Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Blues

Kesäkuun ensimmäinen ja mun sisällä on lokakuu; kaikki tekee kuolemaa. Mä oon väsynyt, väsynyt ja väsynyt. Päivitän bloggerin etusivua kerran minuutissa todetakseni ettei ole tapahtunut mitään uutta. Ei mulla ole muutakaan. Heräsin puoli tuntia sitten reilun parin tunnin päiväunilta, ja voisin mennä takaisin nukkumaan. Ei mulla ole muutakaan, en mä jaksa mitään muuta nyt. Elämä tuntuu helvetin raskaalta. Oon ollut tänään hereillä ehkä sen hieman reilun tunnin nyt. Musiikki pauhaa taustalla kun nukun. Lähinnä en kuule sitä, välillä se porautuu tajuntaan helvetin voimakkaana ja havahdun. Surullista, masentavaa musiikkia. En pysty nyt kuuntelemaan muuta. Helvetin nolo idiootti.


Lähinnä päässä on hiljaista, hiljaisempaa kuin aikoihin. Se on kummallista. Mut toisinaan mä kuulen edelleen ne. Nyt ne kai on tyytyväisiä, nyt kun mulla on taas kamala olo ja en jaksa mitään. Tai sitten en vain jaksa kuunnella niitä. Death would be such a relief. Mun pää kiertää kehää; poispoispoistahdonpois. Mä en jaksa. Mä en halua jaksaa. Hoen tätä samaa päivästä toiseen (ja blogger vittuilee taas ja mun postaukset eivät ilmesty feediin as they should), koska mulla ei ole muuta. Ajatukset on hajanaisia, sekavaa mössöä. En mä pysty keskittymään. Päässä kuhisee kuin viimekesäiset tuomenkehrääjäkoit puissa, mutta mä en saa kiinni mistään (kukapa tahtoisi tarttua tuomenkehrääjäkoihin vapaaehtoisesti?). Oksetus on edelleen läsnä, mutta se ei ole fyysistä, vain psyykkistä.

Mä yritän kovasti esittää normaalia, puhua normaalisti ihmisille, hymyillä ja käyttäytyä kuin mikään ei olisi pielessä. Äitiä vituttaa kai kun olen nukkunut "koko päivän" enkä ole "tehnyt mitään". En saa olla huonovointinen, niin mä koen sen. Kukaan ei enää jaksa sitä. Mä näen vain yhden vaihtoehdon jolla päästä nopeasti eroon tästä olosta, tästä helvetistä. Yhden vaihtoehdon, jolla vapauttaa myös kaikki muut mun tuomasta taakasta. Mutta se on helvetin lopullinen vaihtoehto. Mutta mä olen myös väsynyt. Jälleen kerran mä huudan ääneti tyhjyyteen: miksi vitussa mä olen edes syntynyt!?

Meinasin kirjoittaa, että mulla on ikävä niitä aikoja kun olin normaali. Sitten muistin, etten muista sellaista aikaa. Onko sellaista ollut olemassakaan? Mä olen ollut eksyksissä koko elämäni. Kaikki on vain tiivistynyt näihin seitsemään vuoteen, jolloin mulla on ollut diagnoosi. Tuntuu ikuisuudelta. Mä olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Vaikka mä kuinka yritän uskoa parempaan huomiseen hyvinä päivinä, vaikka mä kuinka yritän pitää kaiken paskan kaukana - silti hyvät päivät ovat vain muutamia satunnaisia päiviä ripoteltuna sinne tänne paskan keskelle. Ne vain korostavat tän muun helvetillisyyttä. Mä olen lopussa. Edelleen, aina, ikuisesti. Niin kauan kunnes joku (minä?) lopettaa tän paskan. Mä ajattelen kauhulla sitä, jos joutuisin elämään täyden elämän tällaisena. Mä en tahdo. Mä tahdon olla vapaa psyykkisestä tuskasta. Fyysinenkin olisi helpompi kestää; sille yleensä löytyy selkeä syy, siihen voi syödä kipulääkkeitä. Mä vain... kituutan. Se on sietämätöntä.

np: Shade Empire - Until No Life Breeds

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti