Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Kaikki taistelut, joista selvisimme tullaan huomenna käymään uudestaan

Mä olen kai tyhmä kun mulla menee kai hyvin ja silti tahdon kuolla, ja silti neuvon muita pysymään hengissä. Paraskin olen puhumaan siitä, kun seison taas lääkepurkki kourassa ja haaveilen ihan vaan pienestä kadotuksesta. Tätä se on olut koko päivän. Katoamistoivetta, päiväunia päiväunen perään, ja nyt ei nukuta. Ahdistaa. Ahdistaa niin saatanasti että perkele. Pelottaa. Pelottaa niin helvetisti että jos en saakaan enää rauhoittavia tän kaiken jälkeen itselleni, että millä, miten mä rauhoitan itseäni. Alan taas viiltää joka ahdistukseen?

Huomenna ois tarkoitus mennä isovanhemmilla käymään. Pitäisi myös kokeilla soittaa, onko lääkäri töissä. Pitäisi oikeasti. Enkä enää muista tai tiedä edes miksi. Mietin taas eilen(kin) sängyssä maatessani, että mikä estää mua lähtemästä. En mä oikein keksinyt siihen mitään vastausta. Silti: missä on rohkeuteni hypätä sinne junan alle? Missä? Missä kun sitä eniten huudan? Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä että tää kaikki paha katoaisi pois musta. Että mä en tuntisi enää tätä paskaa. Jostain syystä musta tuntuu että mä lipsun taas jonnekin pimeään. Hitaasti mutta varmasti. Pimeään, pois valoista.

Ja mä tiedän mitä ne sanois mulle. Sun on vaan opittava elämään tuon kaiken kanssa. Vaan kokeilisivatpa itse edes hetken niin tietäisivät. Tietäisivät ettei sitä voi vaan opetella. Ei, jos ei seitsemässä vuodessa psykiatrista historiaa ja vuosissa ennen sitä ole oppinut. Onko jossain muka taikakatkaisin, jota kääntämällä kaikki paranee? Onko? Jos on niin saatana miksi mulle ei osoiteta sitä? On suorastaan säälittävää hokea etten jaksa, mutta kun en jaksaisi. Jokainen saatanan päivä osoittaa miten mä en osaa elää oikein. Pitäisi kai olla onnellinen edes tästäkin, mutta kuinka helvetissä joku mikä sattuu niin paljon voisi tehdä sut onnelliseksi? Ja säälittävintä on ettei mulla, mussa, ole kai edes mitään vikaa.



Mä oon niin yksin. Monella tapaa, ja usein omasta tahdosta. Mä oon ollut kohta kuus vuotta eläkkeellä. Se on helvetin surullista. Ennen mä puhuin vuolaasti asioistani ystäville ja äidille, hoitajillekin. Nykyään en osaa puhua kuin blogille ja kasvottomalle massalle. Kun kysytään onko kaikki ok, vastaan että on, koska niin kuuluu tehdä. Työnnän ihmiset pois, koska onhan se helpompaa niillekin kun joku kasvoton vanha tuttavuus tappaa itsensä. Joka ilta mä toivon kuolevani unessani. Miksei se viimeinen uni tule koskaan? Tuntuu epäonnistujalta vielä siinäkin merkityksessä, etten saa edes henkeä itsestäni. Säälittävä paska.

np: Ultramariini - Tuhat onnettomuutta

2 kommenttia :

  1. Sinä ihana olento. Älä anna periksi. Älä pidä itseäsi epäonnistujana sen vuoksi, ettet ole onnistunut saamaan itseäsi hengiltä. Haluaisin nyt vain halata sinua tiukasti ja sanoa, että valo löytyy vielä. Joten älä jää paikoillesi, kiltti. Aamu valkenee kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥♥ kiitos ihana anonyymi ;_______; teitä ei ole koskaan liikaa :'----)

      Poista