Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Mistä tässä selviydytään, mikä on mennyt vikaan?


Väsyttää, mutta vain vähän. Levoton olo, vähän enemmän. Lukivat polilla ääneen mun viime yönä rustaamaa sähköpostia. Häpesin. Häpesin niin paljon. Tuli mieleen vain yläaste ja kun mun äidinkielen aine luettiin ääneen luokan edessä by opettaja. Niin nolattu fiilis, ah. Nyt soitan musiikkia kai hieman liian kovaa ja yritän saada kiinni tunteistani. Istuin tuossa olohuoneessa ja nauloitin kolmesataaviisikymmentä kaihdinten läpivientiä eli laitoin niihin käsin sellaiset seitsemänsataa pikkunaulaa. Tänään tuntuu kai... Siltä että olen oikeasti jotenkin viallinen - siis "positiivisessa" mielessä. Siinä mielessä että olen ja ennenkaikkea saan olla sairas. Saivat mut vakuutettua (melkein) polilla, etteivät salaile mitään, ettei mun tarvitse lukea joka helvetin rivin välistä jotain. Että se on osa mun sairautta, että mä olen vähän kuin rakentunut väärin. Etten osaa olla oikein. Että ihmisten muistot eivät esim. muodostu niin että ensin muistaa tunteen ja sitten tapahtuman, vaan niin että ne ovat samassa paketissa.

Että odotan paskamyrskyä syksyllä tulevasta perhetapaamisesta. Niin paljon kaikkea. Eihän siinä ketään sormella ole tarkoitus ruveta osoittamaan, mutta tiedän että porukat esim. eivät voi ymmärtää. Tai jos voivat on maailman seitsemäs ihme siinä. Koska miten kiva onkaan kuulla että oman tyttären ongelmat johtuvat sun omista ongelmista ja vääristä teoista ja silleen :3? On kiva. Tai siis, miten selittäisin. Ei voi olla traumaattista lapsuutta ilman että oma perhe siihen olisi vaikuttanut. Jotain siinä on mielestäni aina pielessä, jollain tasolla, jotenkin. Ilman traumaattista lapsuutta harvemmin kehittyy vaikeaa dissosiaatiohäiriötä, ja tapauksessani siitä on puhuttu niin paljon että jotenkin olettaisin että siitä kaikki on lähtöisin.

kuvitteellinen ja tarkoituksella kärjistetty esimerkkikeskustelu:
he: no mikäs Elinalla on?
ne: x
he: jaa no mistäs se johtuu?
ne: teistä

Onhan se jotenkin raakaa. Tää saa mut kyseenalaistamaan koko perheeni ja suhteeni siihen. Onko se, että pidän perheestäni kuitenkin semisti jotenkin kieroutunutta? Sellaista, you know... Onko se vähän semmoinen... stockholm syndrome? Kai näitä on ihan turha pohtia, mut mä en ole sellainen. Mä olen sellainen joka pohtii ja pohtii ja miettii ja kääntää ja vääntää asioita. Mä en voi vaan lopettaa ajattelemista painamalla jotain off -nappia. Ei se vaan toimi niin. Ja kun kaiken päälle mua kiinnostaa. Mut onneksi (ja joskus myös epäonneksi) mikään ei ole niin (tai näin) yksinkertaista. Edelleen: olemme tekojen, asioiden, ajatusten, hetkien jne. summa. Ketään ei voi osoittaa, eikä osoiteta, sormella (paitsi vähän, epävirallisesti ja silleen...). Ja silti, vaikka yritän olla mielessäni lempeä kaikkia kohtaan, ajatella ja tiedostaa etten ole ollut ainoa jolla on ollut vaikeaa... Silti välillä on fiilis että:


Ja kaiken järjen mukaan mulla on oikeus siihen. Mulla on oikeus olla vihainen, mulla on oikeus tuntea inhoa ja kaikkia muita negatiivisia tunteita mitä tää kaikki herättää mussa. Ensimmäistä kertaa elämässä mulla on sellaisia aikuisia ihmisiä mun elämässä, jotka antaa mulle niiden tuntemiseen luvan (polityöntekijät, ja lopulta, joskus, ehkä, myös minä). Jossittelu on maailman syöpä, mutta sorrun siihen nyt kuitenkin: olisinko sairastunut skitsofreniaan ilman tätä kaikkea? Olisinko lihonut viittäkymmentä kiloa ilman kaikkea tätä, ja olisinko nyt eri ihminen - parempi, normaalimpi - ilman tätä kaikkea? Jos mun lapsuus ja nuoruus olisivat olleet traumattomat, olisinko mä ihan tavallinen? Olisiko mulla työ ja kumppani ja opiskelupaikka ja oma koti? Vai olisinko mä ollut jotenkin niin herkkä jo valmiiksi, että kaikki normaalit olisivat selvinneet tästä kaikesta ihan kuin ei mitään ja jatkaneet elämäänsä? Onko vika sittenkin minussa, onko se rakennettu minuun, ja ympäristö on vain voimistanut sitä? Voi, kumpa joku voisi antaa mulle vastaukset nyt ja heti, tässä, varmasti ja valmiina!

Mut kai mun on vaan opittava hyväksymään itseäni taas uudesta näkökulmasta. Sellaisena, palasina olevana palapelinä, päänsisäisenä pulmapelinä. Ihmisenä, jolta katoaa aikaa, ihmisenä jonka toisella puolella se aika on hallussa, ihmisenä joka koostuu useista persoonista. Ois vaan jotenkin niin paljon helpompaa, mulle itselleni, sisäistää tää, jos se ois mustaa valkoisella. Mut (ainakin vielä toistaiseksi?) kaikki on vain sanoja leijumassa ilmassa. Ja se ahdistaa, vaikka ei pitäisi. Tiedän, ja tiedostan, ettei ihmiselle voi vain lätkäistä diagnoosia arpapelillä, mutta. Seitsemän vitun vuotta jo. Mielestäni ansaitsisin sen jo. Totuuden. Faktoja. Mut mitä mä teen kun mulla on kaikki kortit auki edessä? Onko se vihdoin se hetki kun saa luovuttaa ja hypätä junan alle? Vai onko se uusi, parempi alku? Lupaavan tulevaisuuden merkki? Ja eniten mua vaivaa aina vain kysymys: kuinka vitun kauan vielä pitää odottaa? Kuinka kauan jaksan?

Joojoo ja liibalaabaa. En osaa kirjoittaa, anteeksi. Olen sekava, anteeksi. Olen naurettavan pikkumainen paska, anteeksi. Mut yritän uskoa sitä kun hoitajat väittivät että osaan kirjoittaa, että sen huomaa kyllä. Että kirjoitan ymmärrettävää tekstiä. Että PERKELE. Nyt väsyttää enemmän. Ehkä mä voisin mennä jo sänkyyn, lukea tänään saapunutta Andrzej Sapkowskin Viimeistä toivomusta (Noituri -sarjan ensimmäinen osa!) ja kuunnella lisää Placeboa - tai jotain muuta. Voisi kuulostaa suunnitelmalta. Ja ihan loppuhuomautuksena: alan vihdoin kai tajuta miten huonosti mulla meni sen Seroquelin lopettamisen jälkeen. Nyt kun taas syön sitä - paljon tasaisempi olo? Että älkää ihmiset lopetelko niitä lääkkeitä omin päin kevyin perustein! Soosoo, sanoo Elina-täti. Ni. Joo. Kusipaskaa (tähän on hyvä lopettaa).

//Ja silti tuntuu että mun ei ole tarkoitus elää, etten mä halua elää, että mä haluan pois ja kuolla.

np: Placebo - Narcoleptic

2 kommenttia :

  1. vaikka sulla on tosi pirteä, omaperäinen, humoristinen kirjoitustapa, niin silti tästä tekstistä paistaa tänne asti se, kuinka sä et voi hyvin. mäkin aina mietin, että jos ei olisi käynyt näin ja noin niin olisiko nyt asiat niin ja näin? sitä ei saa koskaan tietää. eikä mikään voi oikeen enään muuttua. oot rakas, enkä tiiä mikä mun kommentin idea oli. ehkä se, että haluan muistuttaa että oot rakas. tosi rakas. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :3 ihana sinä, olet myös rakas, purr~! ♥

      Poista