Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Hyvää yötä


Heräsin äsken. Kolmansilta uniltani vuorokauden sisään. Tää päivä ei ole vain mun, tää ei ole mun. Ahdistaa niin perkeleesti. Ahdistaa niin julmetun perkeleesti että tekisi mieli ottaa leipäveitsi ja kaivaa se ahdistus rintakehästä pois. Eniten sattuu että tää on mulle normaalia ja mun pitäisi vain kestää eikä valittaa lapsellisesti koko ajan. Ja se, ettei ketään oikein enää edes kiinnosta. Ei vieläkään, ei enää, ei. Ymmärrän, koska maailmassa on niin paljon muuta kuin mun lapsellinen ahdistus mutta. Se sattuu silti. Voisin tietenkin paeta taas takaisin unimaailmaan, mutta luulen ettei se loputtomiin onnistu. Lisäksi heräsin äsken uniltani lonkkasärkyyn enkä uskalla ottaa riskiä että se jatkuisi jos kapuan takaisin pehmeään sänkyyn. Kaiken päälle teen postauksia taas siihen tahtiin ettei ketään varmaan innosta enää lukea.

Syön Nutellaa suoraan purkista, mikä tekee varmasti hyvää kiloille. Pian jo oksettaa, mutta vedän koko noin sadan gramman verran oksettavaa herkkua nassuun. Eihän siinä ole kuin viisisataaviisikymmentä kaloria. Oksettaa. Hammasta, jossa on reikä, alkaa särkeä hieman. Vielä puolisen vuotta kunnes pääsen hammaslääkäriin (olen siis jonossa jo, tervetuloa Lahteen). Harkitsen taas vakavasti nukkumista. Päätäkin tuntuu särkevän hieman tai hieman enemmän. Vittu. Ehkä luen kirjaa pienen hetken ja nukahdan sitten taas? Sounds like a plan to me. Ei tästä muuten tule taas yhtään mitään. Jos uni veisi pois ahdistuksen, jos uni veisi pois väsymyksen, jos uni veisi pois oksetuksen ja halun tappaa itsensä. Hyvää yötä.

np: Musta Paraati - Uusi musta

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Minä en tee -haaste

Niina Mysteria haastoi! En haasta muita kuin Miklan!
(saa toki tehdä jos haluaa :3!)


MINÄ EN...

...pidä suurimmasta osasta ns. normaaleista kotiruoista
...ole mielestäni paha ihminen
...nauti toisten kärsimyksestä
...voi sietää kun toiseen ihmiseen sattuu fyysisesti
...ole koskaan polttanut tupakkaa, tai aiokaan koskea moiseen
...pidä siitä että mun blogiin löytää hakusanalla "läski"
...ole koskaan täysin tyytyväinen mihinkään mitä teen
...pidä kasarimetallista tai liian mystisestä progesta
...ole koskaan oppinut pitämään Nirvanasta
...uskonut koskaan olevani todella näin sosiaalinen


...ole siisti tai järjestelmällinen
...haluaisi hävetä itseäni näin paljon
...voi sietää urheiluvaatteita "normivaatteina"
...en pidä naisen (tai miehen) esineellistämisestä
...usko kuin itseeni, vaikka se onkin ristiriitaista
...pidä numeroista kun ne on kirjoitettu numeroina
...kadu yhtäkään arpeani
...ole mielestäni tylsä tai tavallinen siinä tylsässä mielessä
...osaa tehdä käsijarrukäännöstä
...uskalla tehdä useita asioita koska pelkään


...ole menettänyt vielä yhtään tärkeää sukulaista kuolemalle
...osaa peruuttaa peräkärryn kanssa autolla
...tiedä kuka todella olen
...osaisi nukkua saman peiton alla
...koe päivääkään, jolloin en haluaisi kuolla
...osaisi pukeutua kirkkaan keltaiseen väriin
...osannut niellä edes särkylääkettä kokonaisena ennen vuotta 2009
...ole todellakaan hyvä ruoanlaittaja
...taida olla niin mukava kuin mitä ihmiset sanovat
...uskalla enää lukea Pottereita


...ole romanttinen vaikka pidänkin romantiikasta, hmm
...tiedä asioista tarpeeksi, ja se häiritsee
...pidä läppäreistä, tai niiden "hiiristä"
...pelkää mitään niin paljon kuin pikkuötököitä
...pelkää kuitenkaan niitäkään enää niin paljoa kun ennen
...osaa käyttää WASD-näppäimiä kunnolla pelatessa
...uskalla aloittaa Fallout: New Vegasin pelaamista, vaikka tahtoisin
...saa koskaan tarpeekseni materiasta(?)
...osaa pyöräillä kunnolla
...nypi kulmakarvojani tai meikkaa


...pidä siitä että ihmiset huutavat ja riitelevät
...osaa olla kiroilematta kuin merimies
...voi syödä näkkileipää, jossa voi on "väärällä puolella"
...pidä housujen pitämisestä jalassa
...voi sietää veden makua
...osaa sanaakaan ranskaa vaikka luin sitä vuoden saaden arvosanan 8
...myöskään pidä ranskan kielestä, hyi
...katso televisiota juuri koskaa
...pidä siitä että otsahiukseni ovat liian pitkät (kuten nyt ovat)
...ymmärrä monia asioita tässä maailmassa

np: Musta Paraati - Romanssi

Rakkauksia ja avattuja pakkauksia


mansikkaa kipolliset, kiitos


sinne ne sit johonkin katos


uusi rannekoru, halpa, gina tricot


tärähtänyt kuva; kahdet korvikset, halvat, gina tricot


käytössä jo ollut (ja kauniin ryppyinen) mekko takaapäin, 15€, h&m


ryppyinen tämäkin (ja oudon sinisävyinen kuva wtf), 17,45€, carlings


pidän tän merkin vaatteista aika usein, oisinpa vain pienempi ;_____;

Ne etanat olivat hyviä. Tai no, eivät lempiruokaa, mutta syötäviä. Maistuivat hieman metsälle, ja paljon sille valkosipujutulle jossa olivat. Koostumus? Sitkeän sienimäinen :D Syötäviä siis. Voisin syödä uudelleen, varsinkin kun kuvittelin että ne maksaa 50€/kpl ja olikohan nuo kuusi kappaletta hieman alle seitsemän euroa? Oli mukaisa elämys, kiitos Noora! Sunnuntai, rakkaan ystäväni syntymäpäivä, alkoi loistavasti: mun matkakassi hajosi (siitä irtosi koko vetoketjunsulkija ja vetoketjusta tuli siis turha), ja siinähän sitten juostiin ympäri Jyväskylän tyyliin kahta avoinna olevaa liikettä ja etsittiin korvaavaa. Lopulta löytyi sopiva, pienempi tosin, mutta. Selvisin sen kanssa. Onnibussit (kyllä, kaksi) olivat täynnä lähinnä Helsinkiin matkustavia, mutta matka meni ihan mukaisasti. Porukat noutivat mut juna-assalta (joka on siis to be Lahden Matkakeskus) ja kasin jälkeen olin kotona availemassa mulle tullutta pakettia!

Paketissa oli, tyntyndyy!, vesipiippu. Hommasin sen vähän niinko eräiden MARS-tytyjen vierailua varten yhteisymmärryksessä heidän kanssaan ja AI ETTÄ olen saanut kuulla jo moralisointia mokomasta, joten jos sulle tulee mieleen että "se on vaarallista" tai "kuolet siihen" tai "ei se ole sallittua" TAI MITÄ TAHANSA VASTAAVAA niin kiitos, olen kuullut sen jo, ei tarvitse toistaa. Vähän sama kun niiden eshishojen kanssa; se on myrkyllistääääääää!! Aaaaaa. Sama se kai on millä itseään "myrkyttää", mä sentään en juo alkoholia kuin mauksi joskus harvoin. Enkä polta nikotiinituotteita. Enkä piikitä mitään suoneen tai vedä jauhoja nenääni. Et kyllä mullakin jotain pitää kai olla millä myrkyttää itseni :----D Hehs ja lolz. Olen paha, kamala ja silleen. Argh :3 HIT ME BABY ONE MORE TIME.


ja tässä onkin sitten jättimäisessä laatikossa saapunut Saatana itse sekä
- hiilet (vai miksi niitä sanotaan)
- mango-meloni -makuthing
- vihreä omena -makuthing

- -

Kävin lenkillä koiran ja äidin kanssa. Ja suihkussa. Ja söin. En tosin tässä järjestyksessä, mutta kuitenkin. Mul on tunne et ens kuu menee täysin perseelleen rahojen suhteen. Tai ei vain tunne, mä tiedän sen. Vituttaa että oon ollu taas tällanen persereikä (kuten aina), mutten ala nyt selittämään mitään. Oma vikahan se on. Ahdistaa hieman enemmän sen takia. Lisäks ahdistaa, kun aamulla kauppaan lähdettäessä (noin kaksikymmentä ja päälle astetta lämmintä) äiti käskee pistämään päälle pitkähihaista. Ei kuulemma kestä kun ihmiset tuijottaa koska mulla on niin kamalan näköinen käsi. Ahdistaa ja vituttaa. Koska jos mulla ois syöpä ja kemoterapia veis mun hiukset se ois ihan fine. Mut mielenterveysongelmia pitää piilotella. Et. Ei vittu. Mä olen maailman syöpä, paska ihminen joka on pilannut koko elämänsä. Tulispa syksy ja kylmä, ei tarvis muiden hävetä mua ja mun sairauksia.

Ylihuomenna heinäkuu. Perjantaina rahaa. Sunnuntaina iskän synttärit. Heinäkuu jo. Viimeinen toivomus on pian loppuun luettu, ja odottelen postista seuraavaa osaa. Aion lukea nyt kun luetuttaa ja pystyn keskittymään edes jotenkin ja jonkin aikaa kerrallaan. Tekee mieli jotain hyvää. Ei pitäisi, koska olen lihonut kaksi kiloa lyhyessä ajassa. Jokin osa musta ei jaksa välittää. Silti tekee mieli lyödä itseään kasvoihin kunnes ne sinertävät kuin mustikat. Ahdistus syö tällä hetkellä mua, mässäilee mun rinnassa kaikella sillä paskalla. Ei polia tällä viikolla, ja tällä hetkellä se tuntuu hyvältä. En jaksaisi käsitellä asioita, en puhua mistään, en olla edes vähän koosteinen. Nyt taidan... hakea jotain syötävää. Mitä herkumpi, sitä parempi. Vitut jostain kahdesta kilosta, ne ehtii poistaa myöhemminkin kun on fiilis. Nyt ei ole. Nyt tahdon rauhaa, ymmärrystä ja poistaa ahdistuksen. Muuten menisin jo sänkyyn ja nukahtaisin, mutta kun takut on ihan märät vielä ja äähblääh. Ei siis vielä unta. Sen sijaan, nyt VITTU OIKEASTI, nomnom ja musiikkia. Kiitos.

np: The New Division - No Health

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Jyväskylä once again

Olen Nooralla. Miten matka lähti käyntiin? No, viisitoista minuuttia myöhässä :) Lopulta kuitenkin matka Jyväskylään sujui Onnibussissa ööh... miesseurassa, jos näin voi sanoa. Vastapäätä (kyllä, vastapäätä, paikoistaparhaat.com) istui kaksi keski-iän ylittänyttä herraa, jotka ehtivät matkan aikana puida kaiken autoista, natseista ja talouskriisistä. Yritin siinä sitten lukea Viimeistä toivomusta ja tuketua - en pullaan, mutta - patonkiin. Ja koska bussin wc oli rikki, pidimme Hartolassa viidentoista minuutin vessatauon, ja jatkoimme sitten matkaa. Lopulta olimme noin kaksikymmentä minuuttia myöhässä, ja naurahdimme Nooran kanssa sille noin kolmen bussilastillisen jonolle, joka odotteli Onnibussiaan laiturilla kolme Jyväskylän päässä. Monella oli näköjään asiaa Kokkolan suuntaan...

Kauppaan, pakastepitsua mukaan (ja vähän muita herkkuja) ja Nooran kämpille. Siellä uuni päälle, pakastepitsua naamaan ja silleen. Lahjoin Nooraa pienesti (koska siis se täyttää kaksikymmentäviisifuckingyears) ja Noora arvosti (...). Pyörähdin suihkussakin, ja oli vähän niiQ sellain rauhallinen koti-ilta. Kuunneltiin hyvin randomia musiikkia ja käytiin semiajoissa nukkumaan. Heräsin ekan kerran joskus viiden jälkeen paniikissa että oonko unohtanut herätä herätykseen ja Noora on hhhhhyvin vihainen (!!), mutta tosiaan. Kello oli jälkeen viisi aamulla. Siinä sitten tasaisin väliajoin heräilin, kunnes puoli kymmenen ei enää tullut mitään ja pomppasin ylös - nimenomaan pomppasin, sillä onnistuin nousemaan patjalta (edelleen) kipeän polven päälle ja voi perrrrrrkkele sitä noustiin meinaan äkkiä kun sattui! Noora keitti meille puuroa, ja nomnom.

Poistuimme kämpältä jossain välissä keskustaan (mikä on outoa sanoa koska olimme jo keskustassa mutta eipä takerruta). Pyörähdeltiin kaupoissa, ja mukaan jäi mulla Saints&Mortalsin tuollainen piiiiitkä liehukepaitajuttu (viininpunainen) Carlingsilta (alesta 17,45€), parit korvikset ja rannekoru Ginasta (maksoivat alen takia yhteensä hurjat about 5€) ja jännittävänharmaa, jännittävällä selällä varustettu maximekko H&M:ltä (15€ ja kuvitelkaa, se on L, siis L-kokoa, ja H&M:ltä! maailman seitsemäs ihme taitaakin olla tämä!). Aivan ja isälle syntymäpäivälahja ja äidille yksi saippua mitä se on himoinnut. ENKÄ OLE PEEAA. Tää on hieno tunne. Olen ylpeä itsestäni. Noora löys uskomattoman kauniit kengät, ohlalaa. Jos olisin Noora, olisin hyvin onnellinen niistä. Ja olin vähän muutenkin, koska Noora etsi kenkiä, hihihii. Ja käytiin me Vaffeli-kahvilassakin herkuttelemassa! Mulle mango-papaijafruitie ja banaani-pekaanipähkinäbrownie & Nooralle mansikkavettä ja vohveliherkku lisukkeineen. Nomnom!


uudet tiukukorvikset ah ja oih ja voih! ♥ näis on kaunis ääni!

