Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Se tyttö on yksin, se tyttö tahtoo pois, nyt, heti


Ahdistus kietoo mun sydämen rullalle, keuhot painuvat kasaan, rintakehä räjähtää. Mä haluan huutaa ja itkeä, mut ääntä ei kuulu eikä kyyneleitä näy. Olo on järkyttävä; mikään ei auta, kukaan ei auta. Ne ketä kiinnostaisi, eivät kai osaa. Ne joita ei kiinnosta - ne eivät saa tietää. Tärisen, hengitän vaikeasti, ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Mä haluan pois tästä olosta, nyt, heti. Ja mä en tiedä miten tästä pääsee pois kuin kuolemalla, nyt, heti - ja siihen mä en ole varautunut. Tää kaikki, miten mä roikun yhden langansäikeen varassa, kuluttaa mun voimia liian nopeasti. Se langansäie oon minä, ja pian se katkeaa. Mä en osaa edes ikävöidä mitään, ketään. En osaa kuvitella että kukaan jäisi kaipaamaan. Ajattelen vain itsekkäästi minäminäminäminä itseäni. Mä en jaksa enää, mä en jaksa enää. Haluan lopettaa hengittämisen, haluan että mun sydän lakkaa lyömästä. Tai että joku voisi oikeasti pelastaa, auttaa, nyt, heti. Toive on turha, kaikuu kuuroille korville, avuttomille käsille. Mä olen yksin. Yksin tän kaiken kanssa, ikuisesti yksin. Yksin, kunnes liityn kuolleiden kuoroon. Väsyttää tää kaikki. Miten mun ympärillä maailma vaikenee ja menee vaikeaksi. Mä haluan vain rauhan, en vittu muuta!

np: Florence + the Machine - Third Eye

Kirjoitin livejournaliin - ja pari lisäajatusta vailla sisältöä


"Kello on pian kymmenen aamulla ja mua ahdistaa infernaalisesti. Olen ollut hereillä tunnin, ja tää on nyt kestänyt ainakin puolisen tuntia. Mulla ei ole lääkettä, joka auttaisi. Ei mitään, mikä auttaisi. Oon kokeillut värittämistä (meni plörinäks koska en voinut keskittyä ja raivo alkoi nousta), musiikkiin keskittymistä (niin että tiedostan joka sanan, mietin sanojen merkityksiä jne... ei auttanut) ja ihan muiden asioiden ajattelemista (ei toiminut tääkään kun en voinut keskittyä). Pitäisi kai vielä kokeilla lähteä ulos lenkille koiran kanssa - jos eivät ole jo lähteneet ja vieneet sitä lenkille.

Mutta ahdistus. En kestä. Tekis mieli vain painua takas nukkumaan; ehkä teenkin niin. Kaikki ylimääräiset äänet ahdistaa, vilkkuva puhelin ahdistaa (en aio lukea viestejä), selkään sattuu ja sekin ahdistaa. Pelkään että flippaan. Pelkään todella. Mitään ei auta että oon surkea ihmisperse, joka on kaiken lisäksi lihonut taas. Mä en pysty tähän. Mä en vaan jaksa, en pysty, en halua. En saa teidän onneksenne välitettyä tän tunteen intensiivisyyttä tekstillä. Oksettaa.

Taidan mennä nukkumaan, jos tää menis sillä ohi. Muuten voi tapahtua kauheita (muiden kannalta). Oon väsynyt tähän. Pakko kai keskiviikkona polilla sanoa et mä en kestä. Ja tiedän mitä ne sanoo; "sä oot selvinnyt tähänkin asti" ja "me ei voida antaa sulle mitään lääkettä (sillä kaikki on kokeiltu tai kielletty)". Anksilon ei toimi, Atarax ei toimi, Ketipinor ei toimi. Varsinaisia rauhoittavia en enää saa. ETTÄ ONKO NIITÄ EDES MUITA ENÄÄ (joilla ei voisi muka tappaa itseään, pyhpah ja lol). Tuntuu että paniikki on jossain ihan lähellä. Ja koska mulla ei ole voimia käyttää mitään kehittäviä keinoja tähän, joten tarvisin lääkettä. Mutta EN SAA SAATANA. Se ahdistaa entisestään. Vittuperkelesaatana.

Jossain syvällä mä haluaisin selvitä, mutten tiedä onko musta siihen."

- -

Mä en jaksa, mä en jaksa, mä en jaksa en jaksa en jaksa en jaksa. Haluan poispoispoispois. Pois tästä olosta, pois tästä kehosta, pois. Joku elämä, jossa ei tarvi tuntea pahaa oloa, ei ainakaan tällaista, näin intensiivistä ja lamauttavaa. Pois. Sanat ei riitä, kipua, ja sattuu. Oksettaa. Ahdistaa. Mä en halua jaksaa enää. Tai haluan. Tai en. En tiedä. Haluan vain että tää kipu loppuu, että saisin olla rauhassa, minä, olla. Mä en kaiken päälle tiedä ketä tai mitä uskoa; en usko mihinkään ja kaikki on sekavaa. Auttakaa nyt jumalauta joku. (Ja kaiken päälle nyt tuntuu että mä pyörryn, apua.)

np: Ruger Hauer - Jenkem

lauantai 30. toukokuuta 2015

Sanat ei riitä kuvaamaan


Ahdistaa. Ahdistaa. Väsyttää, masentaa, ahdistaa, oksettaa. En halua olla. Yksinäisyys painaa rintaa. Tyhjyys painaa rintaa. Haluan taas ja edelleen kuolla. Tuntuu niin pahalta. Väsyttää. Ei ole hyvä olla. Olisi pakko mennä nukkumaan ettei tapahdu pahoja asioita. Pelottaa. Keskiviikkoon ja poliaikaan on vielä aikaa monta pitkää päivää. "Jos oot aina vaan tollanen sun pitäis olla aina vaan osastolla." Itkettäisi. Miksi olen tällainen; milloin musta tuli tää? Oksettaa, oksettaa.

Tätä mä vain olen, turhaa tilaa, tyhjää lihaa. Haluan apua, mutten tiedä voiko kukaan auttaa. En jaksaisi enää kauaa. Ahdistaa. Ketipinor ei auta, olen kokeillut jo useana päivänä useaan otteeseen (en liikaa kuitenkaan). Itkettää. Taas tuntuu siltä etten halua edes nähdä ihmisiä, fyysisesti siis, tahdon sulkea silmäni enkä nähdä, kuulla, tuntea, haistaa, maistaa mitään enää. Pois. Ja ne eivät uskoneet ettei osasto mua auta; tässä käy aina näin. Maailma palaa ja mä palaan takaisin vanhaan. Kukaan ei todella tunne mua, kukaan ei todella ymmärrä mua. Ne näkee mitä haluaa, kaiken sen "positiivisen", ja pysyvät siinä. Ehei, ei surullista, masentunutta, itsetuhoista Elinaa ole! Ja jos on, se suljetaan laitokseen.

Haluan huutaa, viiltää, raastaa. riistää, tappaa, oksentaa, itkeä ja käydä sit nukkumaan. Huutaa en saa, viiltää en saa, raastaa en saa, riistää en saa, tappaa en voi, oksentaa en osaa, itkeä en pysty, joten taidan mennä nukkumaan vihaten itseäni, vihaten ihmistä, vihaten elämää, vihaten maailmaa. Kyllä, yritin värittää mun mindfulness -värityskirjaa keskittyäkseni muuhun. Kyllä, mä luin jotta saisin ajatukset pois. Kyllä, mä olen yrittänyt. Se ei vaan riitä tälle paskalle, se haluu mut kuolleeks - eikä sekään kai riitä. Mä en riitä, kenellekään, koskaan. Pois. Tahdon pois. Pois.

np: Ruger Hauer - Riippusilta

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Sillä on ruusuja sormenpäissä ja sillä on sieluja seitsemän

Kai mut pitäis lukita johonkin laitokseen. Kun aina vain ahdistaa, väsyttää ja tahdon satuttaa. Tai sit mun pitäis kuolla. Tuntuu et mä vaan sulkeudun, koska en voi puhua avoimesti. En voi, sillä mut tyrmätään, mua loukataan, mua ei uskota, mua ei haluta kuunnella tai kuulla. Ketä nyt rehellisesti kiinnostaa että mulla on paha olla lähes koko ajan? Varmaan kamalaa tietää ettei esikoisesta tule koskaan mitään. Ettei se kouluttaudu, hanki ammattia, mene naimisiin ja hanki lapsia. Että se todennäköisesti kuolee oman käden kautta ennenaikaisesti. Varsinkin koska, vaikka ite sanonkin, en oo mikään kaikista tyhmin - mä pärjäsin koulussa helvetin hyvin. Mutten kai koskaan elämässä.

Ahdistaa, ahdistaa niin paljon. Ahdistaa vaikka tänään on ollut ihan ns. hyvä päivä. Ahdistaa hengittää, ahdistaa olla elossa, ahdistaa puhua, ahdistaa olla puhumatta. Alan varmistua siitä ettei mua saa korjattua. Ei varmasti saa. Ja sen faktan kanssa mun pitäisi vain oppia elämään. Minä, täydellisyyteenpyrkijä, en tiedä pystynkö elämään epätäydellisenä, viallisena, rikkinäisenä. Mut mä lupaan yrittää. Se on kaikki mitä mä voin tehdä nyt. Mä yritän kehittää itselleni haaveita tulevaisuuteen. En keksi kuin yhden, mitä tavoitella: että oisin joskus viiden(+) vuoden päästä siinä kunnossa että voisin asua yksin ja hankkia oman ranskanbulldogin. Muuta en pysty keksimään, mut kai joku viisaampi sanoisi et tuokin on jo ihan hyvin ja tarpeeksi?


Jotenkin kaikki tuntuu vain tyhjältä, turhalta, vaikealta. Mä olen tyhjä, turha ja vaikea. Ahdistus ei mene ohi vaikka otan Ketipinorin ja odotan puolisen tuntia (yllätynkö? not). Mä tunnen itseni myös tylsäksi. Sellaiseksi... epäkiintoisaksi. Itseään toistavaksi. Latteaksi. Bläähblaahblääh? Vaikka omasta mielestäni olen kaikkea muuta kuin tuota! Mutta tunne on silti tuo, että ketään ei voi kiinnostaa tällainen ihminen. Sekavaa, ääh. Tuntuu että päätäkin alkaa särkeä. Väsyttää, mutten halua nukkua tai nukkumaan. Epäonnistuja. Limsaa kuluu, mä kulun, maailma kuluu, aika kuluu. Tyhmiä nää mun ajatukset ehkä, mut gdisjhgsdgsd kun siltä vain tuntuu. En jaksaisi enää keskustella tästä, ajatella tätä, en jaksa mitään. Haluaisin niin kovasti olla normaali. Sellainen jonka suurin ongelma on kaks mukaliikakiloa, koulu ja/tai työ, ihmissuhteet... En tylsä ja keskiverto, mutta normaali. Taidan tukehtua turhuuteeni ja mennä pelaamaan taas TS4. Äh.

np: CMX - Rakkaudessa ja sodassa

tiistai 26. toukokuuta 2015

Valkoista kohinaa

Järkky ahdistus päällä. Tai ei vielä kaikista pahin, mutta tarpeeksi ärsyttävän ahdistavan pelottavan järkyttävä. Ei lamauttava, vaan rasittava. Aamusta otin Ketipinorin, en huomannut vaikutusta. Nyt pitäisi kai tehdä samoin. Aamulla äiti sai kohtauksen kun näki mun ottavan Ketipinoria. Oisko ollu parempi jäädä osastolle jos on noin paha olo ja älä sit ota kaikkia kerralla. Raivo nousi sisälläni. Mitä vittua musta kuvitellaan? Enkö mä saa edes yrittää parantaa oloani (vaikken usko Ketipinorin auttavankaan)? Pitääkö mun muiden mielenterveyden takia ruveta ottamaan lääkkeet salassa tai tiukassa valvonnassa? Mitä mitä mitä hä?


Keskityn nyt muuhun. Torstaina mä näen Milkaa. Sain näin reilun kuukauden myöhässä hommattua säälittävän ja vammaisen synttärilahjan tuolle tytylle, joten pääsen lahjomaan. KORTTIA EI SITTEN MILKA OLE!!1 >:3 Ja lahja on niin pieni ja ruma että :D:D::D::::D:D Odotan jo sitä kesäkuun viidettä, Helsinkiä, punchausta (okei tätä tapahtumaa vähän, sitä tulosta enemmän :D) ja Katiee. Wilmaa näen hyvällä säkällä ens kuussa kahdesti. Kaikkea kivaa edessä. Silti aivot jumittaa huonoissa asioissa: miten rahat muka riittää, jaksanko, pystynkö, riitänkö, tappaako porukat mut kuinka kivuliaasti kun kerron tuosta uudesta bodymodista? Niille kun ei mene kaaliin että mun keho, mun elämä, olen jo aikuinen, teen itse päätökseni. Keskittyvät vain siihen että "et saa työtä tollaisen kanssa" (ja mulla on sentään arpinen käsivarsi ja skitsofrenia -diagnoosi, ne varmaan auttaa myös työnhaussa?) ja "sun rahat menee siihen" (no kyllä, yleensä tässä maailmassa kaikki maksaa) sekä "oot ruma sen jälkeen" (no tää on argumenteista kaikista huonoin koska EN EDES OLE). Usein musta tuntuu että mua kohdellaan kuin teiniä. Ehkä se johtuu siitä, ettei noi päässeet koskaan komentamaan mua niin kuin teiniä yleensä pitää, koska mä skippasin teineyden aika totaalisesti. Hmm.

Mut piti keskittyä positiivisiin. Pakko yrittää. Vois pelaa simssiä, pitkästä aikaa, kunnolla. Viime aikoina oon vaan jaksanut ladata lisää tavaraa siihen, en pelata oikeasti :D Keskittymiskyky ei oo pelannut (hehs, pelannut, you see, hehs), joten. Bläähblaah. AGDSIKJjgoajg. Ostin tänään XZ:n Vanilla Cafe -shampoon. Tuoksuu niin hyvälle. Se on positiivista. Lauantaina mulla onkin tiedossa ylppärijuhlissa pyörähtäminen! Sekin on erittäin mukaisaa! Ja oma sänky, ah, ette tiedä miten hyvin nukuin siinä viime yönä ;______; ♥ Mut jos mä nyt avaisin sen simssin. Hakisin ehkä jotain syömistä tähän vielä. Ja kun/jos pelaaminen ei enää innosta, niin voisin aloittaa lukemaan Hitomi Kaneharan Käärmeitä & lävistyksiä -romaania, joka jäi käteen adlibriksestä kun hinta oli päätähuimaava 3,10€! Mut joo. Yritän pysyä positiivisissa asioissa. Se on vain kovin vaikeaa, koko ajatusmaailman remontti ois tehtävä - ja se ei oo helppoa eikä aina edes täysin mahdollista. Joo. Nyt TS4 →

np: Keren Ann - End of May

maanantai 25. toukokuuta 2015

Sometimes the person that you’d take a bullet for is behind the trigger


TAPAUSKERTOMUS (21.-25.5.2015):

Soitan Myrkytystietokeskukseen. Kerron ottaneeni 450mg Opamoxia. Nainen linjan toisessa päässä vakavoituu entisestään ja käskee soittamaan heti ambulanssin. Kysyn että jos vanhempani veisivät mut päivystykseen. "Ei, sä soitat nyt ambulanssin niin saat hiilet nopeammin." Suljen puhelimen, kävelen olohuoneeseen ja kerron asiasta porukoille. Ne kieltävät ehdottomasti soittamasta ambulanssia ja vaikka yritän selittää hiilistä vaativat saada itse viedä mut sairaalalle.

Hämärää. Autossa äiti kyselee jatkuvasti olenko hereillä; olo on välinpitämätön ja vihainenkin. Matka päivystykseen kestää puolisen tuntia, sitten odotan vielä että pääsen vastaanotettavaksi. Filmi katkeaa, en muista tulohaastattelusta mitään. Seuraavaksi istun ranneke ranteessa odotushuoneessa. Kaunis nuori naishoitaja hakee mut sivummalle käytävään, laittaa kanyylin ja juottaa lääkehiilet. Nauretaan, kun surkuttelen miten hitaasti saan sen juotua ja kuinka jollain se kuulemma menee alas kokemuksesta ykkösellä. Filmi katkeaa.

Makaan tarkkailuosastolla. Psykiatrinen hoitaja haastattelee mua. Muistan puhuneeni paljon, tekstiä tulee ulos, mutta sisältö? Täysi mysteeri. Olemme tavanneet aikaisemminkin. Mukava nuori nainen hänkin. Siinä mä vietän sit yöni, kiinni mittareissa ja laitteissa. Nukun katkonaisesti; verenpainemittari mittaa verenpainetta puolen tunnin välein ja heräilen siihen. On hiljaista ja pimeää, rauhallista. Kanyyli kädessä tuntuu pahalta, siihen sattuu. Välillä joku vilkaisee nopeasti verhon välissä. Huomaan olevani sairaalan vaatteissa, ja muistan vaihtaneeni ne itse ylleni.

Aamu koittaa. Vieras mieslääkäri saapuu luokseni. Kyselee (tyhmiäkin) paljon, kuuntelee sydäntä, painelee vatsaa. Kuka olet. Kuka on Suomen presidentti. Mikä vuosi on. Missä olemme. Kysymyksiin on helppo vastata, tosin ajatus kulkee nopeammin kuin ääni, joka takertuu kurkkuuni. Kerron olostani, syistä miksi olen sairaalassa... vastailen. Lääkäri on tyly ja kyllästyneen oloinen. En pidä hänestä, en hetkeäkään, sen minä pöhnässäni tajuan. TAJUATKO SÄ ETTÄ SÄ OISIT VOINUT TODELLA KUOLLA. Joo mutta tarviiko huutaa?


Lääkäri poistuu, kuluu noin tunti ja psykiatrinen sairaanhoitaja tulee luokseni ja kysyy kertoiko lääkäri lähetteestä. Katson häntä hämmentyneenä; lähete? Hoitaja menee vaikeaksi, ihmettelee ja sanoo palaavansa pian. Kuluu puolisen tuntia. "Lääkäri ei siis kertonut sulle tästä lähetteestä?" Ei, ei kertonut. Mut on määrätty M1-pakkohoitolähetteellä psykiatrian suljetulle (väliaikais)vastaanotto-osastolle 6. Ajatus tuntuu naurettavalta, enkä tajua sitä vasta kun olen jo osaston seinien sisäpuolella. Koko matkan, jonka kävelen osastolle psyk.hoitajan saattamana, tämä kiroaa tuohtuneena tuota päivystyksen lääkäriä. "Se kuuluu sun oikeuksiin saada tietää, ja hänen velvollisuuksiinsa kertoa. Mä vien tän eteenpäin, tästä tulee huomautus."

Osastolla jätän arvoesineet säilöön. Mulle jää vaatteet päälläni, puhelin ja tyhjä reppu. Mut ohjataan huoneeseeni, nro. 9, ja istun sängylle. Sentään nykyään saa pitää puhelimen. Viimeksi kun olin osastolla sen sai vain vapaakävelyiden ajaksi. Siitä on lähes neljä vuotta. Saan kuulla, että lääkäri tapaa mua jossain vaiheessa, sillä (ainakin mikäli käsitin oikein) koko talossa ei ole kuin yksi tai korkeintaan kaksi lääkäriä paikalla. Istun sängylläni. En ole vieläkään sisäistänyt täysin missä olen ja miksi.

Pikkuhiljaa totuus iskeytyy kasvoihin. Ensin itken vähän. Ilmoitan äidille viestillä soittavani kun lääkäri on tavannut mua. Sitten itken jo lisää. Jaksan laittaa pari viestiä ystäville, mutta lähinnä itken. Välillä poistun huoneesta yhteisötiloihin ja yritän katsoa televisiota - vain purskahtaakseni itkuun uudestaan. Lounaaksi on perunaa ja kanakastiketta. Syön kaksi leipää. Itken, odotan. Kukaan ei ole antanut mulle aamulääkkeitä, eikä ne voiskaan, koska osaston lääkäri ei ole niitä mulle vielä määrännyt.

Lopulta lääkäri tapaa mut puoli neljän aikoihin - itkuisen, räkää valuvan, vaikeasti hengittävän mut - ja yritän parhaani mukaan kertoa tapahtumista aina kun saan henkeä itkulta. Lääkäri kumoaa heti M1-lähetteen; olen tästä eteenpäin vapaaehtoisessa hoidossa. On puhe lyhyestä jaksosta. Katsotaan maanantaina tai tiistaina uudestaan. Lääkäri on mukava nainen, kestää mua ja itkukohtaustani rauhallisesti ja ymmärtävästikin. Paljastuu, että olen kertonut päivystyksessä vaikka kuinka hurjia itsemurhasuunnitelmia. En muista koko asiasta mitään. Dissosiaatioon suhtaudutaan kovin nihkeästi kertoessani siitä. Hoitohenkilökunta saa käskyn jutella mulle päivittäin. Seroquel Prolong aloitetaan takaisin, Opamox kielletään (sama koskee kai muitakin rauhoittavia?) ja saan Ketipinoria ahdistukseen, vaikka sanonkin että sitä on testattu eikä se toiminut.


En kykene päivälliselle; itken vain, en pysty edes puhumaan. Oon syönyt vuorokauden sisään vain kaksi leipää. Heikottaa. Porukat tuovat mulle vaatteita, kirjan jne. - sekä suklaata. Itken. Itken. Itken lisää. Pyydän särkylääkettä; lääkärin pitää määrätä sekin, mutta onneksi tämä oli vielä paikalla ja saan lääkkeen. Nukahdan iltalääkkeiden jälkeen nopeasti itkuun, sillä särkylääkkeen hiljennettyä itkun aiheuttaman päänsäryn on helpompi nukahtaa. Olo on sekava.

Aamulla herään varmana paremmasta voinnista, voitokkaana. Aamulääkkeet, aamupala, ja sitten alan taas itkeä. Juttelen hoitajalle. Itken aamupäivän, mutta lounaan jälkeen helpottaa. Porukat tulevat katsomaan. Mulla on lupa käydä heidän kanssaan kahviossa, jonne menemmekin. Olo on ihan hyvä. Oikeastaan mua ei ole missään vaiheessa ahdistanut, olen vain itkenyt. Ei ole ollut sellaista pahaa pahaa oloa. Olen ollut vain... surullinen, pettynyt, väsynyt. Porukat tulevat osastolle, jutellaan hetki hoitajan kanssa, sitten lähtevät, mä suuntaan suihkuun. Ei itketä enää yhtään.

Sunnuntai kuluu samoin; musiikin kuuntelua puhelimesta, jaksan viestitellä kavereille, välillä käyn yhteisötiloissa katsomassa televisiota, syön, otan lääkkeet, nukun. Olo on hyvä, kerron siitä hoitajille, jotka ovat sitä mieltä myös että voisin kotiutua maanantaina tai viimeistään tiistaina. Asia selviää huomenna kun lääkäri tulee töihin. Menen nukkumaan hyvin mielin. Odotan maanantaita, odotan lääkärintapaamista.

Lounaaksi on mantelikalaa, en pidä siitäkään. Noin yhden aikoihin maanantaina lääkäri tapaa mut. Saan vapauttavan päätöksen; olen vapaa lähtemään kotiin. Tarkistetaan reseptit ja niiden sisällöt; loppulausunto tulee sit nettiin, viiveellä tietty, kuten varmaan tiedät. Kiitän lääkäriä, kerään vähät kamani, haen tallessa olleet arvoesineet, sanon hoitajalle "toivottavasti ei enää nähdä" ja poistun. Vaikken ollut osastolla kauaa, vapaus maistuu makealta.


Palaan taas (pian) kun siltä tuntuu. Kiitos kommenteista, kiitos kaikki ♥ On ihanaa, että jopa musta välitetään :3 Pus~

np: Fall Out Boy - The Pros and Cons of Breathing

torstai 21. toukokuuta 2015

800 merkintää ja ne 210mg

Seitsemän Opamoxia kahdenkymmenenneljän tunnin sisään. Se on kaksisataakymmenen milligrammaa. Ahdistus on megaluokkaa, ja se sellainen häiritsevä olo. Se on niin lähellä etten nieli koko purkin sisältöä. Tekisi mieli, tekis niin mieli.


Paniikki painaa silti läpi, ja mun on vaikea hengittää. Yritän keskittyä kirjoittamaan ja kuuntelemaan iloisempaa musiikkia. Mut täytynee kai odottaa et Opamoxit vaikuttaa ja rauhoittaa keskushermostoa. Yritän keskittyä kivoihin asioihin; mulle on tulossa kolme pakettia (jotka sisältää mekon, mekon, topin, hameen, venytykset ja vihdoin myös Sinuhe egyptiläisen), enää kaksi viikkoa ja päivä niin näen Katien ja saan sen kahdeksan millin labretin, Wilma tulee kesäkuussa käymään mun luona Lahessa, mulle pitäis jäädä vielä rahaakin (ohhoh!) noiden menojen jälkeen (ei paljon, mutten ainakaan ole miinuksella kuten yleensä). Mut on kamalan vaikea tuntea iloa, onnea tai hyvää oloa noista vaikka pitäisi. Se on kai tää olo; kokonaisvaltainen paska olo.

Kohta kuitenkin nukahdan, tiedän sen, ei tällä Opamox määrällä voi pysyä hereillä. Yritän kyllä, mutta. Sain sentään sanottua äidille tänään että mä toivoisin että se vois pitää ja arvostaa mua tällaisena kuin olen; arpineni, lävistyksineni, läskeineni ja takkuineni. Sairauksienkin kanssa. Tän näköisenä, tän luonteisena, tällaisena. Se sanoi ainakin yrittävänsä.

- -

On jännittävä olo muutenkin. Nyt kun Opamoxit alkavat vaikuttaa, jää jäljelle levottomuus ja sellainen... erilainen ahdistus. Ei piinaava, vaan sellainen et pitäis tapahtua jotain jännää. Mielenkiintoista tämä. Huomenna tulee vähän rahaa. Ne menee, mut. Selviän. Taidan mussuttaa muutaman maissilastun ja olla omnomnom hetken. Yrittää hengittää syvään. Yrittää keskittyä ulkoisiin asioihin sisäisten sijaan. Ja sit mennä nukkumaan kun väsymys yltyy tarpeeksi.

EDIT// Vielä viitisen Opamoxia lisää. Saldo: 360mg.
EDIT2// Vielä kolme. Saldo: 450mg. Jos olen mukana laskuissa.

np: Fall Out Boy - Uma Thurman

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Those others


Noin. Kokeilen tätä. Bloglovin' hommaa. Jos toimisi tai jotain. En tiedä, mutta kokeilen. Oon kamalan väsynyt ja kyllästynyt. Puhuttiin hoitajan kanssa keskustelussa (yllärillä) persoonistani. Oikein hyvä keskustelu mielestäni. On kamalan ristiriitaista huomata, että mussa asuu todella sellaisia persoonia, jotka eivät tahdo mulle hyvää. Tai eivät osaa toimia niin että mulle koituisi siitä mitään hyvää. On niin pieni lapsi, ettei se osaa edes puhua (tää on se jota kaikki muut hiljaisesti kunnioittavat). On se, joka vihaa mua, haukkuu ja huutaa mulle (tää myös yleensä estää mua puhumasta). On se, joka vihaa muita ihmisiä syvästi ja halveksuu niitä. On se ahdistunut ja itsetuhoinen. On se, joka satuttaa koska tuntee olonsa niin (liian) hyväksi. Ja niin edelleen. Ja minä? Mä olen ne kaikki ja en kukaan.


Mutta tosiaan. Väsyttää aivan kamalasti. On myös kamala olo. En osaa tai voi puhua kenellekään. On taas kamalan yksinäinen olo. Oksettaa. Rehellisesti tekisi mieli vain kuolla. Erittäin paljon. Ei vaan kiinnosta enää. Tiedän että mä voisin tehdä sen, että onnistuisin, mutta. En edes tiedä mikä tuo mutta enää on. Perheellä niin väliä, ystävät tietäisivät, kaverit arvaisivat jne. Mä oon väsynyt. Mä en halua edes jatkaa enää. Mä haluan ton perkeleen mutta -sanan pois, mä haluan pois. Tää ei oo elämää. Se, että elää vain kirjoittaakseen uuden samanlaisen valitusitkuparkupostauksen blogiinsa. Mä olen väsynyt. Päästäkää pois, päästäkää jo jumalauta mut pois.

np: ☽ WIICCA ☾ - Crying on your bedroom floor

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Jonain päivänä mä en enää pysty tähän


Eilisen lähinnä nukuin. Tää aamu alkaa lähinnä sillä, et äiti tuijottaa mun kättä ja toteaa et "kelaa mitä ihmiset oikein miettii kun ne näkee sun käden" - mitä se ei sano ääneen on et sitä hävettää minä. Friikki. Se jonka kanssa ei voi kävellä kesäisin kaupungilla ilman et ihmiset katsoo, tuijottaa, osoittelee, nauraa, kauhistelee. Friikki, friikki, friikki, friikki. Perään sanotaan vielä et "voi luoja noita sun hiuksia" - mitä ei sanota on jotain et jos niitä voi edes hiuksiksi sanoa. Oon niiden silmissä vain ruma, outo ja liikaa.

Tilasin H&M:ltä kaksi lyhyttä mustaa mekkoa, ja yhden vaaleanharmaan topin. Onkohan 2XL liian pieni, mietin tilauksen lähdettyä. Mietin, vaikka ostin juuri kahdet XL-kokoa olevat shortsit ja yhden XL-kokoa olevan mekon (ja silti shoppaan lisää, lyö, lyö jo!). Olen voinut kaikkeen nähden yllättävän hyvin, kai sillä unen määrälläkin on jokin vaikutus, mutta. Niin. Huomenna lähden käymään isovanhempien mökillä, voisi ottaa kameran mukaan ja ottaa ehkä (jos ehtii jaksaa viitsii on säätä) lisää tekotaiteellisia kuvia. Palaan viimeistään keskiviikkona.

- -

Jaksoin käydä tunnin lenkillä äidin ja koiran kanssa. En saanut sanottua et mulla on pian (kesäkuun kuudes päivä) kahdeksan millin reikä alahuulessa. Kyllä, se tapahtuu siis todella! Mä odotan niin innolla, se on mulle todella tärkeä juttu. Tehdä jotain, mitä itse haluaa ja mistä itse pitää. Itselleen vielä! Näkyviä muutoksia, näkyvä juttu, ihanaa! ;_____; Taidan ollakin sit ainoo joka on tätä mieltä, muista vaan "hyi, yök, oksettavaa", mut haitanneeko tuo. Et saa koskaan työpaikkaa / miestä / mitään, ja siitähän jää kamala jälkikin ja sen korjauttaminen (kyllä, sehän nimenomaan vaatii korjauttamisen tän kaiken takia, se on vika) maksaa maltaita! Ja uskon et porukatkin kuvittelee et teen tän ihan vaan niiden kiusaksi, ei esim. koska haluan. Ah.

- -

Kello on yli kahdeksan. On epäonnistunut, yksinäinen ja ruma olo. Hiukset on suihkusta märät ja mun sielu itkee. Mä en oikeasti tunne olevani minkään arvoinen kuin kuolleena. Tää ajatus on kytenyt taas mun päässä koko päivän saaden muotonsa nyt. Mua ei arvosteta tällaisena kuin olen. En tiedä mitä teen väärin, kun vain olen oma itseni. Nähtävästi se ei ole tarpeeksi, tai "hyvin". Ruma, paska, outo, idiootti, friikki. En kelpaa.

np: PMMP - Ikuinen leikki

perjantai 15. toukokuuta 2015

Pohdin; olenko jo tehnyt päätökseni?


Ahdistaa. On hyvin sekava olo, sellainen vaarallinen ja sekava. Väsyttää, muttei nukuta. Tahdon valvoa aamunkoittoon. Mua revitään tuhanteen osaan sisältä ja tahtoisin että se tapahtuisi myös fyysisesti. Kaikki on niin epäselvää. Kaikki on niin kyllästyneet muhun, mun ainaiseen valitukseen, mun ainaisiin ongelmiin. Ois vain niin paljon parempi jos mua ei olisi. Ei vain muille, vaan muillekin. Kaikille. Oon miettinyt paljon kuolemanjälkäistä aikaa. Et onko siellä mitään. Ja oon todennut et mitä ikinä siellä onkin - jos on - se ei voi olla pahempaa kuin tämä. Jos tuska pysyy vakiona niin sittenpähän kärsin sielläkin, missä ikinä sitten olenkaan, mut pahempaa? Ehei. En usko siihen.

Kyllästynyt. Se mä olen. Kyllästynyt kaikkeen. Kyllästynyt siihen ettei mua jakseta enää, kyllästynyt siihen etten mä jaksa enää. En tajua kuka hyötyy enää siitä että kituutan elossa - musta on vain haittaa. Okei, joku saattaa jäädä kaipaamaan, mutta lopulta musta on vain enemmän haittaa kuin hyötyä. Toisaalta kuolemisessakin on kamalasti vaivaa. Mä en jaksaisi kirjoittaa ohjeita mitä tehdä millekin asialle ja kenelle pitäisi ilmoittaa jnejnejne. Kamalasti järjestämistä. Pitäisi kirjoittaa kirjeitä, pitäisi selvittää, järjestää... Pitäisi. Pitäisi kuolla.

Joku voi ajatella, että itsemurha on yksinkertainen ratkaisu monimutkaiseen ongelmaan - ja tavallaan se onkin. Mutta tavallaan se on myös monimutkainen prosessi, jolla koetetaan paeta yksinkertaista ongelmaa: maailmaa, elämää... miksi sitä haluaakaan kutsua. Mä olen kirjoittanut ensimmäisen hyvästelykirjeeni 28.1.2009. Se on osoitettu hänelle, ei kenellekään muulle kuin vain ja ainoastaan hänelle. L, kuinka joskus kaipaankaan neuvokkuuttasi, rauhallisuuttasi ja huumoriasi. Sitä, kuinka olit läsnä. Pelastit minut niin monesti. Itkin sitä taas tässä eräänä yönä, mutten tunnusta. Miksi maailma ajoi meidät erilleen? Ehkä, jotta toinen meistä saisi elää. Se toinen en ole minä.

Mä tuhoan kaiken ympäriltäni. Hitaasti, syövyttäen. Ja samalla mä syön itseäni sisältä. Tuhon kierre, jonka voi katkaista vain tuhoamalla sen, joka tuhoaa. Minut. Jos olemassaolon voisi vain lopettaa ajatuksen voimalla... Olisin jo poissa. Ja vaikka kuolema on ruma, en haluaisi jättää jälkeeni enempää rumuutta kuin on pakko. Harmillista, että varmimmat keinot ovat niitä sotkuisimpia, vrt. shotgun to the head (99%). Maailma on raaka paikka. Oispa haulikko.

np: Soap&Skin - Mawal Jamar

torstai 14. toukokuuta 2015

I'm on the edge so fucking breathe with me

Yritän hengittää syvään. Aamusta se alkoi: VITULLINEN VITUTUS ja ahdistus ja huono olo. Pää huutaa keinoja joilla tappaa ittensä, edes vahingoittaa, ja toisaalta taas se käskee tappamaan ekan joka avaa suunsa mulle päin naamaa. Mä en tiedä mitä vittua teen. Ehkä 60mg Opamoxia rauhottaa vähän edes keskushermostoa ettei tarvi olla tällain jäätävä raivo perseessä koko ajan? Noin. Oikeesti tää alkaa muistuttaa jo paniikkia kaikessa kauheudessaan.

Yritän vaan muistaa hengittää. Apua.

Äänet kovenee ja hiljenee - tai lähinnä musiikki, enhän mä muuta kuule. Jalkoja särkee. Sekin ottaa päähän. Ja ihmiset, suurin osa, tällä hetkellä. Yleisesti koko saatanan ihmiskunta. Itsekkäitä paskoja täynnä. Tarot ennusti mulle paskaa päivää ja et Suomi häviää Tsekeille. Saa nähdä miten käy; menetänkö uskoni Leijoniin vai tarotin voimaan. Hehs. Nyt meen räjäytteleen taloja, ihmisiä, itseäni jne. sillä aikaa kun odotan et Opamox vaikuttaa.


np: Hocico - Fed Up

tiistai 12. toukokuuta 2015

Älä juhli vielä mutsi; sä et tunne lastasi


Oon pysynyt mahtavat kaksi (2) päivää jo kalorirajoissa. Tosin nyt tekee mieli jotain hyvää, sipsiäsipsiäsipsiäsipsiä mut taidan ottaa jotain muuta (mm. koska ei ole edes sipsejä). Tänäänkin aika kuluu liian hitaasti. Nukuin kolmeen syöden välissä vain aamupalaksi tonnikalapitsaleipää (...), ja oonkin siks ollut tän hereilläoloaikani aikas pirteä. Nyt väsyttää silti taas, mikä on sinänsä ihan hyvä koska ihan kohta alkavan Suomi-Venäjä -pelin jälkeen ois ihan ok jo käydä nukkumaan.

Mua on vaan nykyään alkanu vituttaa nää paremmat olot, paremmat päivät, paremmat ajat yhtä paljon tai melkein enemmänkin kuin huonot. Kun tietää et se huono tulee taas. Se on eniten perseestä koskaan. Ja turha sanoa mulle että "jonain päivänä se ei tule" - sehän se vasta ahdistaakin! Ajatus siitä että sä vaan odotat ja odotat ja mitään ei tapahdu ja sit ko lopulta lopetat odottamisen niin PAM! se on päällä taas. Koska kenenkään elämä ei oo ruusuilla tanssimista, ja mä kehtaan sanoa olevani niin herkkä tai jotain että tunnen kaiken täysillä ja niinpä paskat päivät todella ovat paskoja.

Joten mä en ainakaan juhli kuin korkeintaan jos Suomi voittaa (heh). Sekin ottaa päähän kun jengi kuvittelee et oon fine kun on pari hyvää päivää takana - varsinkin perhe. Tai ainakin siltä se tuntuu. Mä elän jatkuvasti veitsenterällä ja se ei oo mukavaa, suuntaan eikä toiseen. Mut mä kuulen jo Mertarannan hölötyksen, joten taitaa olla aika siirtyä television ääreen (kun kerrankin jaksan) ja tsekata millasta peliä tänään. Sekavia ajatuksia sekaisin olevalta tytyltä. Nyt meen, mo! →

np: Paperi T - Elokuva

maanantai 11. toukokuuta 2015

Mä oon kolkyt kohta beibi; saako enää olla boheemi?

Tiedän, ettei mussa ole kuvaajanvikaa, mutta joskus on silti hauska mennä ulkona kameran kanssa ja vain räps räps räpsiä omaksi ilokseen. Joskus sitä myös tärähtää päästään niin pahasti, että kehtaa julkaista paskaansa. Onneks on vapaus tehdä niin jos vain tahtoo! Tänään tapahtui siis niin, että kuvaajanvikani ja tärähdys osuivat samalle päivälle, oho!








Aurinko laskee. Tänään ollut parempi päivä monen asian suhteen. Fyysiset tuntemukset ovat lähes kadonneet, ja vaikka oon nukkunut paljon oon jaksanut myös olla hereillä ja käydä esim. ulkona. Päätin alkaa taas tosiaan laskea kaloreita jotta ei tulis syötyä liikaa - motivaattori kun huomaa että on vielä kaloreita sen verran jälellä että voi ottaa päivän päätteeksi pari karkkia. Ehkä tää tästä taas, aika monta kuukautta pidin oikeasta laihduttamisesta taukoa joten on ehkä aikakin ottaa taas itseään niskasta kiinni. Päätä särkee, käsiä särkee, jalkoja särkee, mut mä oon ihan semihappy. Oli myös kohtuullisen hyvä naamapäivä, ja nappasin itsestäni uuden profiilikuvan. Väsyttää. Taidan ottaa ne pari karkkia ja mennä sänkyyn. Jos jaksais vaikka lukeakin hetken? On niin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja alla että oikein harmittaa kun en oo pariin päivään jaksanut lukea ollenkaan! (luen siis tällä hetkellä: Antonella Gambotto: Pimennys. Itsemurhamuistelmat) Hyvät yöt kaikille! ♥

np: Paperi T - Tapa

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Luita ja kipua

Mä tunnen mun käsien ja jalkaterien luut äärimmäisen selvästi. Käveleminen tekee pahaa. Näppäimistöllä kirjoittaminen tekee pahaa. Lasista kiinni pitäminen tekee pahaa. Oleminenkin on sitämätöntä. Tuntuu kuin nytkin kirjoittaisin pelkästään luilla, ettei mulla olis lihaa ja nahkaa ollenkaan sormissa. Ja että silti, kaiken järjen vastaisesti, näissä luissa on tunto. Tää tunne, tää sietämätön olo jatkuu jo toista päivää. Kukaan ei usko kun sanon tästä. Herään yöllä kesken painajaistenkin siihen kun tunnen mun jalat ja kädet. Sattuu, sattuu paljon. Kaikki katsoo oudosti kun kerran tästä.

Mun on jatkuvasti hierottava käsiäni. Istuttava niin että jalat eivät kosketa lattiaa. Liikuteltava sormia. Varoa koskemasta mihinkään. Selittämätön, sietämätön tuska. Ja tää ei ole edes kipua, tää on vain tuntoaistimus joka on mennyt yli. Ei säre, ei kolota, ei koske. Mutta sattuu silti. Tää on kamalaa, hirveää, sietämätöntä, ihan oikeasti. Eikä tää ole eka kerta. Mä tiedän tän tunteen jo useasti menneisyydestä. En voi keskittyä kunnolla mihinkään muuhun kuin tähän tunteeseen. Tuntuu pahalta. Erittäin, erittäin pahalta. Juuri nyt tuntuu, että tää leviää hitaasti käsivarsiinkin, molempiin, apua.


Seisomaan nouseminen on tuskallista. Huudahdan kivusta, tukahdetusti, tai voiko tätä sanoa kivuksi kun ei varsinaisesti satu mutta tuntuu äärettömän epämiellyttävältä ja sattuu jollain mystisellä tavalla? Ahdistaa tämä. Yritän tyhmyyksissäni googlettaa, mutta se tarjoaa vain nivelreumaa eikä mulla oo minkäänlaista turvotusta nivelissä? Tää on vaan ... (sanonko vielä kerran?) sietämätöntä. Alkaa ahdistaa kaiken lisäksi. Tää on tuskaa, koska edes sängyssä ei ole hyvä olla. Kuvittelin et pehmeä alusta tuntuis paremmalta, mutta ei. Mä en tiedä mitä teen. Pelottaa.

np: Ultramariini - Hän haluaa heijastuksen

perjantai 8. toukokuuta 2015

Sydämenlyönnit niin tahdittomii

Mua tuijotetaan, mulle nauretaan, musta puhutaan pahaa kun käännän katseen pois. Ääni pään sisällä käskee lyömään, koko ajan, jatkuvasti. Ja tiedän ettei yksi, kaksi, kymmenen lyöntiä riitä sille. Ei mikään riitä. Koskaan. Ikinä. Ahdistus kasvaa, mun on vaikea olla, katoan itseni sisälle ja pysyn siellä. Silti ulkomaailman viha tunkee häiritsevästi läpi, kuulen ne haukkumasanat, ne kaikuvat kaupan käytävillä, auton ovista, kadulla. Lyö, lyö, lyö, lyö. Kaikki mitä teen on väärin. Tunnen sen, tiedän sen. Mä olen väärin. Ehkä otan pari Opamoxia ja nukun, sillä en jaksa enää tätä; ääniä päässä käskemässä, ääniä pään ulkopuolelta nauramassa. Mun täytyy olla sairas ja hullu, sillä mä aion nousta huomenaamullakin.


Sä oot lihava ruma läski oksettava idiootti tyhmä ruma läski oksettava lyölyölyölyölyö lyö se pois susta vaan lihot ja oksetat kaikkia katso ne näkee ne katsoo ne nauraa se olet sinä sinä olet ruma paha ruma oksettava ruma lihava. Älä käännä katsettasi lattiasta tai huomaat; kaikki tuijottaa. Siitä saat, jokainen katse on puukko suoraan sun läskeihin. Toivottavasti kääntävät ainakin kahdesti, muttei tappavasti, toivottavasti kuolet hitaan ja tuskallisen kuoleman. Idiootti. Ruma. Tyhmä. Ja synneistäsi suurin: lihava. Siirry, väistä, varo, oot aina tiellä. Lyö, lyö, lyö, lyö, älä nyt jumalauta jänistä, lyö. Ota veitsi, lyö sillä, vatsaan, suoraan läskeihin. Käännä, käännä ainakin kahdesti. Lyö, kuole, lyö sittenkin vielä. Epätäydellinen paska, pala helvetissä huora. Et edes itseäs osaa satuttaa. Saatanan nolo.

Ja se jatkuu; mä en jaksa enää.

np: Troye Sivan - Happy Little Pill

torstai 7. toukokuuta 2015

Valheiden tuhatsana

Päivä sekamelskaa. Kaikesta muistuttaa itkusta kipeät silmät. "Mitä tapahtui sille Elinalle, joka tuli käynnille?" Itken koko tapaamisen lukuunottamatta ensimmäistä viittä minuuttia. Lääkäri on uusinut mun reseptit heti tänään. Päätä särkee. Muistan, kuinka mulle sanotaan useasti "muista hengittää, hengitä, hengitä". Mä en jaksa olla täällä enää. Kotimatka illalla yhtä helvettiä: pitää olla kääntämättä rattia veljen käsissä jokaisen rekan kohdalla. Ihan oikeasti, se ei ole kaunis metafora vaan raaka totuus. Mutta mä ajattelin veljeä, se on viaton, ja aineellisia vahinkoja jotka aiheuttaisin perheelle. Mä en tunnista itseäni itsestäni. Pitkästä aikaa tunnen fyysistä kipua rintakehässä ahdistuksen tähden. Ajatus katkeaa.


- -

Neljä Opamoxia; ehkä yö vie tän kaiken mennessään ja aamu on taas uusi? Tahdon vain sanoa: olen valheiden tuhatsana. Älkää jumalauta uskoko mun sanojani, mun tarinaani. Mä en voi itselleni mitään, mun kuuluisi olla kuollut. Neljä Opamoxia; ehkä uni vie mukanaan kaiken; muistot ja nykyisyyden ja tulevan. Epätoivoissaan hän uskoo.

np: Mustan Kuun Lapset - Köysi

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Lost, but not alone

Mä olen vihainen. Sellainen, päättäväisenhiljaisenvihainen. Huomenna mä repäisen. Mä puhun hoitajille jostain, mistä en voi vielä täällä puhua. Ehkä jo huomenna uskallan. Tällä hetkellä mua estää vain muiden kokema häpeä - se ei saisi olla niin. Mä ei pitäisi elää muita varten, mun pitäisi elää itseäni varten. Mutta sitä mä en osaa. Muut menee aina edelle, ja se tuhoaa mut. On jo tuhonnut aika pitkälti. Ketään ei saa osoitella sormella, ja mä pyrin olemaan tekemättä sitä, mutta.


Ärsyttää kirjoitella helvetin tekotaiteellisensalaperäisesti, mutta mun pitää varmistella asioita ennen kuin pystyn avaamaan suuni. Olen myös miettinyt salaisen blogin perustamista, taas, useasti, mutta musta se tuntuisi teeskentelyltä. Mä salailen jatkuvasti koko ajan muutenkin - tai sitten joku tekee sen mun puolesta - joten miksi maailmassa ei saisi olla edes yhtä paikkaa jossa voin olla rehellinen silläkin uhalla että joku joka ei "saisi" tietää, saakin tietää? Mikä musta tekee niin pahan, niin vastenmielisen, niin oudon friikin, ettei mua voi esitellä kokonaisena kappaleena, vaan mut pitää erotella paloihin ja jättää osa pois? Ja siksi musta on tullut tällainen - osien summa, persoonapalapeli - koska en ole koskaan saanut olla rehellisesti ja vain minä, sellaisena kuin olen. Siksi mä en edes tiedä mikäkukamillainenmiksi olen.

Onneksi ympärilläni on myös ihania, auttavaisia, avarakatseisia ja välittäviä ihmisiä. Sellaisia, joille kelpaan tällaisena. Jotka tahtovat mun parasta vilpittömästi. Joihin voin luottaa. Mä aion tehdä elämäni suurimman muutoksen. Se ei tapahdu hetkessä, ei ehkä edes vuodessa, mutta mä aion ainakin yrittää. Mä aion alkaa olla minä. Mä aion antaa ihmisten mennä jos ne eivät voi kasvaa irti vanhoista tavoistaan ja näkemyksistään - tai ainakin työnnän niitä kauemmas. Vahingollisia ihmisiä, ihmisiä jotka rikkovat mut. Tänään mä haluan kovasti olla ehjä, tänään mä haluan löytää vastaukset ja oikeat ihmiset mun elämään. Tänään mä olen helvetin vihainen ja siitä vihasta kasvaa ihan helvetin kauniita kukkia.


np: Neurotech - Atlas

tiistai 5. toukokuuta 2015

Ja jalkojakin särkee


neljä unohdusta; hups, hups, hups, hups.
uppoan.

oon liian herkkä, ei mua luotu tällaiseen.
vajoan.

sataankahteenkymmeneen ei kuole millään.
eihän?

ja jalkojakin särkee.

Mirel Wagneria uudestaan ja uudestaan, kunnes nukahdan. Tarinat kuolemasta, näyt kuolemasta, kuolema, on liian lähellä, mutta ei mulla ole muuta juuri nyt. Kädet leijuvat ja päästä tulee kevyt. Rinnassa muljahtaa. Kaikki on niin todellista ja niin harhaa. Viimeinen yliannostus palaa mieleen, oksennus, epätodellisuus, harhat, omituiset tuntemukset. Entä jos olenkin yliherkkä? Voiko keho herkistyä lääkkeelle? Sydämen puolella rintaa muljahtaa. Onneksi pian on aamu ja voin herätä parempaan päivään. Onhan nää illat aina niitä pahimpia. Jos selviät illasta ja yöstä, selviät aina seuraavaan.

np: Mirel Wagner - No Death

Don't listen to a word I say


Noora kuvas. Tää tais olla vahinkolaukaus, mutta helvetin hyvä sellainen, joten propsit kuvaajalle kaikesta huolimatta. Kuvassa myös juuri kuntoutustuen jatkosta tiedon saanut minä. Tai siis. Nyt ilmaisin itseäni huonosti; kuva otettu lauantaina, tieto vastaanotettu tänään. Eli tosiaan: "teille on myönnettu kuntoutustuki 1.7.2015 - 31.3.2017", eli jatkuen vanhan tuen loppumisesta eteenpäin aina maaliskuun 2017 loppuun. Huhwau. En uskonut tähän. Ja mitä, Kelalta meni tän päätöksen tekemiseen ... alle kuus viikkoa? Maailmanennätys. Luulen ainakin, tai että ainakin lähellä ollaan. Lisäksi olen helpottunut, sillä päätöksestä löytyi kohta, jossa luki seuraavaa: "Olemme työkyvyttömyyseläkehakemuksenne käsittelyn yhteydessä selvittäneet kuntoutusmahdollisuuksianne. Tällä hetkellä Kelan järjestämä kuntoutus ei ole ajankohtaista." Eli ei tarvitse heti ainakaan huolehtia siitä, että mua oltais tässä kunnossa tunkemassa jos ja vaikka mihin.


Lisäks oon shopannut. Kirjoja. En ookaan aikoihin muistanut tai jaksanut postata mun ostoksista (jotka ovat olleet lähinnä kirjoja ja CD-levyjä) niin mitään. Mutta tässä viimeisimmät kirjaostokset. Kaksi alinta kotiutui Adlibriksen kautta, neljä ylintä Rosebudin kirja-alesta (näillä neljällä tais olla posteineen hintaa ... no, alle 20€ kuitenkin!). Hirveä himo lukea. En vaan tiedä mistä alkaisin. Tota Danger to selfiä yritin lukea jo bussissa matkalla Jyväskylään, mut enKlanti taitaa olla tähän elämäntilanteeseen vähän liian raskasta (ja itsemurha ja kuolema ym. sen sijaan ei - onhan noi suomeksi, hmm...!). Noista neljästä tosiaan kolme oli heräteostoksia kun niin halvalla sain; ainoastaan Antonella Gambotton kirjaa olin himoinnut jo aikaisemmin, mutta sitä ei muistaakseni silloin ollut saatavilla ja/tai hinta oli kamala. En muista.


Ja vähistä rahoistani tuhlasin myös näihin: BodyShopin ihanat Fuji Green Tea -vartalonpesuaine ja saman sarjan hajuvesijuttu. Näitä on haisteltu useasti jo liikkeessä, ja nyt oli pakko tuhlata, koska pelkäsin että jään ilman, sillä kyseessähän on mielestäni limited edition. Nää tuoksuu mitä parhaimmalle, ja koska ostin kaksi tuotetta, sain vielä pienen vartalovoi(ko se oikea termi on?)n mukaan. Meinasin pitää sen itse, mutta sitten koska olen huono nainen enkä osaa rasvailla itseäni (rasvat on omasta takaa... hehs) päätin lahjoittaa sen äidille äitienpäivälahjan osana. Tää ei edes tuoksu musta mitenkään erityisen voimakkaalle, joten ehkä äiti voikin jopa käyttää sitä vartalojuttua. Tai sitten se palautuu mulle... Joka tapauksessa: win. Kaikille. Luulen. Toivottavasti.

Ja tosiaan. Oon seonnut. Ehdotin itselleni aikaa labretin punchaukseen + venytykseen kesäkuun alkuun. Voi olla, etten pääse silloin, jos se ei lävistäjälle sovi/käy/se ei vaan halua mua enää sinne (:-----D), mutta jossain tuossa tässä lähiaikoina sen pitäis tapahtua. Varmaan elämäni kivuliain asia/tilanne/tapahtuma tulee olemaan, mut. Laskin rahojani, laskin tulevaisuudessa tähän hommaan meneviä rahoja jnejne., ja totesin tän niin tuskallisimmaksi kuin halvimmaksi vaihtoehdoksi - niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin. Ja kyllä, miksi minä, rahaongelmainen idiootti, tuhlaan rahojani tällaiseen sekopäisyyteen, johon ryhtyäkseen täytyy Katien sanojen mukaan olla "itsetuhoinen tai hullu - tai molempia"? No. Mä uskon vakaasti, että tää hullutus tekee musta tyytyväisemmän suhteessa omaan itseeni ja ulkonäkööni. 8mm reikä alahuulessa kun sattuu uppoamaan mun käsitykseen kauneudesta omassa itsessäni. Tai ei ehkä se reikä, mutta se koru koristamassa sitä reikää. Tuskinpa kukaan tähän ryhtyisi pelkän reiän takia :------D Ja kyllä, olen edelleen hullu, myönnän!

Tänään ei ole juurikaan ahdistanut, ei juurikaan masentanut. Paitsi uudet (tai uudet ja uudet, mut) kengät, jotka hankasivat molemmat kantapäät auki. Ja jotkut ihmiset ryhmässä. Ja gioahgioagsg. Mutta. Ehtiihän sitä tässä vielä. ... Toisaalta vois vaan mennä ajoissa nukkumaan (taas), pelata varman päälle, ja kiertää pahat olot kaukaa. Vois kokeilla. Mutta... Toisaalta vois ensin syödä pannukakkua, juoda lightkolaa ja kuunnella musiikkia. Joo. Teen näin. Joo.

np: Of Monsters and Men - Dirty Paws

maanantai 4. toukokuuta 2015

Every me and every me

Pitäisi tehdä iloinen ja hehkuttava postaus miten mahtavaa Jyväskylässä oli. Koska oli. Lievästi. Mutta. Tää, minkä tiesin jo tulevan matkan jälkeen, tuli. Väsymys, ahdistus, masennus ja itseinho. En edes rehellisesti sanottuna kykene juurikaan muistamaan, mitä Nooran luona tapahtui. Eri maailma, eri minä. Nyt vain toivon katoavani, ja yritänkin sitä kovasti makaamalla peiton alla. Aloitin eilen siinä paria tuntia porukoille saapumisen jälkeen - eli joskus kolmelta? -, ja en oikeastaan noussut kuin vessaan ennen tän päivän kello kahtatoista. Hip ja hei.

Vituttaa ja ahdistaa tämä. Kun en voi sitä tekstiä kirjoittaa, että joo oli huippua, tehtiin sitä ja tätä ja tuota. Koska mä tahtoisin. Mut lähinnä muistan vaan illat patjalla maatessani kun mietin kuolemaa ja tunsin syyllisyyttä siitä että tahdoin kuolla vaikka olin Nooralla ja asdfagkviashgiakv vittu. Mä en kestä tätä sataan osaan hajoamista. Tai mähän olen osissa, koko ajan, jatkuvasti, mutta tarkoitan että. Kun en saa otetta. Ja väsyttää. Ja ahdistaa. Ja on helvetin paha olla ja tahdon kadota. Tää ei voi olla todellista.

Mä yritän silti pitää kiinni. Äidille pitää ostaa äitienpäivälahja, joten mä aion raahautua huomenna kaupunkiin. Näen ehkä Milkaa samalla. On se kahviryhmäkin. Ainakin on hyvä syy mennä aikaisin sänkyyn, koska aikainen herätys. Toisaalta ei kiinnostaisi vittuakaan, mutta. Äidillä on saikkua koko viikko ja mua ahdistaa kun en saa olla yksin - eli nukkua tai vaan maata sängyssä. Päätäkin särkee. Nyt ei oo taaskaan mun päivä. Unessa mä näin jo itseni autokatokseen hirttäytyneenä, ja vähän nauratti. En tiedä miksi. Itkettää. Voi kun saisikin itkettyä.


Tuntuu kamalalta. Mutta ei tähän Opamoxitkaan auta, ei, koska ei tää oo fyysistä tää ahdistus. Ja ahdistus on kaikista lievin oire. Eniten vain pyörii päässä että jos pääsis pois, kuinka pääsis pois, sänky, uni, pois, tahdon kadota. Kun ei ole edes niin paha olo että siitä voisi kirjoittaa romaanin ja poistaa sitä oloa sen kautta. On vain. Tyhjää, joka on täyttynyt ... jollain. Kamalalla. Mä en vain haluaisi pystyä enää. Harva ymmärtää mitä on kun ei jaksa jaksaa, ja silti jokin vie eteenpäin. Se tuntuu pahimmalta ikinä.

np: Placebo - A Million Little Pieces