Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 23. kesäkuuta 2015

I don't wanna live in the real world (blah, blah, blah, blah)

Turha. Se mä olen. Turta, sekin mä olen. Tunteeton - eniten sitä. Mä tässä mietin mitä huomenna polilla. Mutta. Ei mulla ole mitään asiaa. Pää on tyhjä, mikään ei tunnu miltään. Mä olen vain, olen ja odotan jotain. Mitä? En tiedä. En tosiaan tiedä koska mä en halua mitään. Oon haluton. Mulla ei ole toiveita, mulla ei ole tulevaisuudenodotuksia, ei mitään sellaisia. Asiat voi olla mukavia, kivoja, ihan ok - mutta vain sen hetken. Mikään ei tunnu, mikään ei potki. Ei pärise. Ei kolahda. Mikään ei tunnu. Blah blah blah. Tää on tavallaan karmivin tunne mitä mulla on koskaan ollut. Kun ei halua mitään, kun ei odota mitään. On vain. Hengittää, ottaa askelia jaloillaan, syö, juo, nukkuu. Mut mikään ei liikuta todella. Asiat on tosiaan vain tasoa "ihan kiva" - parhaimmillaan. Ja myöskin "blah" - pahimmillaan. Ei tunteita suuntaan eikä toiseen - tää on kamalaa (jos siis osaisin tuntea jotain).


Ainoa mitä saatan todella tuntea on ärsytys - ja sekin johtuu siitä että mulla ei ole mitään mitä tuntea ja se ottaa päähän. Mun päässä on edelleen todella hiljaista ja rauhallista, ja alan muutenkin olla aika varma että mä vain olen esittänyt kaiken, kuvitellut kaiken - mitään mt-ongelmaa ei oikeasti ole, on vain minä sellaisena kuin olen; valehtelijana, esittäjänä, turhanvalittajana. Jotain todella massiivista on kuitenkin tapahtunut, sillä tällainen olo mulla ei ole ollut kai koskaan. Näin tyhjä, näin tunteeton, näin ... turta. Kun mikään ei tunnu miltään, kun mikään ei innosta - ei edes itsensä tuhoaminen. Ei vaan ole mitään intressejä tehdä mitään. Kaikki on yhdentekevää. Blah, blah ja blah. Tavallaan tappaisin itseni mielelläni nyt - mutta perkele kun ei kiinnosta! Tähän väliin voisi lainata taas sitä Jenni Vartiaista:

//Mikään mitä teen ei ravista mua hereille / asiat on hyvin, vaikken sitä ansaitse / 
sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa / enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata 
// Mä olen aina paikalla mutta läsnä en / se hymytön ja kai vaan niin kiittämätön /
 ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla
// Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi?

Perkele. Oikeasti. Mikä tahansa tunne olisi tervetullut. Ihan vain jotta tietäisin olevani olemassa, olevani ihminen, olevani. Mutta ei niin ei. Mä siis vaan... oon ja hengaan. Ilman tarkoitusta. Turhaan. Vituttavaa (hei herääkö mussa tunteita lolz?!). Mutta ei. Pieni ahdistus elää tällä hetkellä rintakehässä, mutta sekin on niin säälittävä, sellainen tulitikun liekki joka sammuu ensimmäisestä puhalluksentapaisesta tai vastaavasta. Tarvisin roihun, metsäpalon, infernaalisen tulipatsassysteemin jossa mulle näyttäytyis saatanan kasvot. Varmaan silloinkin oisin et "aha". Pää käskee aina välillä lyödä itseään tai tappaa itsensä - nyt on sellainen tunne että voisinkin totella ton lyömisen suhteen. Se ei vaadi liikaa ajatustyötä tai muutakaan, sen kun läpsäisee menemään. Hah!

- - Tai ehkä olen vajonnut niin syvälle dissosiaatioon etten enää saa kiinni mistään? Sillä en erota eilistä tästä päivästä tai huomisesta, kaikki tuntuvat samalta ja en voi muistaa mitä tein äsken saati tunti sitten saati aamulla saati eilen. Mihin katosi kolajuoma lasistani? Kuuntelinko tämän kappaleen jo aikaisemmin tänään? Mikä päivä se oli kun kävin ulkona koiran kanssa? Nyt, heti, äsken, eilen, ei koskaan, välittömästi, ehkä ja menneisyydessä ovat saaneet uuden merkityksen, jota ei kuitenkaan ole. Mitään ei ole, mikään ei ole. Ja ajatellessani tätä ahdistus kasvaa - osuinko itseäni arkaan paikkaan? Onko tämä kaikki vain dissosiointia? Kaikki, mitä mulla on? Entä jos kuvittelenkin kaiken ja oikeasti elän vain jossain tulevaisuudessa jossain elokuplassa, jossa minua pidetään keinotekoisesti elossa? (En muista enää kirjoittaneeni edellisiä lauseita.)

Kaikki tuntuu irralliselta ja turhalta. Mahdottomalta. Mystiseltä. Pelottavalta. Lopulta ajatuksia onkin helvetisti, vaikka alkuun en saanut edes yhtä ulos. Lopulta ne vyöryvät kuin muravyöry alas tulivuoren rinnettä, tuhoten kaiken tieltään - ja kai hyvin pitkän ajan päästä luoden jotain uutta. Ihan kokeeksi tartun otsahiuksiini ja vedän. Vedän niin kovaa kuin pystyn. En tunne mitään, pienen vedon ehkä päänahassa, mutta kun irroitan hiuksista katoaa myös tunne. Itsensä nipistäminenkään ei tunnu samalta kuin ennen. Kaikki on outoa. Jos olisin elokuva, nyt olisi sellainen kohtaus jossa mittasuhteet vääristyvät, tapahtuu outoja asioita, maisema liukuvärjäytyy tyhjyyteen jne. En tiedä miten mun pitäisi olla. Joskus olen kai kuvannut tämänkaltaisia tiloja "vaarallisiksi", mutta nyt en tiedä. En saa kiinni itsestäni, joten olen kai turvassa. Kai. Epämiellyttävää tämä tosin on. Hyvin. Hyvin. Epämiellyttävää. Eikä mulla ole sanoja kuvata tätä. Anteeksi.

np: From First to Last - A Perfect Mess

4 kommenttia :

  1. joku on kirjoittanut elämäni, ajatukseni ja tekoni sanoiksi. i feel u.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sad to hear that, mutta. onneksi emme ole siis yksin!

      Poista
  2. Voi Elina, kunpa vaan noi kaikki tollaset olot vois ottaa sulta pois sormiaan napsauttamalla. Sä ansaitsisit olla onnellinen. Tuntuu pahalle, kun ei pysty auttamaan. En oikeen osaa sanoa muuta kuin paljon voimia. Täällä eräs aina ajattelee sua ja toivoo, että vielä jonain päivänä tulevaisuudessa olisit ehjä. Sä olet arvokas. Muista se. <3

    VastaaPoista