Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Ruma

Oksettaa. Mun kättä komistaa saatanallinen itseaiheutettu mustelma. Ainoa plussa koko hommassa on, että se on kaunis ja kipeä. Mietin että jos viiltäisi sen kohdalta niin mitä tapahtuisi. Kohta pitäisi kai syödä, ja painoin aamulla taas paljon. Sitten jossain vaiheessa serkun syntymäpäiväkahveille. Saan taas nähdä ja tuntea kuinka oon se outo, epäonnistunut, väliinputoaja, ruma, läski, vielä kerran outo ja yksin. Koska yksin mä olen. Ihan hirveän yksin. Mä en osaa pian enää edes avata suutani totuudenmukaisesti, kun valehtelen kaikille. Jos yritän mainita pahasta olosta, jengi hiljenee tai vaihtaa aihetta. Olen epäonnistuja. Outo, ruma, läski, väliinputoja ja yksin.


Flunssa on muuttunut pelkäksi yskäksi. Nukuin viime yön todella huonosti, tai lähinnä: en nukkunut. Tekee mieli murskata käden luut, vasaralla, yksi kerrallaan. Taitaa olla huono idea. Yskä sattuu kurkkuun ja keuhkoihin. Sekavaa. Väsyttää, vaikka kyllä mä siis nukuin oikeasti. Aamusta. Pariinkin otteeseen. Mutta vieläkin väsyttää. Aina vain väsyttää. Aina väsyttää. Muistelisin lähettäneeni hoitajille yli kahdeksansadan sanan sähköpostin myös eilen. Ei mitään hajoa mihin aikaan. Toivottavasti ennen puoltayötä. Palelee. Kyllä, on sukat ja housut ja paita päällä. Tän mustelman kanssa ei kehtaakaan liikkua kuin vähintään puolipitkähihaisessa. Helvetin kevät/kesä. Kaunis mustelma. Ongelmatilanne.

- -

Söin. Päätä särkee. Ahdistaa. Pian on lähtö. Haluaisin vain jäädä kotiin nukkumaan. Ei ole yhtään sellainen fiilis et jaksais hymyillä, nauraa, olla sosiaalinen, olla ylipäätään. Tahdon velloa pahassa olossani. Tänäänkään en jaksa uskoa että tästä voi nousta. En vain. Jaksa. Ja ne tuijottaa taas et tolla on kamalat hiukset, ruma naama, läski ruumis, liikaa lävistyksiä ja se on edelleen vaan tekemättä mitään. Kukaan ei uskalla kysyä "miten menee?" ja jos kysyy niin joudun valehdella et "ihan hyvin :)". Tiedän millaset huudot saisin jos sanoisin totuuden. Hyi häpeä saatanan saastainen mielisairas! Ja onhan tietty nekin jotka eivät edes usko että masennus on sairaus, se on vain laiskuutta. Ja psykoosi on omaa kuvitelmaa. Ja syömishäiriö tyhmyyttä jne. Ja mä asun niiden ihmisten kanssa. Asun, koska olen esimerkiksi laiska.

- -

klo 18:08

Takaisin porukoilla, takaisin koneella, takaisin turvassa kaikelta. Limsaa on enää kolme litraa ja se huolestuttaa - elämän suuret huolet. Tiistaihin ja hoitajien tapaamiseen on vielä pitkä aika. En haluaisi kuitenkaan vielä nukkuakaan, sillä en saisi aamusta unta niin pitkään. Mustelma ei ole enää lainkaan niin kipeä, ja se harmittaa. Se alkaa mustua, ei ole enää punainen, ja sekin harmittaa. Tahdon räiskyvää kipua ja isompia mustelmia. Varoitan jo nyt että jos jostain syystä jollakin tekee mustelmat pahaa niin poistu. Aion laittaa myöhemmin tekstiin kuvia mustelmastani, joten. Ihan vain kaiken varalta. Kun ei voi koskaan tietää jne. Ja nyt kun katson kuvia siitä, se näyttää säälittävältä. Hmm. Ei kelpaa. Mulle ei kelpaa.

...mutta väsyttää kyllä. Aivan saatanasti. Ehkä mä menen sittenkin jo nukkumaan. Tai makaamaan edes sänkyyn. Serkuilla oli muuten aivan mukavaa, mutta. Mutta. Ei mulla. Aistin tunnelmaa jatkuvasti tuntosarvet ylhäällä ja sain puhuttua vain toiselle serkulleni kunnolla. En edes muista puhuinko kenellekään muulle. Se oli kokonaisuudessaan väsyttävä reissu, jos olen ihan rehellinen. Tänne sentään vielä semirehellisesti sanomaan totuuksia, koska tiedän että tätä blogia lukee ihmisiä, jotka ymmärtävät. Nyt ei vaan. Olo vie mukanaan ja tuntuu epäonnistujalta. Ihmiset ympärillä voi ja pystyy. Parhaimmillaan ne tekee tätä mt-ongelmista huolimatta. On väärin olla kateellinen heille tai vihainen kohtalolle, mutta olen. Silti. Miksen mä osaa, voi, pysty, selviä? Missä kohtaa meni pieleen, miksi musta tuli tällainen?

Lasken tunteja hoitajien tapaamiseen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, kaksitoista, kaksikymmentäneljä, kolmekymmentäyhdeksän ja puoli tuntia. Aivoissa ei liiku mikään muu kuin kamala hätä itsensä puolesta. Enkä edes tiedä miksi. Väsymys lamauttaa. Vain haukottelen ja tuijotan sänkyä. Kyllä se taitaa olla unen paikka tässä vaiheessa jo. Teksti ei kulje, joten parempi lopettaa, luulen. Silti en saa lopetettua. Roikun tässä ikkunassa kuin viimeisessä toivossani. Mutta parempi kai silti lopettaa. Parempi. Lopettaa. Nyt.


viime yönä, pari tuntia lyöntisession jälkeen


tänään iltapäivällä, noin kaksitoista tuntia edellisen kuvan jälkeen

Oon lähinnä säälittävä ja se naurattaisi jos jaksaisin nauraa. Ilo ei löydy millään, mielenrauha ei valvo viiteen jne. Pitää kai sittenkin syödä jotain ennen kuin nukahdan, porukat vääntää jotain iltapalaa tuolla ja äiti huolestuu jos en syö muiden kanssa. Ja onhan se parempi jos herään yöllä ettei ensimmäisenä ole yöpala mielessä. Mut. Näil mennään.

np: Hollywood Undead - Pain

2 kommenttia :

  1. Mustelmat ovat kauniita, mutta en toivo niitä sinulle yhtään. Enkä kipua myöskään, kaikkea hyvää vain ansaitset ~

    Niin, ja hollywood undead <3

    VastaaPoista