Takas Nooran asunnolla tehtiin pulled porkia pitaleivän sisälle tungettuna. Pelkäsin Nooran reaktiota, koska se ei ollut syönyt tuota aiemmin, mutta nähtävästi ruoka mattoi :3 ♥ Nyt Noora lakkaa kynsiään, ja mä kirjoitan tätä. Ois tarkoitus mennä lähibaarintapaiseen istumaan hetkeksi ja kai maistella etanoita. Pelottaa, mutta kai pitää uhrautua koska ne on kuulemma hyviä ja Noorakin söi pulled porkia! On ollut tähän asti erittäinkin mukaisaa (mut hei, mä oon sentään parhaan ystävän luona joten ei kovin usein ole kovin paskaa ♥). Kaupungilla välillä ahdistus etsiytyi puristamaan rintaa ja pakokauhu laskeutui ylleni, mut sitkeästi menin eteenpäin ja selvisin. Kaikenkaikkiaan olo on ollut yllättävän hyvä. En valita. Oon huomannut että mulle on tehnyt hyvää matkustella ja nähdä erilaisia ihmisiä - noin yleensä siis. Kun uskallan käydä kaupassakin, maksaa ostokset, puhua randomeille jos tarve vaatii ja katsoa ihmisiä silmiin. Ei pelota enää niin paljon matkustaa yksin junalla tai bussilla, en jaksa stressaa jokaista helvetin asiaa joka ehkä voi mahdollisesti mennä pieleen. Kai tää on sitä että kasvaa henkisesti? Nyt kuitenkin lopetan jaarittelun, ja meen ahdistelemaan Nooraa. Huomenna on lähtö takas Lahden suuntaan iltapäivästä, joten kyllä tässä vielä kaikenlaista ehtii. Tai sitten ei, jos ei huvita. :3 Adios until we meet again.

np: Paperi T - Mainstream-Solo

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Mistä tässä selviydytään, mikä on mennyt vikaan?


Väsyttää, mutta vain vähän. Levoton olo, vähän enemmän. Lukivat polilla ääneen mun viime yönä rustaamaa sähköpostia. Häpesin. Häpesin niin paljon. Tuli mieleen vain yläaste ja kun mun äidinkielen aine luettiin ääneen luokan edessä by opettaja. Niin nolattu fiilis, ah. Nyt soitan musiikkia kai hieman liian kovaa ja yritän saada kiinni tunteistani. Istuin tuossa olohuoneessa ja nauloitin kolmesataaviisikymmentä kaihdinten läpivientiä eli laitoin niihin käsin sellaiset seitsemänsataa pikkunaulaa. Tänään tuntuu kai... Siltä että olen oikeasti jotenkin viallinen - siis "positiivisessa" mielessä. Siinä mielessä että olen ja ennenkaikkea saan olla sairas. Saivat mut vakuutettua (melkein) polilla, etteivät salaile mitään, ettei mun tarvitse lukea joka helvetin rivin välistä jotain. Että se on osa mun sairautta, että mä olen vähän kuin rakentunut väärin. Etten osaa olla oikein. Että ihmisten muistot eivät esim. muodostu niin että ensin muistaa tunteen ja sitten tapahtuman, vaan niin että ne ovat samassa paketissa.

Että odotan paskamyrskyä syksyllä tulevasta perhetapaamisesta. Niin paljon kaikkea. Eihän siinä ketään sormella ole tarkoitus ruveta osoittamaan, mutta tiedän että porukat esim. eivät voi ymmärtää. Tai jos voivat on maailman seitsemäs ihme siinä. Koska miten kiva onkaan kuulla että oman tyttären ongelmat johtuvat sun omista ongelmista ja vääristä teoista ja silleen :3? On kiva. Tai siis, miten selittäisin. Ei voi olla traumaattista lapsuutta ilman että oma perhe siihen olisi vaikuttanut. Jotain siinä on mielestäni aina pielessä, jollain tasolla, jotenkin. Ilman traumaattista lapsuutta harvemmin kehittyy vaikeaa dissosiaatiohäiriötä, ja tapauksessani siitä on puhuttu niin paljon että jotenkin olettaisin että siitä kaikki on lähtöisin.

kuvitteellinen ja tarkoituksella kärjistetty esimerkkikeskustelu:
he: no mikäs Elinalla on?
ne: x
he: jaa no mistäs se johtuu?
ne: teistä

Onhan se jotenkin raakaa. Tää saa mut kyseenalaistamaan koko perheeni ja suhteeni siihen. Onko se, että pidän perheestäni kuitenkin semisti jotenkin kieroutunutta? Sellaista, you know... Onko se vähän semmoinen... stockholm syndrome? Kai näitä on ihan turha pohtia, mut mä en ole sellainen. Mä olen sellainen joka pohtii ja pohtii ja miettii ja kääntää ja vääntää asioita. Mä en voi vaan lopettaa ajattelemista painamalla jotain off -nappia. Ei se vaan toimi niin. Ja kun kaiken päälle mua kiinnostaa. Mut onneksi (ja joskus myös epäonneksi) mikään ei ole niin (tai näin) yksinkertaista. Edelleen: olemme tekojen, asioiden, ajatusten, hetkien jne. summa. Ketään ei voi osoittaa, eikä osoiteta, sormella (paitsi vähän, epävirallisesti ja silleen...). Ja silti, vaikka yritän olla mielessäni lempeä kaikkia kohtaan, ajatella ja tiedostaa etten ole ollut ainoa jolla on ollut vaikeaa... Silti välillä on fiilis että:


Ja kaiken järjen mukaan mulla on oikeus siihen. Mulla on oikeus olla vihainen, mulla on oikeus tuntea inhoa ja kaikkia muita negatiivisia tunteita mitä tää kaikki herättää mussa. Ensimmäistä kertaa elämässä mulla on sellaisia aikuisia ihmisiä mun elämässä, jotka antaa mulle niiden tuntemiseen luvan (polityöntekijät, ja lopulta, joskus, ehkä, myös minä). Jossittelu on maailman syöpä, mutta sorrun siihen nyt kuitenkin: olisinko sairastunut skitsofreniaan ilman tätä kaikkea? Olisinko lihonut viittäkymmentä kiloa ilman kaikkea tätä, ja olisinko nyt eri ihminen - parempi, normaalimpi - ilman tätä kaikkea? Jos mun lapsuus ja nuoruus olisivat olleet traumattomat, olisinko mä ihan tavallinen? Olisiko mulla työ ja kumppani ja opiskelupaikka ja oma koti? Vai olisinko mä ollut jotenkin niin herkkä jo valmiiksi, että kaikki normaalit olisivat selvinneet tästä kaikesta ihan kuin ei mitään ja jatkaneet elämäänsä? Onko vika sittenkin minussa, onko se rakennettu minuun, ja ympäristö on vain voimistanut sitä? Voi, kumpa joku voisi antaa mulle vastaukset nyt ja heti, tässä, varmasti ja valmiina!

Mut kai mun on vaan opittava hyväksymään itseäni taas uudesta näkökulmasta. Sellaisena, palasina olevana palapelinä, päänsisäisenä pulmapelinä. Ihmisenä, jolta katoaa aikaa, ihmisenä jonka toisella puolella se aika on hallussa, ihmisenä joka koostuu useista persoonista. Ois vaan jotenkin niin paljon helpompaa, mulle itselleni, sisäistää tää, jos se ois mustaa valkoisella. Mut (ainakin vielä toistaiseksi?) kaikki on vain sanoja leijumassa ilmassa. Ja se ahdistaa, vaikka ei pitäisi. Tiedän, ja tiedostan, ettei ihmiselle voi vain lätkäistä diagnoosia arpapelillä, mutta. Seitsemän vitun vuotta jo. Mielestäni ansaitsisin sen jo. Totuuden. Faktoja. Mut mitä mä teen kun mulla on kaikki kortit auki edessä? Onko se vihdoin se hetki kun saa luovuttaa ja hypätä junan alle? Vai onko se uusi, parempi alku? Lupaavan tulevaisuuden merkki? Ja eniten mua vaivaa aina vain kysymys: kuinka vitun kauan vielä pitää odottaa? Kuinka kauan jaksan?

Joojoo ja liibalaabaa. En osaa kirjoittaa, anteeksi. Olen sekava, anteeksi. Olen naurettavan pikkumainen paska, anteeksi. Mut yritän uskoa sitä kun hoitajat väittivät että osaan kirjoittaa, että sen huomaa kyllä. Että kirjoitan ymmärrettävää tekstiä. Että PERKELE. Nyt väsyttää enemmän. Ehkä mä voisin mennä jo sänkyyn, lukea tänään saapunutta Andrzej Sapkowskin Viimeistä toivomusta (Noituri -sarjan ensimmäinen osa!) ja kuunnella lisää Placeboa - tai jotain muuta. Voisi kuulostaa suunnitelmalta. Ja ihan loppuhuomautuksena: alan vihdoin kai tajuta miten huonosti mulla meni sen Seroquelin lopettamisen jälkeen. Nyt kun taas syön sitä - paljon tasaisempi olo? Että älkää ihmiset lopetelko niitä lääkkeitä omin päin kevyin perustein! Soosoo, sanoo Elina-täti. Ni. Joo. Kusipaskaa (tähän on hyvä lopettaa).

//Ja silti tuntuu että mun ei ole tarkoitus elää, etten mä halua elää, että mä haluan pois ja kuolla.

np: Placebo - Narcoleptic

tiistai 23. kesäkuuta 2015

I don't wanna live in the real world (blah, blah, blah, blah)

Turha. Se mä olen. Turta, sekin mä olen. Tunteeton - eniten sitä. Mä tässä mietin mitä huomenna polilla. Mutta. Ei mulla ole mitään asiaa. Pää on tyhjä, mikään ei tunnu miltään. Mä olen vain, olen ja odotan jotain. Mitä? En tiedä. En tosiaan tiedä koska mä en halua mitään. Oon haluton. Mulla ei ole toiveita, mulla ei ole tulevaisuudenodotuksia, ei mitään sellaisia. Asiat voi olla mukavia, kivoja, ihan ok - mutta vain sen hetken. Mikään ei tunnu, mikään ei potki. Ei pärise. Ei kolahda. Mikään ei tunnu. Blah blah blah. Tää on tavallaan karmivin tunne mitä mulla on koskaan ollut. Kun ei halua mitään, kun ei odota mitään. On vain. Hengittää, ottaa askelia jaloillaan, syö, juo, nukkuu. Mut mikään ei liikuta todella. Asiat on tosiaan vain tasoa "ihan kiva" - parhaimmillaan. Ja myöskin "blah" - pahimmillaan. Ei tunteita suuntaan eikä toiseen - tää on kamalaa (jos siis osaisin tuntea jotain).


Ainoa mitä saatan todella tuntea on ärsytys - ja sekin johtuu siitä että mulla ei ole mitään mitä tuntea ja se ottaa päähän. Mun päässä on edelleen todella hiljaista ja rauhallista, ja alan muutenkin olla aika varma että mä vain olen esittänyt kaiken, kuvitellut kaiken - mitään mt-ongelmaa ei oikeasti ole, on vain minä sellaisena kuin olen; valehtelijana, esittäjänä, turhanvalittajana. Jotain todella massiivista on kuitenkin tapahtunut, sillä tällainen olo mulla ei ole ollut kai koskaan. Näin tyhjä, näin tunteeton, näin ... turta. Kun mikään ei tunnu miltään, kun mikään ei innosta - ei edes itsensä tuhoaminen. Ei vaan ole mitään intressejä tehdä mitään. Kaikki on yhdentekevää. Blah, blah ja blah. Tavallaan tappaisin itseni mielelläni nyt - mutta perkele kun ei kiinnosta! Tähän väliin voisi lainata taas sitä Jenni Vartiaista:

//Mikään mitä teen ei ravista mua hereille / asiat on hyvin, vaikken sitä ansaitse / 
sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa / enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata 
// Mä olen aina paikalla mutta läsnä en / se hymytön ja kai vaan niin kiittämätön /
 ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla
// Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi?

Perkele. Oikeasti. Mikä tahansa tunne olisi tervetullut. Ihan vain jotta tietäisin olevani olemassa, olevani ihminen, olevani. Mutta ei niin ei. Mä siis vaan... oon ja hengaan. Ilman tarkoitusta. Turhaan. Vituttavaa (hei herääkö mussa tunteita lolz?!). Mutta ei. Pieni ahdistus elää tällä hetkellä rintakehässä, mutta sekin on niin säälittävä, sellainen tulitikun liekki joka sammuu ensimmäisestä puhalluksentapaisesta tai vastaavasta. Tarvisin roihun, metsäpalon, infernaalisen tulipatsassysteemin jossa mulle näyttäytyis saatanan kasvot. Varmaan silloinkin oisin et "aha". Pää käskee aina välillä lyödä itseään tai tappaa itsensä - nyt on sellainen tunne että voisinkin totella ton lyömisen suhteen. Se ei vaadi liikaa ajatustyötä tai muutakaan, sen kun läpsäisee menemään. Hah!

- - Tai ehkä olen vajonnut niin syvälle dissosiaatioon etten enää saa kiinni mistään? Sillä en erota eilistä tästä päivästä tai huomisesta, kaikki tuntuvat samalta ja en voi muistaa mitä tein äsken saati tunti sitten saati aamulla saati eilen. Mihin katosi kolajuoma lasistani? Kuuntelinko tämän kappaleen jo aikaisemmin tänään? Mikä päivä se oli kun kävin ulkona koiran kanssa? Nyt, heti, äsken, eilen, ei koskaan, välittömästi, ehkä ja menneisyydessä ovat saaneet uuden merkityksen, jota ei kuitenkaan ole. Mitään ei ole, mikään ei ole. Ja ajatellessani tätä ahdistus kasvaa - osuinko itseäni arkaan paikkaan? Onko tämä kaikki vain dissosiointia? Kaikki, mitä mulla on? Entä jos kuvittelenkin kaiken ja oikeasti elän vain jossain tulevaisuudessa jossain elokuplassa, jossa minua pidetään keinotekoisesti elossa? (En muista enää kirjoittaneeni edellisiä lauseita.)

Kaikki tuntuu irralliselta ja turhalta. Mahdottomalta. Mystiseltä. Pelottavalta. Lopulta ajatuksia onkin helvetisti, vaikka alkuun en saanut edes yhtä ulos. Lopulta ne vyöryvät kuin muravyöry alas tulivuoren rinnettä, tuhoten kaiken tieltään - ja kai hyvin pitkän ajan päästä luoden jotain uutta. Ihan kokeeksi tartun otsahiuksiini ja vedän. Vedän niin kovaa kuin pystyn. En tunne mitään, pienen vedon ehkä päänahassa, mutta kun irroitan hiuksista katoaa myös tunne. Itsensä nipistäminenkään ei tunnu samalta kuin ennen. Kaikki on outoa. Jos olisin elokuva, nyt olisi sellainen kohtaus jossa mittasuhteet vääristyvät, tapahtuu outoja asioita, maisema liukuvärjäytyy tyhjyyteen jne. En tiedä miten mun pitäisi olla. Joskus olen kai kuvannut tämänkaltaisia tiloja "vaarallisiksi", mutta nyt en tiedä. En saa kiinni itsestäni, joten olen kai turvassa. Kai. Epämiellyttävää tämä tosin on. Hyvin. Hyvin. Epämiellyttävää. Eikä mulla ole sanoja kuvata tätä. Anteeksi.

np: From First to Last - A Perfect Mess

maanantai 22. kesäkuuta 2015

...and death said live


Väsyttää, ai että väsyttääkin! Mutta tää on vain sellaista normaalia, luulisin. Ihan perusväsymystä, että tahtoo nukkua, ei silleen että tahtoo kuolla ei jaksa enää. Oon haukotellut tässä kohta puol tuntia putkeen, ah. Mut vaikka juhannus meni miten meni, taas on toiveikas olo. Perjantaiksi on varattu bussilippu ja sunnuntaiksi myös; käyn Jyväskylässä Nooran synttärikaverina. Wilma toivottavasti pääsee tuossa ensi kuun puolella käymään Lahdessa. Ja jossain vaiheessa lähden Saran seuraksi lävistäjälle. Ja loppuheinäkuusta MARS-yhdistys saapuu luokseni ja vallataan porukoiden kämppä. Pitäisi myös viedä äidin kanssa mamma junalla Helsinkiin kun se ei ole ikinä kai ollut kunnolla junassa :----D Siispä: mä selviän, mulla on ystäviä, mä selviän, mulla on suunnitelmia. Tää on paras kesä ikinä. Oon yrittänyt kovasti päättää niin.

Mut silti, just nyt, taas, väsyttää. Ärsyttävää. Ja käsiä ja jalkoja särkee, rasittavaa. Ja on levoton olo kun tahtoisin kaikenhetitännenyt. Mut mää vähän oon semmonen. Pitää oppia elämään sen kanssa, ni. Tekis vaan mieli käydä nukkumaan, mut perkele kello on vasta puoli kahdeksan. Jotenkin. Siis saahan sitä ihminen käydä nukkumaan koska vain mutta. Ääh :---D Enkä ole edes tehnyt mitään väsyttävää tänään? Herännyt (väsyneenä), käynyt kaupassa ja istunut koneella. Jee. Maistellut eshishoja ja miettinyt että pitäis nukkua ne päiväunet, mutta aina ne jotenkin jäi ja tässä olen väsyväsyneenä. Ehkä mä vaan. Yritän pinnistellä kasiin ja sit vaan kaadun sänkyyn vaikka kaikki muut vielä olisivatkin ylhäällä. Peiton lämpö ja tyynyn pehmeys vain ovat niin kutsuvat... :---D Tulipa tästä väsynyt postaus! Mutta siis. Pointti oli: imah alive and imah kicking the balls of the world w/ my m8s! Kiitos että olette siellä, te kaikki ihanat. Kiitos.

np: Mors Principium Est - The Unborn

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Hyvää huomenta

Mä tosiaan heräsin tossa kolmelta aivan pirteänä käytyäni joskus yhdentoista aikaan nukkumaan. Hmm. Mystisiä tapauksia. Nyt aion kuvaoksentaa pari paskaa räpsyä juhannukselta. Laatu on edelleen päätähuimaava, ja oikeasti täällä paistoi aurinko ehkä yhteensä kolmen (?) tunnin ajan, joten ajoitus, viitaten kahteen ensimmäiseen kuvantapaiseen.


koska juhannuksena kuuluu olla luonnonkukkia!


...ja juhannuskoivut ja vähän päälle!


yritin tehdä snickers-kakun. onnistuminen? semi(ruma).


olin kärpästen herra.


...ja mulla on ruma polvi :3


tehtiin I:n ideoimia suklaahedelmätikkuja (suklaayliannostus tälle juhannukselle? taattu näillä eväillä! ♥)
vesimeloni, kiwi, banaani, mansikka, nektariini + SUKLAA = nomnom


...ja lauantai-iltana sumu!


ja sumun yläpuolella kuunsirppi!

No mutta. Miten juhannukseni meni? Yksin, yhdessä, vähän enemmän vielä yksin. En ollut kovin läsnä, ja muutenkin varsinkin perjantai meni yksinäisyydessä. Osaksi oma valinta, osaksi ei. Lauantaina vierailtiin isovanhempien mökillä; oli kuuma ja oli väsy. Kaikenkaikkiaan juhannus oli tylsä ja väsynyt osaltani, tänään sentään pelasin hetken I:n kanssa Love Letteriä. Osaltaan tähän kyllä vaikutti se että mua väsytti aivan törkeenä suurimman osan ajasta, eikä pahoilta ajatuksiltakaan vältytty: tahdoin kuolla, tahdoin pois. Mulla on paha aavistus että oon tulossa kipeäksi, enkä haluaisi, sillä ens viikonloppuna on Nooran synttäribileet med minä ja Noora. Kun paras ystävä pyytää seuraksi, voiko siitä muka kieltäytyä? No sitä minäkin. Nyt vain toivon että tää palelu, aivastelu ja tärinä johtuu vaan jostain ja selviän ilman tautia. Ja kokeilen keksiä jotain hyvin kehittävää tähän yöni ratoksi. Toivottavasti teillä oli parempi juhannus olojen kannalta! ♥

PS. Mulla on tylsää, ja musta tuntuu että siellä saattaa olla jopa pari uutta lukijaa?? Joten.
KYSYKÄÄ JOS SILTÄ TUNTUU! Ihan asiaa ja asian vierestä, mitä vain!
Vastaan, oi kyllä, vastaan!

np: Chelsea Wolfe - They'll Clap When You're Gone

torstai 18. kesäkuuta 2015

Sleep, sleep, sleep


Olen väsynyt. Olen eksynyt. Eniten kuitenkin äärimmäisen väsynyt. Eilisellä poliajalla istuin noin viisitoista minuuttia sisällä, lähinnä hiljaa tai sanoen etten tiedä; en oikeasti tiennyt (tai tiedä) mistään mitään. En tälläkään hetkellä. Sitten poistuin, toivotin hyvää juhannusta, kävelin pois tyhjin ajatuksin. Ajatuksia päässäni ei juurikaan ole. Tyhjää, tyhjää, liian tyhjää. Oleminen on tuskallisen väsyttävää ja raskasta. Ahdistaa koko juhannuspaska. Haluaisin vain nukkua ohi. Sen sijaan mä luultavimmin istun koneella, yksin, ja nukun aikaa pois. Melko säälittävää. On kamalaa olla näin tyhjä, näin tunteeton, näin ajatukseton. Tyhjä kuori. Ahdistaisi edes, mutta siitäkään en juuri jaksa välittää. Olosta, tyhjyydestä. Kumisen jos muhun osuu sanoja; en tiedä mitä vastata. Lähinnä olen hiljaa. Pitäisi kai valvoa vielä hetki. Jos pystyn.

np: Blues Pills - Astralplane

tiistai 16. kesäkuuta 2015

#818


Ostin septumiin uuden korun. Vaihdoin medusaan uuden pallon. Kunnon mustanaama olen nyt. Hehaheha. Sain estettyä itseäni enkä ostanut laastaria. Äiti kävi kaupungissa ja tarjosi ruokaa, seuraa ja kahvia. Äsken palasin leffasta. Jurassic World oli... no, sanon että kliseinen :-----D En muuta. En ole leffakriitikko tai muutenkaan oikea arvioimaan ko. elokuvaa. Mutta olis sen ajan voinut huonomminkin käyttää! Nyt vain istun ja toivon ettei ahdistus iske tänäiltana. Vähän turhan paljon edelleen kutkuttaa se terä. Vaikka olo on ihan hyvä. Silti. VITTU SILTI. Tiesin että tässä käy näin.

- -

Nyt onneksi vain nukuttaa. Ehkä mä luen hetken ja nukahdan. Hiukset on märät, mutta. Nukahdan silti. Väsyttää. On se ainakin parempi kuin odottaa ahdistuksen nousevan tästä (se jo kutittelee taas jossain tuolla sisällä) ja viiltää. Mua ei innostaisi yhtään mennä huomenna tapaamiseen. En jaksa kuulla "selvisit hienosti" -jauhantaa. Silti herätys 8:30, tapaaminen kymmeneltä. Joo. Toivotaan että kaikki menee hyvin. Toivotaan että selviän. Nyt mun on paras mennä. Joo. Ennen kuin tapahtuu kamalia. Tunne sellainen. Joo. Moi.

np: Placebo - Because I Want You

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Olen yksin (22:11)

Sainkin kyydin kämpälle jo tänään! Pakkasin koneen ja vaatteita ja lääkkeet, hyppäsin veljen kyytiin ja pian olinkin jo omalla kämpällä. Kävin tsekkaamassa olisko Puokkareissa ollut sitä Village -lautapeliä, mutta vaikka niiden varastosaldo näytti yhtä, ei hyllyssä ollut yhtään, joten joudun odottamaan nyt jonkun reilun viikon omaani. Sitten kauppaan ostamaan ruokaa ja sellasta. Palaan kämpille, paistan laiskasti pakastepitsan ja istuskelen koneella. Väsymys iskee kasin aikoihin, ja painun sänkyyn lukemaan. Piristyn kuitenkin jotenkin mystisesti, olo alkaa olla mikä on. Ja. Tässä istun. Ahdistuneena. Päässä sumenee, en näe kunnolla, huimaa. Ahdistus painaa rintaa ja yritän kovasti keskittyä kaikkeen kivaan mutta...

Päässä vilisee mielikuvat niistä kymmenestä piiloissaan odottavasta uudesta terästä. Pitkästä aikaa kuulen ne toiset. Hiljaa, mutta kuitenkin niin että huomaan niiden olemassaolon. Hikoilen. Pelottaa. Hävettää. Ei, ei  tän näin pitänyt mennä. Oksettaa, paniikki kolkuttaa jossain tuolla sisällä, rintakehässä, päässä, silmien takana, keuhkoissa - joka paikassa. On vaikea olla. Yritän edelleen miettiä mukavia, mutta en pysty, Ajatus seisoo ja juoksee samaan aikaan. Äänet kuiskuttaa jos vähän vain, reiteen, vähän vain. Vihaan viiltää reiteen, vihaan. Mutta ei käsivarteen voi, on kesä, en halua pitkähihaisia, en halua enempää häpeää. Sen pitää olla peitettävissä. Mä olen epäonnistuja, säälittävä, oksettava. Tällaista ihmistä halua kukaan täysjärkinen. Mua itkettää, mutta kuten yleensä en saa itketyksi vaikka vääntelen naamaa tai tihrustan kyyneleitä esiin.

- -


Mulla on terä tossa. Tossa noin. Katselen sitä. Se on täydellinen, parempi kuin aikaisemmat. Enkä voi käyttää sitä: tarkistin laastaritilanteen, ja mulla ei ole. Ei ole. EI OLE. Ei minkäännäköistä laastaria. Paniikki iskee. Se lyö lujaa läpi keuhkoista. Mun pää haluaa satuttaa, mutta en voi. Mä haluan satuttaa, mutta en vittu voi! Mä en halua kaivella tarttunutta paperia irti kuivuneesta haavasta. En halua. Haluaisin soittaa ihmiselle, jolle tiedän etten voi soittaa. Se et ole sinä, mutta ehkä sinä. Toivon ettet lue tätä. On surullista ja säälittävää kun ihminen hajoaa näin.

Aina voi tietenkin lyödä, mutta se ei korvaa verta. Mikään muu ei vie pois tätä tunnetta. Kun ei ole edes lääkettä tähän. Ei enää, ei kiitos oman tyhmyyteni. Mutta eihän se tosiaan aina edes auttanut. Ainoa mikä pitää mut tässä hetkessä on ajatus tästä tekstistä, tähän keskittyminen. Halu viiltää on niin kova, se on tarve, ja tää paniikki on kamalaa... Mä harkitsen Siwaan juoksemista, se oli muistaakseni yhteentoista auki. Tai että viiltäisin ja soittaisin jollekin että toisi mulle laastaria. Mutta en mä voi tehdä niin. Eikä mulla olisi ketään. Ei tällaisella ihmisellä ole. Ei näin pahalla.

Mä olin jo varma että mä onnistun. Mä yritin olla ajattelematta sitäkin, sitä pientä onnentunnetta vatsanpohjassa kun ahdistus ei tulekaan. Mutta mä epäonnistuin. Yritän rauhoittua, todella yritän. Mutten pysty. Ainoastaan tämä teksti, Elina, keskity tähän tekstiin. Keskity kirjaimiin. Keskity. Ja lopulta mä rauhoitun hieman, mut ahdistus ei mene mihinkään. Ei tuskanhiki. Ei huimaus päässä. Mä en halua olla tällainen. Mä en ole tällainen. Mä en vittu halua olla tämä ihminen. Mua pelottaa, oispa joku joka ottais viereen ja silittäis ja halais ja sanois että on siinä, turvana. Mutta ei ole. Kukaan ei halua ongelmakasaa, kukaan ei halua ihmiskunnan jätettä. Ei vaikka mä sanoisin että se en ole minä; kertoisin totuuden. Se en ole minä. Ja viimein: kaksi kyyneltä, jotka eivät kuitenkaan tuo helpotusta.

- -

Kello on 22:11. Olen rauhoittunut hieman. Yöpaita on hiestä märkä. Kaikki tuntuu vieraalta. Samalla tuntuu kuin tämä kaikki olisi kestänyt tunteja, vaikka varmaan lähinnä minuutteja. Edelleen oksettaa, edelleen ahdistus painaa rintaa, mutta paniikkioireet ovat poissa. Kaikki on liikaa. Ehkä ois helpompaa olla jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja. Yritän keskittyä hengittämään. Sisäänhengitys, uloshengitys, rauhallisesti. Mutta tapansa mukaan sekin ahdistaa. Kaikki ahdistaa. Sellainen tylsä kaikentappava ahdistus. En ole kokenut sitä reiluun viikkoon, olen ollut onnellinen ja ahdistusvapaa monenmonta päivää. Ja nyt. Se on vain pieni takapakki, tiedän että ne sanovat niin. Mutta mä tiedän että se on todellista. Että se on ikuista. Tää kierre. Kaiken lopettaa vain kuolema. Mä en halua kuolla, mutta en mä halua elääkään. En tätä elämää, en jatkuvaa taistelua itsensä kanssa. En onnellisia päiviä, jos niitä seuraa tällaisia hetkiä, päiviä, viikkoja jne. Sitä ei voi käsittää, jos ei ole itse kokenut. Onnellisuudella on rankka kääntöpuoli ja hinta.

Mä haluan vain olla tavallinen. Ihan tavallinen. Vaikka ruma ja läski kuten nytkin, mutta en mikään mt-ongelmainen. Mä en jaksa. Mä en anna itselleni lupaa nousta tästä tuolista nyt hetkeen, sillä askeleet veisivät vain parvekkeelle tai lääkekaapille. Anteeksi, olen pahoillani. Mä luulin taas että tää kestää. Ei pitäisi koskaan luottaa kuin ahdistukseen ja pahaan oloon, ne ovat ainoat jotka eivät jätä tiputtaen kovaa ja korkealta. Ahdistus ehkä tappaa, mutta se ei petä. Iltalääkekään ei auta, vaikka otin sen jo pari tuntia sitten. Eihän se, ei, jos mulla on se mitä epäillään. Se johon ei ole lääkettä. Se jonka kanssa pitäisi vittu oppia elämään. Mä en jaksa, en tiedä haluanko edes. Pyydän anteeksi jos en ole yhteyksissä kehenkään nyt, sillä niin paljon kuin tarvitsen ihmistä, en jaksa ketään tässä tilassa, en tän pettymyksen jälkeen. Mä luulin että musta on tavallisten joukkoon, mutta olin väärässä. Mä olen vielä niin rikki. Ette voi edes koettaa ymmärtää, sillä harva on kokenut mitä minä. En toivo tätä kenellekään.

- -

Alan olla semisti kasassa, vaikkakaan ahdistus ei ole jättänyt minua. Aika venyy, vanuu ja kuluu oudon hitaasti mun päässä suhteutettuna oikeaan ajankuluun. Ajattelen kauhulla syksylle suunnitteilla olevaa perhetapaamista. Miten kukaan voi kestää kuulla että tyttärensä tila johtuu lapsuuden traumoista, joissa itsellä on suuri rooli? Oksettaa. Olot aaltoilee ja hetkittäin (minuuttien ajan) tuntuu ihan normaalilta (ahdistusta lukuunottamatta) vain jotta seuraavana minuuttina vajoan takaisin itsemurhasuunnitelmiin ja -haaveisiin. Äskeinen vei kaikki voimat, muttei nukuta. Olen fyysisesti väsynyt, mutta aivot juoksevat täysillä. Oispa unilääkettä. Mua ei innosta istua koneella eikä pyöriä sängyssä.

Pitäisi silti nukkua. Huomenna on taas päivä ja pitäisi selvitä. Spotify vei mun tililtä kympin, joten en tiedä onko mulla huomiseksi rahaa. Well played, son. Ehkä nukun iltapäivään, menen sitten Milkan ja Petrin kanssa leffaan ja sitten takaisin nukkumaan. En jaksa ajatella. Haluan pois. Joku viisaampi kuin minä sanoisi tähän viisaita latteuksia viisailla sanoilla, mutta minä olen tyhmä, niin saatanan tyhmä, joten en kuuntele, ymmärrän vain omaa tyhmää todellisuuttani. Haluaisin sulkea kaikki muut pois, pystyä siihen. Mutta mihinpä mä pystyisin tälla itsetunnolla ja -luottamuksella. Ainakaan tänään. Pyh.

np: Pariisin Kevät - Pyykkipäivä

Sadepäivän pakoretki


iskän pasGainen auto edessämme


...ja takanamme! :----D


satoi, ja testasin kameran ominaisuuksia (en osaa)


"huomio kapteeni, kohde vasemmalla!"


...lisää kameran hienojen suodattimien testausta!


niitä testaillessa aika kuluikin, ja oltiin jo takas Lahessa!

Eli porukat päättivät tehdä eilen suunnittelemattoman sadepäivän ryntäyksen Ikeaan, ja minähän ängin kameran kanssa mukaan. Mulle ei jäänyt mitään käteen, mutta porukat löysivät etsimänsä päiväpeiton ja hieman jotain muuta sälää. Enhän mä sieltä tarvitsisikaan kuin sen peilin, mutta sillä ei ole kiire ja hintaakin on kuitenkin ööh olikohan 60€, joten ei tässä hetkessä, ei. Olo on ollut ihan jees, mitä välillä oon vihannut maailmaa, enkä oo oikeen jaksanut jutella kenellekään. Mutta, ihan jees siis!

Mun piti mennä kämpille tässä jo tänään, mut jotenkin ei ole intoa ollut. Sataaja blääh. Ehkä huomenna? En aio pakottaa kuitenkaan itseäni, koska rahaakin on vähän. ...ja tahdon kovasti ostaa Village -lautapelin ennen juhannusta - vihdoin! Oon saanut siihen suosituksen jo aaiiiikooojaa sitten, mutta ei ole tullut hankittua sitä itselle. Ja hei, jotain kivaa vielä (tylsät on puheenaiheet... :----D): sain mä uudet tyynyt tuossa ööh lauantaina! Ai että, ei tarvi nukkua enää paskatyynyllä ja koristetyynyllä! Mokomat olivat halvat ja ai että niin mukavat nukkua. Imah in lööv ♥

Mut joo. JUURI SAAMAMME TIEDON MUKAAN mä menenkin huomenna kaupunkiin, ja suuntaamme Milkan ja Petrin kanssa katsomaan Jurassic Worldia :------D Näin ne vaihtuu ja muuttuu, asiat :---D Ooh! Ja kaikille tiedoksi: olen tehnyt syntiä en ole koskaan nähnyt niitä alkuperäisiä Jurassic Parkeja. Piste. Nyt se on sanottu. Mutta joo. Nyt taidan heittäytyä TS4:n ihmemaailmaan, on paljon tehtävää siellä... ... ... ... :'--D Elämäni sisältö = elämäni sisältö. Syvällistä. Että siis. Poistun. (Siis sinne sims-maailmaan!)

np: Volbeat - Heaven Nor Hell

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Pikaisesti; semmosta ja tämmöstä lätinää

Eilen saapui niin uusi kamera kuin uudet kenkulitkin! Kameraa en osaa kunnolla käyttää vielä, onhan se mun eka järkkäri omg apua. Oikeasti, ei se nyt niin vaikeaa ole, mutta ei kyllä niin helppoakaan. Tai sit olen vaan tapani mukaan tyhmä. Väsyttää aivan törkeästi vaikka nukuin ihan hyvät ja normaalit unet. Aamulla ei meinannut saada persettään millään ylös sängystä ja koiran kanssa lenkille. Polvi on vieläkin näin viikko kaatuilun jälkeen kipeä, joten linkkaan edelleen kauniisti ja jalan taivutus harkitsemattomasti saa aikaan AI VITUN SAATANA -huutoja. Mut mitäpä mä valitan aina. Sen sijaan voisin laittaa pari testikuvatusta tähän, ah, kaunista paskaa :3


naamanaama!


Joona-poika & suora häntä ♥


täsä ne uudet kenkulit ;O me likes!


...ja mietin että voishan sitä joskus pitää itsestään huolta :'----D

Ei mulla paljon muuta asiaa. Olo on ollut ihan siedettävä. Joona söi yhden mun stabilotussin. Punchi on ja paranee. Mä opin ehkä joskus ottamaan kuvia ja käyttämään tota kameraa. Aaaa ja aivan, se on tämä yksilö; eli valkoinen Olympus PEN Lite E-PL5 kahdella objektiivilla. ÄLKÄÄ KYSYKÖ MITÄÄN MINÄ EN TIEDÄ TAI YMMÄRRÄ :-----D Nyt joko jatkan Lasten Hautausmaan (♥ se levy, ah, ilmestyi tänään!) kuuntelua tai nukun. Joo. Hienot on suunnitelmat, mutta olkoon. Adios ja mukavaa viikonloppua! :3

np: Lasten Hautausmaa - Tuulipuut

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Hän ei ole täällä


Pitäkää kiinni toisistanne. Mä kaipaan jotakuta, josta en voi enää pitää kiinni, en ikinä, en fyysisesti. Luen sanoja läpi uudestaan ja uudestaan, vanhoja sanoja, uusia sanoja. Itkettää. Pari kyyneltä eksyykin poskelle. Sielu musertuu sun tuskan taakasta. Tää on ehkä vain tyhmää, mutta mulla on ikävä. Aamuyhdeksältä poli, en taida nukkua. Olen syönyt kasan hapankorppuja valkosipulituorejuustolla tässä yön aikana. Olen vajonnut muistoihin, menneisiin aikoihin ja menneiden aikojen tuoksutkin ovat vaeltaneet mielessäni. Hersyvä nauru, huono huumori, uskollisuus. Light-colaa kuluu. Ulkona on jo aivan valoisaa. Kesä. Sitä se kai on. Kello tulee neljä pian. Neljä aamuyöllä. Mä en ole nukkunut silmällistäkään, vaan kahlannut tuhansia sanoja läpi. Niitä joita en ollut tosiaan ennen kuullut. Kuulin huutosi mutten ääntäsi. Anteeksi rakas.

Mä nousen. Mä jatkan. Mä selviän. En vain tästä yöstä, vaan myös huomisesta jne. Kliseinen ällöpaska, joo. Nauraisit paskaisesti. Mä ainakin yritän. Yritän kuten tähänkin asti. Ja paremmin. Kliseinen ällöpaska. Tää postaus on mulle, mä en kaipaa kommentteja. En halua edes. Internet ei toimi kunnolla (siis lähinnä; ei lainkaan, ei edes puhelimessa). En tiedä saanko tätä julkaistua, tai edes tallennettua, vai katoaako tää johonkin jos painan jotain nappia, vahingossa tai tahallaan. Naurattaa itketyksen seassa. Elämä jatkuu; sä elät mussa ja kaikissa niissä muissa. - - 4:53 internet palasi vihdoin, julkaisen tämä seurauksista huolimatta. Mä olen enemmän kunnossa kuin aikoihin, ehjempi kuin vuosiin.

np: Stella - Otavalle

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Lintusia








Löysin joskus aiemmin keväällä otettuja yritelmiä. Laatu huimaa päätä, mutta joo. Oon tässä semisalaa katsellut uutta kameraa, täytyy vielä vähän miettiä, mut joo. Taidan olla tehnyt päätökseni. Vanha on vanha. Se on ihan toimiva - paitsi että tarkennus ei aina pelaa ja muutakin pikkukränää on. Olen katsellut ihan järkkäriä, jollaisen eräs kaverikin oli ostanut, ja kehui hyväksi blogissaan. JÄRKKÄRIÄ. Mulla ei ole koskaan ollut. En tiedä osaisinko käyttää. Mutta silti taidan olla ostamassa. Kaipaan vähän parempaa kuvanlaatua (selfieihin, ehe ehe, enhän mä muuta kuvaa... ... ...) ja jotain uutta ja parempaa. Ni! Ja ois myös ihan plussaa jos kaverikamera ois vähän nopeampi kuin mun (tolla ehtii ottaa tyyliin yhden kuvan vuodessa ja voi jumalauta ottaa välillä päähän kun yrittää esim. Joonaa kuvailla - tai muita elukoita, äsh!).

Ja apua! Mä kuuntelen Lasten Hautausmaan uutta levyä jo ennakkoon (koska se on kuunneltavissa YleX:n viikon albumina, löytyy niiden sivuilta) ja voi kuinka se kuulostaa hyvältä! ♥ Perjantaina se kolahtaa sitten postiluukusta, oijoijoi! Olen happyhappy! Mistä päästäänkin siihen, että olo on mitä mainioin! En usko tätä itsekään (ja yritän kovasti pitää pelon loitolla), niin uskomatonta tää on. Mutta mä nautin! Mä olen onnellinen! Ei ahdista, ei kuulu ääniä, ei masenna. Turhahan sitä on hehkuttaa, koska mitä enemmän hehkutan sitä nopeammin ja varmemmin paska tippuu taas niskaan (kuvittelen näin), mutta. PIKKASEN JOS HEHKUTAN SILTI! Jeaaaaahh ♥! Toivon tän jatkuvan, jatkuvan, jatkuvan ja jatkuvan. Ah. On niin... hiljaista ja ihanaa! En soisi tän loppuvan ikinä (enkä sano tähän nyt että "mutta kyllähän se loppuu", ehen!) :3! Nautin nyt. Nautin niin kauan kuin tätä kestää. Kyllä. Nyt menee löpinäks ja itsensä toistamiseksi, joten. Mukavan tuulisia kesäpäiviä teillekin ♥

np: Lasten Hautausmaa - Sara & Israel

lauantai 6. kesäkuuta 2015

"Sano jotain latteeta ja jotain ihanaa" - asiaton otsikko


näytän kumman väsyneeltä wtf en ole!

Eeva kyseli että minkälainen koru mulla tossa labretissa nyt sitten oikein onkaan. Voisin (yrittää) vastata siihen tässä näin. Eli siis. (Tämä sitten ei ole maksettu mainos, mainostan ihan hyvää hyvyyttäni ja vahingossa :D:D::D:D) Lävistäjä tilasi korun mulle Gorilla Glassilta, joka siis tekee lasisia lävistyskoruja. Lasikorut ovat käsittääkseni suosittuja venytetyissä labreteissa siksi, että ovat kevyitä ja, no, asjogkgajodg ne soveltuvat ensikoruksi lävistyksiin :3 Tää on tosiaan äärettömän kevyt, tuskin huomaa koko korua. Tykkään. Tässä hienosti pikselöitynyt kuva korusta, jollainen mulla huulessani killuu:


Eli siis labret on suora pötkylä (nää mun termit on 10+), jossa on siivekkeet puolella, joka tulee suun sisäpuolelle. Näin se on mukavaa, käytännöllistä ja hihihihi. Anteeksi, termit on kadoksissa ja vammauttaa (ei ois ehkä pitänyt kirjoittaa tätä nyt :----D). Mutta siis joo, on sillä tarkoituskin: koru ei pääse porautumaan/painautumaan huuleen ja on siksi siis, no, mukava käyttää. Lisäksi mulle laitettiin (ainakin näin alkuun) tohon huulen ulkopuolelle o-rengas, jotta koru ei vahingossakaan pääse tippumaan näin paranemisen alkuvaiheessa (se nimittäin ei ole kuulemma hubaa).


ulkopuoli (sekä karvainen ja iso leuka)


sisäpuoli (MIKSI MUN HUULI ON NOIN RUMA APUA :------D)

Mutta joo, antakaa anteeksi amatööritermit ja amatöörivirheet ja korjatkaa jos olen täysin väärässä. Tai siis eihän tässä ollut muu tarkoituksena kuin kertoa että millainen koru siinä huulessa oikein onkaan. Eniten mua tällä hetkellä jännittää hetki sitten kun tuo joskus on parantunut ja haluan ja saan ensi kertaa kurkistaa sitä itse reikää. Hyi oksennan varmaan, mä en ole reikien ystävä (... :'-----DDD). Joskus ehkä hankin tuohon vielä ovaalin korun pyöreän sijaan. Sitten. Joskus. Ehkä. Ja onneksi en muuttanut mieltäni ja pyytänyt 10mm reikää, koska todettiin lävistäjän kanssa (tai siis lähinnä hän totesi, mulla ei ole mitään ammattitaitoa tällaisissa :D:D:D::D) että mulle ei juurikaan isompi koru ois istunut nassuun.

- -

Hyvä fiilis jatkuu edelleen. PORUKAT MUUTEN EIVÄT SANONEET MITÄÄN :----D Sanoin tänään että se oli mukava etten saanut huutoja, ja ihme kyllä! sanoivat että ei se huutaminen heistä auta mitään. Ovat varmaan oppineet jotain uutta, vanhat koirat :---D Mutta joo. Very happy right now. Yritän pitää pelon pahemmasta poissa ja keskittyä edelleen vaan kovasti positiivisiin, positiivisiin, positiivisiin ja ihaniin asioihin. Ja hyvältä näyttää. Mulla on myös se uusi ystävänkirja (Viisaat ystäväni ♥), uudet Stabilon tussit ja musta "normistabilo" kirjoittamista varten. JOTEN TÄNNE VAAN KAIKKI HANIPÖÖT niin saatte kirjoittaa sinne itsestänne ja väritellä kuvia samalla! ;) ♥

Jalka muuten oli aamulla niin kipeä et tuhersin itkua kun sängystä ylöspääsemiseen meni puoli tuntia (ja ois ollu hätä vessaan asd). Mut kun oon käyttänyt jalkaa niin se siitä yön jälkeen vetristyi ja ei ole läheskään niin jäykkä ja kipeä. Tiettyjä asentoja pitää varoja, mut mä taidan jäädä henkiin? En silti odota huomisaamua innolla, sillä jo puolet tänaamuisesta tuskasta niin kyllä ahdistaa jo ajatuskin. Mut nyt jatkan hihihihihihihiii vammailua ja purrrrrr ♥

np: Pariisin Kevät - Haamupuhelu