Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Olen yksin (22:11)

Sainkin kyydin kämpälle jo tänään! Pakkasin koneen ja vaatteita ja lääkkeet, hyppäsin veljen kyytiin ja pian olinkin jo omalla kämpällä. Kävin tsekkaamassa olisko Puokkareissa ollut sitä Village -lautapeliä, mutta vaikka niiden varastosaldo näytti yhtä, ei hyllyssä ollut yhtään, joten joudun odottamaan nyt jonkun reilun viikon omaani. Sitten kauppaan ostamaan ruokaa ja sellasta. Palaan kämpille, paistan laiskasti pakastepitsan ja istuskelen koneella. Väsymys iskee kasin aikoihin, ja painun sänkyyn lukemaan. Piristyn kuitenkin jotenkin mystisesti, olo alkaa olla mikä on. Ja. Tässä istun. Ahdistuneena. Päässä sumenee, en näe kunnolla, huimaa. Ahdistus painaa rintaa ja yritän kovasti keskittyä kaikkeen kivaan mutta...

Päässä vilisee mielikuvat niistä kymmenestä piiloissaan odottavasta uudesta terästä. Pitkästä aikaa kuulen ne toiset. Hiljaa, mutta kuitenkin niin että huomaan niiden olemassaolon. Hikoilen. Pelottaa. Hävettää. Ei, ei  tän näin pitänyt mennä. Oksettaa, paniikki kolkuttaa jossain tuolla sisällä, rintakehässä, päässä, silmien takana, keuhkoissa - joka paikassa. On vaikea olla. Yritän edelleen miettiä mukavia, mutta en pysty, Ajatus seisoo ja juoksee samaan aikaan. Äänet kuiskuttaa jos vähän vain, reiteen, vähän vain. Vihaan viiltää reiteen, vihaan. Mutta ei käsivarteen voi, on kesä, en halua pitkähihaisia, en halua enempää häpeää. Sen pitää olla peitettävissä. Mä olen epäonnistuja, säälittävä, oksettava. Tällaista ihmistä halua kukaan täysjärkinen. Mua itkettää, mutta kuten yleensä en saa itketyksi vaikka vääntelen naamaa tai tihrustan kyyneleitä esiin.

- -


Mulla on terä tossa. Tossa noin. Katselen sitä. Se on täydellinen, parempi kuin aikaisemmat. Enkä voi käyttää sitä: tarkistin laastaritilanteen, ja mulla ei ole. Ei ole. EI OLE. Ei minkäännäköistä laastaria. Paniikki iskee. Se lyö lujaa läpi keuhkoista. Mun pää haluaa satuttaa, mutta en voi. Mä haluan satuttaa, mutta en vittu voi! Mä en halua kaivella tarttunutta paperia irti kuivuneesta haavasta. En halua. Haluaisin soittaa ihmiselle, jolle tiedän etten voi soittaa. Se et ole sinä, mutta ehkä sinä. Toivon ettet lue tätä. On surullista ja säälittävää kun ihminen hajoaa näin.

Aina voi tietenkin lyödä, mutta se ei korvaa verta. Mikään muu ei vie pois tätä tunnetta. Kun ei ole edes lääkettä tähän. Ei enää, ei kiitos oman tyhmyyteni. Mutta eihän se tosiaan aina edes auttanut. Ainoa mikä pitää mut tässä hetkessä on ajatus tästä tekstistä, tähän keskittyminen. Halu viiltää on niin kova, se on tarve, ja tää paniikki on kamalaa... Mä harkitsen Siwaan juoksemista, se oli muistaakseni yhteentoista auki. Tai että viiltäisin ja soittaisin jollekin että toisi mulle laastaria. Mutta en mä voi tehdä niin. Eikä mulla olisi ketään. Ei tällaisella ihmisellä ole. Ei näin pahalla.

Mä olin jo varma että mä onnistun. Mä yritin olla ajattelematta sitäkin, sitä pientä onnentunnetta vatsanpohjassa kun ahdistus ei tulekaan. Mutta mä epäonnistuin. Yritän rauhoittua, todella yritän. Mutten pysty. Ainoastaan tämä teksti, Elina, keskity tähän tekstiin. Keskity kirjaimiin. Keskity. Ja lopulta mä rauhoitun hieman, mut ahdistus ei mene mihinkään. Ei tuskanhiki. Ei huimaus päässä. Mä en halua olla tällainen. Mä en ole tällainen. Mä en vittu halua olla tämä ihminen. Mua pelottaa, oispa joku joka ottais viereen ja silittäis ja halais ja sanois että on siinä, turvana. Mutta ei ole. Kukaan ei halua ongelmakasaa, kukaan ei halua ihmiskunnan jätettä. Ei vaikka mä sanoisin että se en ole minä; kertoisin totuuden. Se en ole minä. Ja viimein: kaksi kyyneltä, jotka eivät kuitenkaan tuo helpotusta.

- -

Kello on 22:11. Olen rauhoittunut hieman. Yöpaita on hiestä märkä. Kaikki tuntuu vieraalta. Samalla tuntuu kuin tämä kaikki olisi kestänyt tunteja, vaikka varmaan lähinnä minuutteja. Edelleen oksettaa, edelleen ahdistus painaa rintaa, mutta paniikkioireet ovat poissa. Kaikki on liikaa. Ehkä ois helpompaa olla jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja. Yritän keskittyä hengittämään. Sisäänhengitys, uloshengitys, rauhallisesti. Mutta tapansa mukaan sekin ahdistaa. Kaikki ahdistaa. Sellainen tylsä kaikentappava ahdistus. En ole kokenut sitä reiluun viikkoon, olen ollut onnellinen ja ahdistusvapaa monenmonta päivää. Ja nyt. Se on vain pieni takapakki, tiedän että ne sanovat niin. Mutta mä tiedän että se on todellista. Että se on ikuista. Tää kierre. Kaiken lopettaa vain kuolema. Mä en halua kuolla, mutta en mä halua elääkään. En tätä elämää, en jatkuvaa taistelua itsensä kanssa. En onnellisia päiviä, jos niitä seuraa tällaisia hetkiä, päiviä, viikkoja jne. Sitä ei voi käsittää, jos ei ole itse kokenut. Onnellisuudella on rankka kääntöpuoli ja hinta.

Mä haluan vain olla tavallinen. Ihan tavallinen. Vaikka ruma ja läski kuten nytkin, mutta en mikään mt-ongelmainen. Mä en jaksa. Mä en anna itselleni lupaa nousta tästä tuolista nyt hetkeen, sillä askeleet veisivät vain parvekkeelle tai lääkekaapille. Anteeksi, olen pahoillani. Mä luulin taas että tää kestää. Ei pitäisi koskaan luottaa kuin ahdistukseen ja pahaan oloon, ne ovat ainoat jotka eivät jätä tiputtaen kovaa ja korkealta. Ahdistus ehkä tappaa, mutta se ei petä. Iltalääkekään ei auta, vaikka otin sen jo pari tuntia sitten. Eihän se, ei, jos mulla on se mitä epäillään. Se johon ei ole lääkettä. Se jonka kanssa pitäisi vittu oppia elämään. Mä en jaksa, en tiedä haluanko edes. Pyydän anteeksi jos en ole yhteyksissä kehenkään nyt, sillä niin paljon kuin tarvitsen ihmistä, en jaksa ketään tässä tilassa, en tän pettymyksen jälkeen. Mä luulin että musta on tavallisten joukkoon, mutta olin väärässä. Mä olen vielä niin rikki. Ette voi edes koettaa ymmärtää, sillä harva on kokenut mitä minä. En toivo tätä kenellekään.

- -

Alan olla semisti kasassa, vaikkakaan ahdistus ei ole jättänyt minua. Aika venyy, vanuu ja kuluu oudon hitaasti mun päässä suhteutettuna oikeaan ajankuluun. Ajattelen kauhulla syksylle suunnitteilla olevaa perhetapaamista. Miten kukaan voi kestää kuulla että tyttärensä tila johtuu lapsuuden traumoista, joissa itsellä on suuri rooli? Oksettaa. Olot aaltoilee ja hetkittäin (minuuttien ajan) tuntuu ihan normaalilta (ahdistusta lukuunottamatta) vain jotta seuraavana minuuttina vajoan takaisin itsemurhasuunnitelmiin ja -haaveisiin. Äskeinen vei kaikki voimat, muttei nukuta. Olen fyysisesti väsynyt, mutta aivot juoksevat täysillä. Oispa unilääkettä. Mua ei innosta istua koneella eikä pyöriä sängyssä.

Pitäisi silti nukkua. Huomenna on taas päivä ja pitäisi selvitä. Spotify vei mun tililtä kympin, joten en tiedä onko mulla huomiseksi rahaa. Well played, son. Ehkä nukun iltapäivään, menen sitten Milkan ja Petrin kanssa leffaan ja sitten takaisin nukkumaan. En jaksa ajatella. Haluan pois. Joku viisaampi kuin minä sanoisi tähän viisaita latteuksia viisailla sanoilla, mutta minä olen tyhmä, niin saatanan tyhmä, joten en kuuntele, ymmärrän vain omaa tyhmää todellisuuttani. Haluaisin sulkea kaikki muut pois, pystyä siihen. Mutta mihinpä mä pystyisin tälla itsetunnolla ja -luottamuksella. Ainakaan tänään. Pyh.

np: Pariisin Kevät - Pyykkipäivä

2 kommenttia :

  1. Lohdutuksen sanaksi tahdon sanoa, että vaikkei dissosiaatiöhäiriöön ole lääkkeitä, sitä voidaan hoitaa. Sen kanssa ei vain tarvitse oppia elämään, psykoterapiassa voi sinun osapersoonat yhdistyä lähemmäs toisiaan, jolloin elämä ei ole niin sekavaa, ja tilanteen vakauduttua traumoja voi käsitellä niin, ettei ne enää satuta niin paljon. Tilanteesi ei ole toivoton, osoitat jo nyt moista sinnikkyyttä, sitkeyttä ja taistelutahtoa, että toivon todella, että tilanteesi vakauduttua pääset aloittamaan psykoterapian ja saisit sen hyvän elämän, jonka olet ansainnut. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos ♥
      kyllä mä ton tiedän, mutta. mutta. kun on käyttänyt seitsemän vuotta elämästään "tilanteen vakauttamiseen" niin jotenkin... blääh, ei tahdo uskoa enää mihinkään. :// mutta yritän pitää mielen positiivisena! :3

      Poista