Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Hetken vielä hengitän, ulos ja sisään


Eilinen. Tunnin ajan mä läiskin oikealla kädellä vasempaa kättäni. Lyön. Lyön. Lyön. Ja lyön. Punaisia pisteitä, arvet punoittaa, kättä kuumottaa ja se turpoaa hieman. On kamala olo, tahdon vain kuollakuollakuollakuolla. Meen kahdeksalta sänkyyn ja nukun kuusitoista tuntia, noin karkeasti. Nousen kahdeltatoista tänään - ahdistukseen. Tarkistan käden; ei edes pientä mustelmaa. Vituttaa. Ahdistaa. Ahdistaa ja vituttaa - tein kaiken turhaan. Pyörin koko päivän paikoillani, kävelen päämäärättömästi olohuoneeseen, takaisin koneelle, olohuoneeseen, koneelle, vessaan, koneelle, olohuoneeseen, koneelle. Lopulta olo hieman helpottaa: enää ei ahdista päällimmäisenä tunteena, vaikka se mokoma siellä pohjalla muriseekin. Käyn koiran kanssa parin kilsan lenkillä ja juttelen ihmisille. Helpottaa, helpottaa.

Paitsi nyt. Nyt ahdistus nostaa taas päätään. Yritän ajatella mukavia tulevia asioita ja keskittyä siihen että mulla on ystäviä jotka haluaa nähdä mut; Wilma tulee alkuviikosta vihdoinkin Lahteen (mennään kattoon uusin Terminaattori yeah ja pelataan konetta ja varmaan Fluxxia ja en tiedä edes AH!) ja MARSiin on enää kaksi viikkoa. Voin jutella ihmisille netin välityksellä. Mä en ole yksin. Mä en ole yksin. Sitä mä yritän hokea, vaikka ahdistus huutaa sä olet paska ja sun kuuluu olla yksin ja sitä sä olet. Ja yksinäiseltä tää tuntuu, kuitenkin, kaikesta huolimatta. Voi kunpa nukuttaisi edes! Mut aivot juoksee vaikka haukottelen. En tiedä haluanko taas nukkua tänä yönä. Jos osaisin itkeä, en voisi estää kyyneliä just nyt. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH. Tuntuu niin turhalta, vaikka ei ole syytä. Ehkä se on se suurin ongelma. Mul ei oo syytä mihinkään. Olen niin vitun, vitun turha.

Mut mul on suklaat (hyi vitun läski) ja kolaa (ei Pepsi Maxia, ei varmaan enää ikinä t. köyhä). Pitäis olla onnellinen, mut mä en ole. Mä en osaa olla. Mä en kai edes halua olla. Mul on yks muka-tavoite elämässä, ja se on kuolema. Muuta mulla ei ole. Mä en osaa, mua ei oo tehty tätä varten - elämää. Mä koetan paikata tätä ihmisillä, materialla, musiikilla, lukemalla... Mikään ei vie sitä pois; tyhjyyttä. Vähän väliä mä luulen nousevani, löytäneeni jotain mut vitut - tipun aina vaan korkeammalta ja lopulta se ei edes tunnu missään. Mä en aio hokea tätä kasikymppiseks. Mä aion lähteä oman käden kautta. Ne kliseiset en tänään, en huomenna ja se on totta. Kaikki on totta, liian totta. Sattuu. Naurakaa, naurakaa, ei satu enää (se sattuu enemmän kuin mikään). Tärinä alkaa taas. Pitäis kai lopettaa valittaminen (aina vaan valitat, saatana, tekisit jotain asialle - kuolekuole!).


Joskus toivon et osaisin juoda ihan liikaa viinaa. Joskus toivon et käyttäisin kovia huumeita. Ois helpompi kuolla jos ois alkoholisti ja narkki - niitähän kaikki pitää turhana? Te kaikki selkääntaputtelijat vihaatte mua salaa. Uh. Joo, hullu alkoholisti narkkari, se ois kaiken päätepiste helposti. Ei autettais enää, ei jaksettais katella. Mut musta ei ole siihen. Siihenkään. Mä pelkään kaikkea liikaa, mä pelkään elämää, mä pelkään kuolemaa vaik siinä ei pitäis olla mulle mitään uutta tai pelottavaa. Syön suklaata, lihon, lihon, syön suklaata. Mä olen kamala. Ois niin helppoa jos kukaan ei välittäis, mut mulla todella on ystäviä, ei montaa, mut muutama. Tarpeeks, pitäis ainaki olla tarpeeks. Mut mä oon se joka vertaa itteään aina parempaan suoritukseen. Aina jollain menee paremmin ja se tarkoittaa sitä et mulla menee huonommin. Ja jos en oo paras kaikessa, olen turha. Kaikki alkaa turhasta, päättyy turhaan - minä. Ristiriitoja. Auttakaa?


np: Pyhimys - Häiriintyny

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti