Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 25. toukokuuta 2015

Sometimes the person that you’d take a bullet for is behind the trigger


TAPAUSKERTOMUS (21.-25.5.2015):

Soitan Myrkytystietokeskukseen. Kerron ottaneeni 450mg Opamoxia. Nainen linjan toisessa päässä vakavoituu entisestään ja käskee soittamaan heti ambulanssin. Kysyn että jos vanhempani veisivät mut päivystykseen. "Ei, sä soitat nyt ambulanssin niin saat hiilet nopeammin." Suljen puhelimen, kävelen olohuoneeseen ja kerron asiasta porukoille. Ne kieltävät ehdottomasti soittamasta ambulanssia ja vaikka yritän selittää hiilistä vaativat saada itse viedä mut sairaalalle.

Hämärää. Autossa äiti kyselee jatkuvasti olenko hereillä; olo on välinpitämätön ja vihainenkin. Matka päivystykseen kestää puolisen tuntia, sitten odotan vielä että pääsen vastaanotettavaksi. Filmi katkeaa, en muista tulohaastattelusta mitään. Seuraavaksi istun ranneke ranteessa odotushuoneessa. Kaunis nuori naishoitaja hakee mut sivummalle käytävään, laittaa kanyylin ja juottaa lääkehiilet. Nauretaan, kun surkuttelen miten hitaasti saan sen juotua ja kuinka jollain se kuulemma menee alas kokemuksesta ykkösellä. Filmi katkeaa.

Makaan tarkkailuosastolla. Psykiatrinen hoitaja haastattelee mua. Muistan puhuneeni paljon, tekstiä tulee ulos, mutta sisältö? Täysi mysteeri. Olemme tavanneet aikaisemminkin. Mukava nuori nainen hänkin. Siinä mä vietän sit yöni, kiinni mittareissa ja laitteissa. Nukun katkonaisesti; verenpainemittari mittaa verenpainetta puolen tunnin välein ja heräilen siihen. On hiljaista ja pimeää, rauhallista. Kanyyli kädessä tuntuu pahalta, siihen sattuu. Välillä joku vilkaisee nopeasti verhon välissä. Huomaan olevani sairaalan vaatteissa, ja muistan vaihtaneeni ne itse ylleni.

Aamu koittaa. Vieras mieslääkäri saapuu luokseni. Kyselee (tyhmiäkin) paljon, kuuntelee sydäntä, painelee vatsaa. Kuka olet. Kuka on Suomen presidentti. Mikä vuosi on. Missä olemme. Kysymyksiin on helppo vastata, tosin ajatus kulkee nopeammin kuin ääni, joka takertuu kurkkuuni. Kerron olostani, syistä miksi olen sairaalassa... vastailen. Lääkäri on tyly ja kyllästyneen oloinen. En pidä hänestä, en hetkeäkään, sen minä pöhnässäni tajuan. TAJUATKO SÄ ETTÄ SÄ OISIT VOINUT TODELLA KUOLLA. Joo mutta tarviiko huutaa?


Lääkäri poistuu, kuluu noin tunti ja psykiatrinen sairaanhoitaja tulee luokseni ja kysyy kertoiko lääkäri lähetteestä. Katson häntä hämmentyneenä; lähete? Hoitaja menee vaikeaksi, ihmettelee ja sanoo palaavansa pian. Kuluu puolisen tuntia. "Lääkäri ei siis kertonut sulle tästä lähetteestä?" Ei, ei kertonut. Mut on määrätty M1-pakkohoitolähetteellä psykiatrian suljetulle (väliaikais)vastaanotto-osastolle 6. Ajatus tuntuu naurettavalta, enkä tajua sitä vasta kun olen jo osaston seinien sisäpuolella. Koko matkan, jonka kävelen osastolle psyk.hoitajan saattamana, tämä kiroaa tuohtuneena tuota päivystyksen lääkäriä. "Se kuuluu sun oikeuksiin saada tietää, ja hänen velvollisuuksiinsa kertoa. Mä vien tän eteenpäin, tästä tulee huomautus."

Osastolla jätän arvoesineet säilöön. Mulle jää vaatteet päälläni, puhelin ja tyhjä reppu. Mut ohjataan huoneeseeni, nro. 9, ja istun sängylle. Sentään nykyään saa pitää puhelimen. Viimeksi kun olin osastolla sen sai vain vapaakävelyiden ajaksi. Siitä on lähes neljä vuotta. Saan kuulla, että lääkäri tapaa mua jossain vaiheessa, sillä (ainakin mikäli käsitin oikein) koko talossa ei ole kuin yksi tai korkeintaan kaksi lääkäriä paikalla. Istun sängylläni. En ole vieläkään sisäistänyt täysin missä olen ja miksi.

Pikkuhiljaa totuus iskeytyy kasvoihin. Ensin itken vähän. Ilmoitan äidille viestillä soittavani kun lääkäri on tavannut mua. Sitten itken jo lisää. Jaksan laittaa pari viestiä ystäville, mutta lähinnä itken. Välillä poistun huoneesta yhteisötiloihin ja yritän katsoa televisiota - vain purskahtaakseni itkuun uudestaan. Lounaaksi on perunaa ja kanakastiketta. Syön kaksi leipää. Itken, odotan. Kukaan ei ole antanut mulle aamulääkkeitä, eikä ne voiskaan, koska osaston lääkäri ei ole niitä mulle vielä määrännyt.

Lopulta lääkäri tapaa mut puoli neljän aikoihin - itkuisen, räkää valuvan, vaikeasti hengittävän mut - ja yritän parhaani mukaan kertoa tapahtumista aina kun saan henkeä itkulta. Lääkäri kumoaa heti M1-lähetteen; olen tästä eteenpäin vapaaehtoisessa hoidossa. On puhe lyhyestä jaksosta. Katsotaan maanantaina tai tiistaina uudestaan. Lääkäri on mukava nainen, kestää mua ja itkukohtaustani rauhallisesti ja ymmärtävästikin. Paljastuu, että olen kertonut päivystyksessä vaikka kuinka hurjia itsemurhasuunnitelmia. En muista koko asiasta mitään. Dissosiaatioon suhtaudutaan kovin nihkeästi kertoessani siitä. Hoitohenkilökunta saa käskyn jutella mulle päivittäin. Seroquel Prolong aloitetaan takaisin, Opamox kielletään (sama koskee kai muitakin rauhoittavia?) ja saan Ketipinoria ahdistukseen, vaikka sanonkin että sitä on testattu eikä se toiminut.


En kykene päivälliselle; itken vain, en pysty edes puhumaan. Oon syönyt vuorokauden sisään vain kaksi leipää. Heikottaa. Porukat tuovat mulle vaatteita, kirjan jne. - sekä suklaata. Itken. Itken. Itken lisää. Pyydän särkylääkettä; lääkärin pitää määrätä sekin, mutta onneksi tämä oli vielä paikalla ja saan lääkkeen. Nukahdan iltalääkkeiden jälkeen nopeasti itkuun, sillä särkylääkkeen hiljennettyä itkun aiheuttaman päänsäryn on helpompi nukahtaa. Olo on sekava.

Aamulla herään varmana paremmasta voinnista, voitokkaana. Aamulääkkeet, aamupala, ja sitten alan taas itkeä. Juttelen hoitajalle. Itken aamupäivän, mutta lounaan jälkeen helpottaa. Porukat tulevat katsomaan. Mulla on lupa käydä heidän kanssaan kahviossa, jonne menemmekin. Olo on ihan hyvä. Oikeastaan mua ei ole missään vaiheessa ahdistanut, olen vain itkenyt. Ei ole ollut sellaista pahaa pahaa oloa. Olen ollut vain... surullinen, pettynyt, väsynyt. Porukat tulevat osastolle, jutellaan hetki hoitajan kanssa, sitten lähtevät, mä suuntaan suihkuun. Ei itketä enää yhtään.

Sunnuntai kuluu samoin; musiikin kuuntelua puhelimesta, jaksan viestitellä kavereille, välillä käyn yhteisötiloissa katsomassa televisiota, syön, otan lääkkeet, nukun. Olo on hyvä, kerron siitä hoitajille, jotka ovat sitä mieltä myös että voisin kotiutua maanantaina tai viimeistään tiistaina. Asia selviää huomenna kun lääkäri tulee töihin. Menen nukkumaan hyvin mielin. Odotan maanantaita, odotan lääkärintapaamista.

Lounaaksi on mantelikalaa, en pidä siitäkään. Noin yhden aikoihin maanantaina lääkäri tapaa mut. Saan vapauttavan päätöksen; olen vapaa lähtemään kotiin. Tarkistetaan reseptit ja niiden sisällöt; loppulausunto tulee sit nettiin, viiveellä tietty, kuten varmaan tiedät. Kiitän lääkäriä, kerään vähät kamani, haen tallessa olleet arvoesineet, sanon hoitajalle "toivottavasti ei enää nähdä" ja poistun. Vaikken ollut osastolla kauaa, vapaus maistuu makealta.


Palaan taas (pian) kun siltä tuntuu. Kiitos kommenteista, kiitos kaikki ♥ On ihanaa, että jopa musta välitetään :3 Pus~

np: Fall Out Boy - The Pros and Cons of Breathing

6 kommenttia :

  1. love you. <3 onneksi olet kunnossa.

    VastaaPoista
  2. Tsemppiä kauheasti! <3 tollaset pelottelijalääkärit on äässistä, mullekin ollaan tultu sanomaan tyyliin "onneksi olkoon, tällä kertaa oisit voinut kuolla" tjsp.. Mutta faktahan on, että ei bentsoihin kuole, niin mun mielestä tuollaiset "herättelyt" lääkäreiltä on vähän kyseenalaisia. Äh. en mä tiedä onkohan tää kommentti sovelias. :D No, ei se ainakaan yllytä ketään tappamaan itseään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :---D niin. se oli muutenkin semisti asennevammainen tapaus. no, en jää sitä muistelemaan. kiitos tsempeistä ♥!

      Poista