen, niin paljon asiaa, niin vähän aikaa. Olis niin ihana, jos voisin saada keskusteluita vaikka kaksikin kertaa viikossa, mutta sitä ennen kai pitäisi oppia puhumaan ja päästä jonkinsortin terapiaan (?), sillä tuolta polilta ei irtoa enempää aikoja, sen tiedän.

Tekisi mieli vain ottaa yksi tai kaksi tai kolme, neljä, viisi, kymmenen, kaikki loput Opamoxia ja nukkua. Mutta kun yksi tai kaksi ei vaikuta mun yöuneen mitenkään. Ja kun yhden yön uni ei riitä, tahtoisin nukkua vain ikuisesti. Oikeasti pitkään. Niin paljon että kaikki paha olisi kadonnut musta. Kyllä mä tiedän mitä mä eniten pelkään kuolemassa; jälleensyntymää. Mulla on vahva pelko ja sitä kautta jonkinmoinen uskokin, täysin vastoin mun loogista ajatusmaailmaani, että kuoleman jälkeen mä syntyisin uudestaan tähän samaan elämään. Että mun pitää suorittaa tätä samaa elämää loputtomiin. Kokea samat asiat uudestaan ja uudestaan.

Tähän luo poikkeuksen se, että uskon tän pelon kautta että déja-vu -ilmiö antaa mulle mahdollisuuden aina välillä muuttaa tulevaa. Että mä voin siinä tilanteessa valita, jatkanko samalla tavalla vai muutanko sitä miten seuraavaksi toimin. Tiedän, etten ole ainoa joka näin ajattelee, vaan että déja-vuta käytetään yleisesti jälleensyntymisen yhteydessä perusteena sille. Ongelma onkin, että mä en oikeasti usko tähän mihinkään. Mä olen täysin uskoton (heh) ihminen, uskon vain ihmiseen ja siinä itsessään olevaan voimaan ja ihmisen omaan kykyyn tehdä päätöksiä - eikä se ole uskoa siinä sanan merkityksessä kuin esim. jumalusko. Se on enemmän... toteamus? Mutta mussa asuu pelko. Suuri, voimakas pelko. Mitä jos?

Ja pää huutaa, se huutaa oispa paljon erilaisia kivoja pillereitä ja mä yritän hiljentää sen, mutta huomaan selaavani yhä uudestaan tietoja, tilastoja, kaavoja, kaavioita, selosteita jne. eri lääkkeistä, suomeksi, englanniksi, ja suomeksi taas. Mulla ei ole kuin... ja vituttaa. Se on tää vaarallinen olo, se vaarallinen minä, se. Joka tahtoo mut hengiltä, muttei niin aktiivisesti kuin joku toinen, ja se on kaikista vaarallisinta. Tää tahtoo kuolla "vahingossa", kertomatta muille, kenellekään. Hauskaa tässä on, että tää teksti ajautui tähän, ja mä olin kirjoittanut otsikon jo ennen kuin aloin kirjoittaa enkä muistanut sitä ennen kuin nyt vilkaisin mitä oli siihen kohtaan tullut raapustettua. Kinda spooky enough?

Voisin kai kirjoittaa koko yön halki, ajatuksia, turhia sellaisia, samalla jatkuvalla syötöllä aina vain, hamaan loppuun asti, mutta. Ehkä mun on paras lopettaa ja keskittyä siihen kaikkeen muuhun mitä teen, eli internettiin, musiikkiin ja ... internettiin. Oispa kuulokkeet niin vois luukuttaa kovempaa. Hyvät kuulokkeet. On mulla nappikuulokkeet, mutta mun korvat on sen verran vammaiset, ettei niissä pysy napit, saatana sentään. Kadotin ajatuksen. ... ... ... ... Oli perkele vielä jotain sanottavaa, mutta se karkasi kauas mun ulottumattomiin. Voisin valittaa vielä siitä ja tästä, puhua tuota ja tätä, mutta. Parempi kai lopettaa kaikki ennen kuin on liian myöhäistä?

np: Salvia Palth - post-traumatic all-night-long

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti