Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Vihaan sanaa "vlog"


JOTEN TÄMÄ ON VIDEOPOSTAUS.
Piste.

Ei mulla kai juuri muuta kun mitä tuossa videolla aikaisemmin päivällä höpisin. Olen selaillut interneetin ihmemaata ja etsiskellyt TS4:een niin hyvää CC:tä. Olen löytänytkin jotain (...vähän... ;D). En ole huomannut ajankulua, ja on outoa ajatella että kello on muka jo yhdeksän ;O Olen kadonnut itseltäni, mut silleen, you know, hyvällä tavalla! En tiedä muistanko kunnolla mitä olen tehnyt, mutta kai mä tässä vaan istuskellut ja silleen. EI MITÄÄN VAARALLISTA TAPAHTUNUT joten kaikki plussaa. Huomenna poli. En tiedä miten suhtautuisin (enkä muista mainitsinko tästä jo videossa HMMHMHMHM). Mut joo. Tänään taas ihan jeesjees -päivä. Mukavaa viikonalkua pörröiset ystäväni (...)! ♥

np: Chelsea Wolfe -  Grey Days

lauantai 29. elokuuta 2015

#teitäonpaljon #kiitos #rakastan


Apua! Teitä on jo satakuusikymmentä (160)! Ja koska olen itsekäs ja itsekeskeinen paska (!!) päätin että tämän kunniaksi saatte antaa mulle jotain! Nimittäin haluaisin tietää mitä mieltä te olette musta! En tunne todellakaan teistä kuin muutaman, joten ois hauska tietää millaisilla sanoilla tai adjektiiveilla mua kuvaisitte. Mitä asioita musta tulee teille mieleen. Mitä yhdistätte muhun. Mitä vain oikeastaan, mikä kuvaa teistä ees vähän mua! En anna tästä teille lahjaksi kuin kiitosta vaivannäöstä, mutta toivon että silti jaksaisitte vastata! ♥

OHJEET TIIVIISTI:
kirjoita 1-5 asiaa tai sanaa tai jotain !!, 
jotka yhdistät minuun,
jotka kuvaavat mielestäsi minua,
jotka ovat jotenkin minua.

PALKINTO:
- mahd. hyvä mieli ja isot kiitokset Elinalta
+ virtuaalihalaus ♥

np: Halsey - Young God

perjantai 28. elokuuta 2015

Musta

Olen yksin kämpillä maanantaihin asti. Huomenna Annan syntymäpäivät. Tänään, tässä ja nyt, ahdistus, masennus, väsymys. Mun sydän huutaa apua, se ei jaksa enää, se on rikki, loputtoman rikki. Kukaan ei usko enää. Kukaan ei halua uskoa enää. Et voi aina vain voida huonosti. Enhän mä voikaan. Kai. Tänään vain taas. Tänääkin vain taas. Olen väsynyt. Väsynyt olemaan väsynyt. Haluaisin lukea vanhoja runojani. Ajalta jolloin muka osasin kirjoittaa. Ajalta jolloin pystyin purkamaan ajatuksia runoiksi, tarinoiksi, sanoiksi. Tuntuu että kirjoitan nykyään paljon, mutta vähän. Ei sisältöä. En pysty lukemaan niitä. Liian kipeää.


Tunnen kuinka terä kääntyy taas rinnassani. Ahdistus, pelko, ahdistus. Oksetus. Voimattomuus. Väsymys. Yritin lukea ja nukahtaa jo tunti sitten, mutten saa unta. Levoton mieli, levoton ruumis. Mieli juoksee omia ratojaan. Ei itketä. Tahtoisin vain kadota. Tai ei, en ehkä kadota. Vain olla. Loputtomiin, paikallani. Ikuisesti. Ajatus ei kulje. Tämä kaikki iski taas jostain, päivällä vielä kai jaksoin, en osaa ennustaa näitä, kai se on rauha, kai se on oma koti, kai se on epätoivo, yksinäisyys, väsymys, esittämisen tarpeettomuus. Ehkä jätän musiikit päälle ja yritän nukahtaa taas, tai lukea. Paeta tästä maailmasta, pois. Tänäänkään en jaksaisi.

np: CMX - Tuulenkosija

torstai 27. elokuuta 2015

Aina, lopulta


Tapahtuu paljon asioita (ja lähinnä ei juuri mitään). On asioita, jotka ovat hyviä. Asioita, jotka ovat pahoja. Ja asioita, jotka lopulta ovat molempia. Olen hurjan väsynyt. Olen ollut jo (kai) muutamia päiviä. En muista. Voisin kuvitella, että tämä on dissosiointia. Kun asiat eivät tunnu miltään, koska en muista niitä, tai halua ajatella niitä, joten siirrän ne jonnekin pois. Olen tyhjä kuori, mun sisällä liikkuu ajatusten meri, joka ei ole mun - vaikka kai sittenkin on. Olen viettänyt tunteja maaten sängyssä jossain välitilassa; tiedän, että mun on täytynyt ajatella jotain, mutta lähinnä tuntuu että olen vain ollut vailla ajatuksentapaistakaan. Mä en saa kiinni itsestäni, mä olen liian syvällä jossain. Mä en edes jaksaisi alkaa ymmärtää.

Mietin pitkästä aikaa, kuinka epäonnistunut olen. En ole lainkaan tavallinen. En sellainen, johon ihastutaan, rakastutaan ja jonka kanssa mennään naimisiin. En lainkaan sellainen, joka menisi töihin, saisi lapsia ja puhuisi normaaleista asioita. Mä olen lopulta aika turha. Mulla ei ole paikkaa tässä yhteiskunnassa. Ja lopulta sitähän me kaikki halutaan: tulla hyväksytyksi, löytää paikkamme. Mulla ei vaan sellaista ole, ei tule olemaan. Mä en ikinä tule opiskelemaan. Mä en ikinä tule menemään töihin. Mä en ikinä tule löytämään itselleni omaa perhettä. Alle parikymppisenä sitä vielä ajatteli jotenkin että mulla ois toivoa vielä vähäsen. Mut kun on lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä sitä vaan alkaa hyväksyä kylmät faktat. Mä olen turha.

Ongelma on siinä, etten vastaa minkäänlaisia ihanteita tai vaatimuksia. Ei ilman jalkoja voi juosta, tai ilman käsiä tehdä pikkutarkkaa sormityötä. Mä olen kädetön, jalaton ja lähes päätön. Sairas. En kovin kaunis. En laiha. En tavallisen näköinen. Musta ei vaan yksinkertaisesti voi tulla mitään. Tuntuu niin väärältä olla täällä. Kun vanhemmat joutuvat katsomaan sivusta kun tyttären elämä valuu kaivosta. Kun se ei koskaan saa "punainen tupa + perunamaa + lapset + koira" -yhdistelmää - tai edes osaa siitä. Kun se ei koskaan mene kouluun tai töihin. On varmaan hauskaa kun muiden perhetuttujen lapset menevät pian naimisiin, ovat töissä/opiskelevat. Ja kun joku kysyy et "mitä Elinalle kuuluu, opiskeleeko se jossain vai?" niin ei voi vastata juuri mitään. Mä säälin mun ympäristöä, olis niin paljon parempi jos mua ei olisi. Itsemurhan tuoma häpeäkin olisi luultavasti helpommin kestettävissä kuin se, että tytär elää - mutta ei elä.

Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi koska olen vielä täällä. Koska olen heikko ja laiska ja saamaton enkä ole vielä tappanut itseäni. Tuntuu että se on väärin kaikkia kohtaan. Kun olen saanut kuulla ääneen sen, että perhettä hävettää minä, kaikkineen, minä. Monet yrittävät tsempata, kaverit ja ystävät, mutta he eivät elä mun kanssa niin tiiviisti. Eivät he joudu kokemaan häpeää mun takia. Eivätkä he tiedä mun häpeää, eivät vaikka kertoisin siitä. Mä häpeän että olen elossa. Mä häpeän että en ole jaksanut tappaa itseäni. Koska sitä se eniten on. Mä en jaksa tehdä asialle mitään. Mä olen huono. Mun elämä voi tuntua musta ihan ok -tasoiselta, ajoittain. Mutta se ei oikeuta mua tuottamaan tuskaa muille. Se ei oikeuta mua elämään.

Joskus toivon normaalia elämää, useimmiten en elämää ollenkaan. Ei, mä en ole lopussa. Ei, tää on vain kylmä fakta et mun elämä on paskaa useimpien näkökulmasta jatkuvalla syötöllä. Ei, mitään ei ole tapahtunut, joka saisi mut "rikki". Mä olen tällainen. Rikkipaskayhyyhyy. En usko että mua voi korjata. En vain usko. Miksi voisi? Kuka voisi? Haluanko mä edes, että joskus kolmevitosena oon siinä kunnossa että voin aloittaa parikymppisen elämän? Mennä kouluun, jossa on mua yli kymmenen vuotta nuorempia ihmisiä? Mennä töihin ensimmäistä kertaa elämässäni? En. Mä en halua. Mä olen menettänyt jo sen ajan, jolloin mun ois pitänyt elää. Mä en saanut koskaan mahdollisuutta. Kiitos skitsofrenia, kiitos mielenterveysongelmat, kiitos vitusti.

Ihan turha sanoa et "sul on vielä mahdollisuus", jos olet alle kaksvitonen ja sulla on elämä. Ihan turha sanoa et "mitään ei ole menetetty", jos et ole kokenut tätä. Teidän pitäis vaan sääliä mua. Ei sen takia, että mulla on paska elämä ja sellaisia pitää sääliä. Vaan sen takia että mä olen syntynyt. En edes vittu osaa selittää tätä. Ole onnellinen, jos olet normaalipainoinen tai edes lähellä sitä. Ole onnellinen, jos osut lähelle länsimaista kauneusihannetta, tai olet jopa kaunis. Ole onnellinen, jos sulla on koulutus, koulupaikka, työpaikka tai muu vastaava. Ole onnellinen, jos sulla on ystäviä tai kavereita, joita näet usein. Ole onnellinen, jos pystyt asumaan itsenäisesti. Ole onnellinen, jos jaksat tehdä elämässäsi asioita joista nautit. Ja pidä se turpas kiinni siitä että tiedät mitä mun elämä on.

Ja ne ketkä sanoo, että tää on itseaiheutettua, tää mun elämättömyys. Ehkä se on. Ehkä mä valitsin mielenterveysongelmat ja sairauden. Ehkä mä valitsin paskan lapsuuden, koulukiusaamisen ja masentuneen mielenlaadun siinä missä syntymänkin. Tai ehkä mulle ei vain annettu mahdollisuutta valita. Mut pointtina: en jaksa tapella tästä. Aika, joka on mennyt, on mennyt. Mä en saa takaisin vuosia, vuosia, vuosia joita en ole elänyt. Joten turha avautua siitä. Mä olen vain toivoton. Että miten nousta suosta, joka ei ole fyysinen suo, vaan paskakasa sun pään sisällä? Mun jalat on tässä, lattialla, ei lainkaan suossa, joten miten mä nostan ne sieltä? Hyvin sekavaa. Älkää kysykö, en minä tiedä. En ehkä haluakaan tietää. Totuus satuttaa, aina. Muistakaa se, lapsoset. Aina, lopulta.

np: Placebo - Kings of Medicine

keskiviikko 26. elokuuta 2015

maanantai 24. elokuuta 2015

Hiljaisuus täynnä ääniä


Yritän nukahtaa. Pyörin noin tunnin sängyssä, kunnes nousen ja istahdan koneen ääreen. Taas. Puhelin vilkkuu käskevästi, en jaksa katsoa kenellä olisi asiaa. Tipahdin tänne taas, alas, upottavaan suohon. En tahtonut, en toivonut, en halunnut. En halua vieläkään. Tahdon pian pois, pian, pian. Mutta tähän eivät lääkkeet auta, ei rukoilu, ei usko parempaan. Mut on tuomittu tähän. Se tapahtui niin pian. Äsken vielä olin vain hieman väsynyt ja jalkasärkyinen, nyt jo tunteja ahdistunut ja kuolemanväsynyt, luovuttanut, vailla tahtoa elää. Äänet käskevät ottamaan liikaa lääkkeitä, eikä mulla tahdo olla voimia olla noudattamatta niitä. Mä hoen itselleni mantraa "tää on vain väliaikaista, tää ei ole totta, tää en ole minä" - mutta viekö se oloa pois? Ei. Se ei tee tästä yhtään epätodellisempaa. Tämä on tässä ja nyt. Äänet huutavat päässäni niin kovaa, etten saa unta. Etten voi kunnolla keskittyä. Mä en halua kuunnella, mä en halua kuulla. Mutta mulla ei ole vaihtoehtoja. Ahdistus painaa rintaa ja puristaa keuhkoja kasaan. Mä voin vielä lähes koskettaa sitä hyvää oloa... Ja nyt tilalla on tämä. Kaikki paha, kaikki musta ja pimeä ja pelottava. Mä en halua uskoa tähän, tämä ei ole. Ei voi olla. Totta. Auttakaa, viekää tämä kaikki pois. Mä haluan niin kovin olla onnellinen, mutta tää kaikki saa taas vainoharhat päälle ja kaiken päälle miettimään olenko mä oikeutettu onnellisuuteen. Ja juuri nyt, juuri tällä hetkellä, äänet kuiskivat "et ole, et ole, ikinä" - ja mä uskon.

np: Sopor Aeternus & the Ensemble of Shadows - Angel of the Golden Fountain

lauantai 22. elokuuta 2015

Dreamer


Mulla on persikkakarkkeja ja limsaa ja hyvää musiikkia. Oon yhtä hymyä, niin paljon et pitää välillä hillitä. Oon onnellinen, kai sen voi ja uskaltaa sanoa ääneen. Just nyt kaikki on hyvin ja hyvää. Olen höpsähtänyt, mutta ei siitä enempää. Välillä saa olla höpsö eikö vain? Huomenna matkaamme kai porukoiden, veljen ja sen tyttöystävän kanssa Mikkeliin. Mukava päästä jonnekin. Ensi viikolla Annan synttärit. MULLA ON MUUTEN BTW MAAILMAN IHANIMMAT YSTÄVÄT ♥ Tälleen liittymättä mihinkään, mutta tänään oon tosi onnellinen teistä, ihanat! Ai että! Niin hyvä fiilis, voi luoja, tää on niin turha teksti, mut pakko purkaa tätä ihanuutta jonnekin. Oon oikeen siirappisen, vaaleanpunaisen eri sävyjen ja pörröisen iloinen :3

Tää on niin harvinaista herkkua kuitenkin, et yritän nauttii täysillä. Vaikka televisiosta raikaa muiden tuijottaessa sitä niin Cheek paluukeikallaan (ei mulla siis mitään sitä vastaan mut) niin mä hymyilen. Käännän omat musiikit kovemmalle ja nautin. Mä haluaisin niin halata teitä jokaista nyt (ja jos ajattelette nyt että oon höpsähtänyt niin joo, mä myönsin sen jo kerran)! Toivon niin tätä oloa kaikille, ihan, ihan kaikille. Oon höpsähtänyt niin, että ostin kulmaväriä (en tiedä korrektia termiä, muttei siis kynää vaan sen... paletin!), ja nyt voin halutessani näyttää siltä että mulla ois kulmakarvat! Ja olen myös niin höpsähtänyt et oon alkanut tehdä parina iltana vatsalihaksia (! :DD). Toivon et jos se auttais mun vatsaa jos/kun laihdun. Siitä(kin) tuli hyvä mieli enkä meinannut osata lopettaa ennen kuin lihaksiin sattui haha! Oi ja voi.

En ole vielä laihtunut paljoa, mut toisaalta en ole lihonutkaan ja olin sentään herkuttelemassa mamman ruoilla siellä mökillä viisi päivää. Nytkin oon hieman lipsunut (ne persikkakarkit, kröhöm), mutta. Kunhan paino ei nouse kaikki on jees :3 Just nyt haluaisin istua parvekkeella, poltella vesipiippua, nauttia illan viileydestä ja käpertyä jonkun viereen sekö kuunnella hyvää musiikkia. Hmm. Ei onnistu ihan just, mut ehkä viel joskus, jonain päivänä. Mut joo. Mun piti lopettaa ekan kappaleen jälkeen! Tässä sitä vieläkin pölötän tyhjenpäiväisyyksiä - eikä edes kiinnosta että suurinta osaa teistä ei varmaan kiinnosta tää höpötys! >:3 Ajattelen tänään hyvällä omallatunnolla vain itseäni, minä minä minä minä! ♥ Olkaa tekin itserakkaita, hieman, sopivasti, tänään! Miau~!

np: Adna - Night

torstai 20. elokuuta 2015

I see things that nobody else sees

Erittäin hyviä päiviä, niin hyviä että pelottaa. Mutta yritän haudata pelon ilon ja hyvän olon alle. Tulispa syksy vielä niin melkein kaikki olis täydellistä :3 Mulla on vahva tunne eräästä hyvästä asiasta, mä vietin viisi päivää isovanhempien mökillä ja nyt olen takas porukoilla. Tahtoisin mennä kaupunkiin, kämpille, jotenkin, en tiedä, en ole varma. Mutten uskalla. Perkeleen pelot! Lähinnä, edelleen, aina, pelkään yksinäisyyttä. Mut joo, en jää miettimään sitä(kään) liikaa. On kuuma, liian kuuma. En pidä, en arvosta. Mut on mulla kivoja asioita, tässä pari kuvaa niistä:


tilasin mekon jo joskus aikoja sitten Backstreetin kautta, nyt se vihdoin kotiutui teknisistä ongelmista huolimatta


siinä on ISO huppu, tykkään (ja näytän idiootilta, and check that fat ass booty...)


tr00 ^^ ...


kirpparilta, 5€


keskimmäinen kirpparilta 0,90€, kaks muuta adlibriksen tilaus

Nyt mä aion... Muistaa keskittyä laihduttamaan. Nauttia elämästä. Palauttaa huomenna epäsopivat kengät - vihdoin. Lukea. Juoda lightkolaa ja nauraa. (Tuntuu naurettavalta että kun on parempi olo en osaa kirjoittaa, koska ei muka tapahdu mitään. Hah!) Ja aivan. Polillakin meni hyvin! Puhuin, kai paljon, suhteista isovanhempiin ja niistä toisistakin isovanhemmista. Paskasta. Kyselin dissosiaatiohäiriöstä, sain vastauksia. Mut joo. Nyt en pysty keskittymään kuin siihen et on hiki ja et ällötän itseäni sen takia. Ja että elämä on just nyt ihan jees :3 ♥

np: Zella Day - Jerome

perjantai 14. elokuuta 2015

"Only cute and furry thoughts"




Ahdistus iskee takavasemmalta suoraan rintakehään ja se puristaa, kääntää veistä, puristaa, kääntää ja vääntää, kunnes tekee mieli oksentaa. Yritän pitää kiinni optimismista ja uskosta parempaan, pidän kiinni kynsin ja hampain, mutta ahdistus syö tietään rintakehän läpi sydämeen ja ai, se sattuu, satuttaa. Se muistuttaa, että olen yksinäinen, yksin, perjantai-iltana, kun muut eivät. Yritän pitää kiinni hoitajien sanoista, jotka kertovat ahdistuksen tulevan kaukaa menneisyydestä, ei tästä päivästä, mutta sanoihin on vaikea uskoa kun tunne on niin voimakas. Tunnen vain fyysiset oireet, tärisevät ja jännittyneet kädet, ja jalat, ja yhteen pureutuneet hampaat, ja sen veitsen rinnassa. Tahdon pois, ja en tahdo. Yritän vastustaa, auttakaa. Kaipaan syliä, rakkaan, kaipaan kainaloa, lohduttajan, kaipaan kättä, ystävän. Mutta mulla ei ole ketään sellaista, ei sellaista joka olisi täällä, nyt, heti, aina.

np: Melanie Martinez - Milk and Cookies 

Ote


Mulla on jotenkin hyvä fiilis. Luottavainen. Uskon huomiseen. Vaihtelua tääkin, vai? Ja ihan mukavaa sellaista. Silti pelkään jos ja kun tää kaikki taas romahtaa. Romahtaa, vaikka mulla on ote tähän nyt. Mä hallitsen. Mä aion laihtua (tavoitteena miinus toiset kymmenen kiloa syntymäpäiviini mennessä - eli viisi kuukautta aikaa, hyvin kerkee). Haluan olla kaunis, nätti, mukava, ihana, haluttava, jonkun. En yksin. Mä haluan selvitä tänään, huomenna, ylihuomenna... En ajattele liikaa vanhenemista koska alkaisi ahdistaa. Ehkä mä löydän paikkani, ehkä. Mut keskityn nyt laihtumaan ja kuuntelemaan Pyhimyksen uutta Pettymys -levyä (joka on btw aika mahtava, ei lainkaan pettymys, joten suosittelen lämpimästi! :3).

Tilasin Dr Martenssit, jotka tulivat, jotka olivat liian pienet eivätkä lainkaan niin somat kuin kuvassa, jotka palautan ja säästän rahaa joten thank gosh että olivat pienet ja rumat. Mulla on söpö koira makaamassa mun sängyllä (Joona ♥) ja limsa loppuu. Päähän sattuu, sillä silmälasit painuvat syvälle päähän koska kuulokkeet. Syksyä peliin, kiitos, tahdon laittaa mun faux fur -takin päälle, ja neuleet, ja pukeutua paksuun kaulahuiviin. Haluan halauksia ja pehmeitä katseita. En aio kusta tätä (elämää).

np: Pyhimys - Kaikkea pahaa

torstai 13. elokuuta 2015

Liikennevaloissa; kuolema

On kamala olo. On ruma olo. On väsynyt olo vaikka nukuin reilusti yli kaksitoista tuntia. Otin silti muutaman paskan kuvan uusista asioista, silti vaikka tuntui rumalta ja kamalalta ja olen ruma ja kamala ja vittu ei pitäisi julkaista tätä tekopirteyttä sisältävää giffiä. On vihreä neule, on oranssi neule, on punainen neule, on musta tekoturkis, on noitahattu, jonka sukulainen löytyy Milkan päästä. Epäonnistuneita kuvia. Oikeasti. Anteeksi. En vain jaksanut ottaa uusia, tai ajatella miten saisin niistä siedettävän näköisiä. Mutta ehkä ideana oli eniten vain lesota että mullapa ei olekaan enää rahaa! Oon kaiken päälle siis helvetin tyhmä. Mutta jos kestät kuvien epätarkkuuden, rumuuden ja mun neekeriyden tossa yhdessä (en tiedä mitä tapahtui), voit ihastella tosiaan mihin mun rahat on menneet. Hianoo. 


Olen... en tiedä. Ollut paljon liikkeessä, liikaa. Olen siksi kovin väsynyt. Ja silti (siksi?) tuntuu pahalta olla paikallaan. Eilinen polikäynti oli turhaakin turhempi, ja lupasin alkaa kirjoittaa niille päivien tapahtumia ja mieltäni painavia asioita ylös. En vain tahdo kirjoittaa käsin, eikä meillä ole tulostinta. Ahdistaa. En tahtoisi katsoa peiliin, vaikka joudun tekemään niin kuitenkin. Pelottaa kaikki. Olen tuhonnut ja epäonnistunut ja ollut tyhmä ja kaikki on pilalla. Mulle ois mahtunut kai myös L-koko noista neuleista, muttan halua makkarankuorineuleita ja aina on vyöt. (Enkä jaksanut alkaa palauttaa niitä...) Ajattelin yrittää laihduttaa taas kun äidilläkin alkoi työt ja kukaan ei ole pakottamassa syömään lounasta. Joten aamiaiseksi jogurtti tai rahka. Ehkä jotain välipalaa kun äiti saapuu töistä. Päivällinen. Ja iltapalaa jos tekee mieli. Mä aion laihtua, taas, edelleen, tauosta huolimatta. Pakko.

En tiedä. Tää on turha ja ruma postaus. Epäilen edelleen pitäisikö tätä julkaista ollenkaan. Vihaan noita kuvia, ne näyttivät kameran näytöllä paljon paremmilta, hah. Olen sekava, olen ollut jo kauan (ylläri). Tai tarkoitan vain että  en saa kiinni mistään, kaikki lipuu mun ohi ja yli ja läpi. Mä olen taas vain ääriviivat, jos niitäkään. Ei ole mitään mistä kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. En osaa enää edes viiltää, tai nukkua sängyssä (sen sijaan raahaan patjan lattialle ja nukun siinä). Anteeksi että olen tällainen, anteeksi että olen huono ja huonompi ja huonoin. En jaksa edes puhua ihmisille, vaan leijun omassa kuplassani loputtomiin, kunnes se poksahtaa. Ostin vihkonkin niitä tulosteita varten, mutta kun. Ei tulostinta. Nyt taidan pomppia liikaa asiasta toiseen. Pakko lopettaa. Oispa jo kunnolla syksy.

asioita, joista vähän elämässä ilahdun
- Zella Dayn musiikki
- Chelsea Wolfen Abyss-levy (edelleen)
- noitahattu ja karviaiset
- nukkuminen
- sun vastauksen odottaminen
- selvät hetket (tai jotain)
- Joona-koirapojan paijaus
- materia

np: Brika - Expectations

maanantai 10. elokuuta 2015

Lost and alone in confusion I'm screaming but I can't wake up

Kävin Helsingissä. Chelsea Wolfen Abyss-levykäinen on rakkautta. Mulla on ihan liikaa uusia juttuja (taas). Mutta. MUTTA. M U T T A. Onko sillä millään väliä? Ei. Hetken huumaa, sekunteja kun tuntuu ok:lta, kunnes katumus / ahdistus / häpeä / epätoivo / väsymys / masennus iskee jälleen. Mä vain tiedän, mua ei ole luotu elämään. Kaikki mitä teen tähtää vain kuolemaan, kaikki mitä tahdon tehdä. Iltaisin mä huudan pimeässä äänettömästi ketä tahansa apuun, mutta kukaan ei kuule, kukaan ei vastaa, ketään ei liikuta tarpeeksi. Mä en vain kykene sisäistämään faktaa että olen parantumattomasti sairas. En vieläkään. Se vain iskee jatkuvasti tajuntaan, ja sen musertavuus saa mut leijumaan. Tekee mieli tupakkaa jotta voisin leijua lisää ja polttaa itseäni leijuessani kymmenen senttiä ilmassa. Mä olen väsynyt olemaan mä. Haluan olla kuka tahansa muu. Lähinnä en halua olla. Ollenkaan. Missään muodossa. Mitenkään. Mä olen vain taakka, helvetin iso taakka. Rahankäyttöongelmainenskitsofreenikkomonillapersoonillajokaeiosaaelää. Paska ihminen, paha.

I wish there was an easy way out. Itkettää, mutta, kyllä te tiedätte, itku ei tule. Se kasvattaa vain ahdistusta mun rintakehässä. Ääni päässä käskee odottamaan että muut nukkuvat ja tekemään sen. Itsemurhan. Nyt. Tänään. Kaikki on valmiina. Kävelen vain ovesta ulos, ulkorakennukseen, köysi kiinni, se olis menoa 89,5%:n todennäköisyydellä. Ei kukaan kuitenkaan usko että tekisin sen. Ehkä en teekään. En vain tiedä mitään muuta keinoa, jolla lopettaa elämä, kuin kuolema. Enkä tiedä miksi, minkä takia, mä pitkitän tätä tuskaa. Toinen ääni - tai kenties se sama, olen menettänyt otteeni - käskee viiltää valtimot auki, mutta musta ei olisi siihen, tiedän sen. Mä en vain jaksaisi. Vaikka mussa risteilee tuhansia (negatiivisia) tunteita, mä en oikeastaan tunne niistä yhtäkään, vaan olen kammottavan tyhjä. Kukaan ei usko tätä nähdessään mut mutta ne näkevät vain kuoren. Mä olen pelkkä kuori. Mut kukapa mua uskois muutenkaan. Tuntuu ettei ainakaan hoitotaho tai kukaan joka näkee mut. Mä olen kunnossa, mä voin hyvin, everything's just 

MÄ KÄÄNNÄN VOLYYMIN TÄYSILLE
JA TOIVON AIVOJENI RÄJÄHTÄVÄN KAPPALEIKSI












np: Chelsea Wolfe - Dragged Out

lauantai 8. elokuuta 2015

Eilinen


eivät ole roskia linssissä, ovat tanssivia ötöjä

Oranssi auringonlaskutaivas ja violetti mieli. Jalkoja särki, hyttystenpuremat kutisivat ja suorastaan syyhysivät (niitä on molemmissa jaloissa yhteensä kolmisenkymmentä). Avasin sataan kertaan tän ikkunan kirjoittaakseni, kirjoitin satoja sanoja, mutta. En koskaan saanut julkaistua mitään, kaikki oli huonoa ja pahaa. Tänäänkin jalkoja särkee, hyttysenpuremat syyhyävät ja taivas oli oranssi ja mieli edelleen violetti. Ehkä vain jatkan TS4:n pelaamista, ehkä vain läskitän (lisää). Ehkä. Ehkä yritän olla ajattelematta mitään.




nää oli niitä ötöjä!

np: Florence + the Machine - Long & Lost

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Hetket, voikukan terälehdet syksyisin, tiedäthän


Väsyttää ja ahdistaa. Taas. Eilen otin kymmenen Truxalia kerralla vain jotta näkisin onko koko lääkkeestä millään annoksella apua. Ei näköjään ole. Lääkitykseen palaamme seuraavassa hoitokokouksessa. Odotan syksyä. Odotan hetkeä jolloin jaksaisin tappaa itseni. Nyt leijun jossain välinpitämättömyyden ja epäkiinnostuksen tilassa, jossa on sama olenko elossa vai en. Musiikki pauhaa kuulokkeissa niin kovalla volyymilla, että tuntuu kuin leijuisin basson tahdissa - enkä saa sanoista selvää. Mulla ei ole oikeastaan hyvä eikä paha olo. Ei vaikka ahdistaa ja väsyttää ja tekee kaikkea. Mä vain... olen. Tyhjää.

Eilen pelattiin korttia (Bang!) jätkien kanssa. Lopulta meni politiikaksi ja vakavaksi ja sain kuulla et eiköhän me voida Elina kaikki myöntää ja sanoa ettet sä tuu koskaan menemään töihin. Tavallaan helpotuin (nekin on sitä mieltä, joku on mun puolella, mun ei ehkä sittenkään tarvi pystyä vaan voin keskittyä vain itseeni), toisaalta se tuntui pahalta (olen turha). Mutta ehkä enemmän helpotuin. Vaikka eihän se ole kivaa. Kun tulee syksy. Sitten kaikilta osin kuitenkaan. Kaikki menevät töihin, kouluun, tekevät asioita. Mä vain olen. Turha. Tyhjää. Ja ulkopuolinen. Mä en voi keskustella niistä asioista, jotka on suurimmalle osalle täysin normaaleja. Tai voin tietysti osallistua keskusteluun, mutta ei mulla ole kokemusta, ei minkäänlaista kosketuspintaa yliopistoihin korkeakouluihin työpaikkoihin kursseihin pisteisiin tuloksiin palkkoihin. Ah.


Korvat tottuvat musiikin volyymiin ja tekisi mieli laittaa lisää volaa. Hampaasta on lohkennut pala, kieli etsiytyy terävään kohtaan jatkuvasti. Jalkoja särkee taas ja aina vain. Mä en tiedä mikä mua vaivaa. Se seuraava hoitokokous on kai syyskuussa. Apua pitäisi kestää vielä kuukauden verran. Seuraava aika ensi viikon keskiviikkona vasta. Ei siinä mitään, enhän mä sieltä mitään apua edes saa. Vain vähän olankohtautuksia ja jos se on dissosiatiivista niin ei tähän lääkkeet auta ja jekkujekkuhan tässä on että mulla ei ole voimia ponnistella vastaan ja nousta täältä jostain mihin olen kadonnut. Mä en jaksaisi. Tekisi mieli tehdä itselleen jotain, mutta musta on imetty kaikki voimat, mä en jaksa enää kuin toimia koneena, jota ei voi pysäyttää kunnes akku loppuu.

Olen taas tuhlannut rahani (tai lähinnä unohtanut että olen tuhlannut tän kuun rahat menneinä kuukausina) ja kaikki on vaikeaa - tai olisi jo muutenkin. Korvia särkee musiikista. Ehkä se on vain silmälasit + kuulokkeet -yhdistelmä. Oon täynnä hyttysenpistojen aiheuttamia paiseita ja kutian. Silti - vaikka rahatilanne on taas ja aina vain paska - olen tilannut asioita ja odottanut niiden tuloa (eivät tulleet tänään). Mut en saa mistään muusta tyydytystä kuin materiasta. Jos ei olis materiaa, mä oisin jo haudassa. En tosin tiedä olisiko se kovinkaan huono juttu. En vain tiedä mitä tekisin edes tässä hetkessä. Kehoon sattuu ja mieleen sattuu ja väsyttää.

Hirveetä valitusta taas. En muista mitä olen tehnyt aamulla. Noin esimerkiksi. Elämä on yhtä sumua ja vieraan tuntuista kurapaskaa. Haluaisin vastauksia, tietoa, apua, pelastajan ja pelastuksen. Toisaalta en tiedä oisko musta silti kohtaamaan elämää. Mä en vaan... osaa elää. Tai jos osaan niin pieniä hetkiä kerrallaan, jonka jälkeen mun pitää kadota epäelämään pitkiksi ajoiksi. Mun elämä on merkityksetön ja tarkoitukseton. Jos mä katoan, maailma jatkaa samalla radallaan. Yksittäinen ihminen on maailmankaikkeuden näkökulmasta ei-mitään. Ja mä olen vain yksi ihminen. Yksi turhaakin turhempi ihminen.

np: Djerv - Immortal

sunnuntai 2. elokuuta 2015

And I fear it in the night

Truxal ei tosiaan auta. Tää päivä pelkkää jäätävää ahdistusta, niin kamalaa että oon maannut ja nukkunut koko päivän. Kaksikymmentäkaksi tuntia sängyssä yhdellä reilun puolen tunnin ruokatauolla. Nyt... ahdistaa. Oksettaa ahdistuksen takia. Haluan vain kuolla. Laitoin lääkärille sähköpostia, koska en luota tuuriini että saisin sen huomenna soittoajalla kiinni. Pelottaa, että vika on minussa eikä lääkkeissä. Että Truxalinkin kuuluisi toimia, mutta mä en toimi niin kuin pitäisi ja sen takia mikään ei auta. Eniten pelottaa, ettei mua edes ahdista oikeasti, vaan olen keksinyt tän kaiken. Taas se pelottaa.


Olo on todella, todella sietämätön. Toisaalta taas niin väsynyt, etten jaksa tehdä itselleni mitään vaikka tahtoisinkin. Toivon vain ihmettä, päähän tippuvaa jättimeteoria, joka veisi multa hengen. En ole tainnut lukea yhden ryhmäkeskustelun viestejä päiviin - olen tippunut kärryiltä. En edes muista koska olisin oikeasti puhunut jollekin, vaikka ei siitä voi nyt niin kauaa olla. Oon niin lähellä sitä, että kumoaisin kaikki lääkkeet, jotka löydän, alas kurkusta. Jalkojakin särkee aina vain. Ehkä mä olen kuolemansairas? Ehkä mä pääsen pois nopeammin kuin uskonkaan? Toiveajattelua.

Kaikki pelottaa, kaikki ahdistaa, kaikki väsyttää. Oon kai ulkoisesti kovinkin rauhallinen, vaikka sisälläni kiehuu ja kihisee ahdistus. En vain jaksa. Tahdon pois, tahdon pois, haluan pois. Ei tällaista halua edes jaksaa. Mä olen kovin yksinäinenkin, ihan koska en jaksa olla yhteydessä keneenkään. En jaksa puhua. En jaksa olla kiinnostunut. Ja mä kuvittelin jo olevani pohjalla. Se on jännittävää miten sen aina unohtaa, miten alas voikaan painua. Enkä usko että tämäkään olisi vielä pohja. Pohjalla odottaa kuolema. Pohjalla ei ole mitään muuta.

np: The Beauty of Gemina - Kingdoms of Cancer

lauantai 1. elokuuta 2015

"Älä kasvata hippitukkaa jos et heti haluu turpaan"


täsä miun naama, täsä miun naama ja uudet hiukset


tilasin Lushilta palashampoota (kun tilasin kaksi sain - tietämättä tästä - säilytysrasian shampoolle!)


"Godiva" (tätä en ole vielä testannut, tuoksuu musta ihan jeeshyvälle!)


"Braziliant" (tätä testasin, ihanaa, ah! tuoksu hieman jännä mut ah!)

Lushilta en ollut tilannut koskaan aikaisemmin mitään. Positiivinen yllätys siis että pidin palashampoosta. Se oli helppo ja mukava levittää hiuksiin, tuoksui hyvälle (hieman jännälle ehkä mut ihan hyvälle!) ja oli kaiken päälle söpö! Aww. Tärkein ominaisuus siis shampoossa = söpöys :3 Hiuksetkin tuntui hyvälle pesun jälkeen. Tossa Godivassa on tosiaan hoitoainekin samassa, testaan sitä tosin vasta kun Braziliant loppuu - mitä ne nyt lupas että shampoo voi kestää jopa kahdeksankymmentä pesua. Että jos nyt muistan oikein... Ostin nää siis itselleni tsempiksi kun uskalsin luopua takuista, hihi, hyvä syy tuhlata rahaa ylikalliisiin shampoisiin ♥

Hiukset tosiaan lähti, ja eilen värjättiin ne (sini)mustiksi taas. Oon erittäin tyytyväinen tähän lookiin, vaikka jos en tee hiuksille mitään näytän aika paljon kulipäärotalta. Kohta lähdössä perhetuttujen luo viettämään tuplaviiskymppisiä. Jännittää miten selviän. Otin eilen tosiaan Truxalia ahdistukseen, ja... no. Sanotaanko etten huomannut eroa olossa. Sad but true. En nyt usko sen auttavan toisella kertaakaan, mut aion nyt vielä kokeilla jos tarvii. Ajattelin huomenna laittaa lääkärille sähköpostia, jossa puhun taas suuta puhtaaksi. Maanantaina taitaa olla nimittäin ihan mahdoton päästä läpi sinä puolen tunnin soittoaikana.

Tiedän et äiti (ja ehkä isäkin) häpeää mua taas juhlissa, mut perkele, minä aion puhua avoimesti sairaudestani enkä hissutella mitään et MULLA MENEE LOISTAVASTI EN VAAN OLE JAKSANUT HAKEA KOULUUN HEHE ÄLÄ NYT VITTU KYSELE ENÄÄ. Musta ei ole mitään väärää olla mt-ongelmainen, vaikka ei se mukavaa olekaan. Mulla on arpia kehossa - ikuisesti. Mulla on pipi pää - ikuisesti. Jos mun pitää hissutella koko saatanan elämä niin on ihan sama elänkö vai en. Että haistakoon vastaanväittäjät pitkän paskan :----)

Jalkoja särkee edelleen, aina vain. En usko että se liittyy tähän päällä pauhaavaan flunssaankaan, koska 1) muilla perheenjäsenillä ei tähän flunssaan oo liittynyt jalkasärkyä ja 2) tää alkoi jo ennen flunssaa. Vituttaa. Ahdistaa myös hieman, mut se on ihan siedettävää, joten en ota Truxalia. Äitiä ahdistaa kun otan Truxalit mukaan juhliin, koska siitä edelleen on noloa että oon sairas. Voin kuvitella sen äänensävyn kun se sanoo et "älä sit mässäile sairaudellas", mikä tarkoittaa samaa kuin pidä turpas kiinni siitä että sulla on mielenterveysongelmia. Joskus tekis mieli vaan muistuttaa että mä olen edelleen ihminen ja mua pitäis kohdella kuin ihmistä. Miksi, oi miksi, esimerkiksi syöpä tai allergia on hyväksyttäviä puheenaiheita mutta skitsofrenia ei? En vain voi ymmärtää.

Ahdistus itseasiassa nostaa päätään. Apua. Jalkasärky pahenee samalla, joten yhteys on musta selvä. Joten taidan ottaa Truxalin sittenkin. Noin neljäkymmentäviisi minuuttia ja poistun koneyhteydeltä huonojen puhelinyhteyksien päähän. Toivon että selviän hengissä. Toivon etten oo kasin aikaan illalla silleen TAHTOO KOTIIN NUKKUMAAN. Toivon et siellä on muutakin juotavaa kuin siideriä, lonkeroa ja olutta - mulle tulee noista nimittäin törkeä instant-hiki ja olutta en edes juo. Viinaa! Juuh... Yritän pitää hauskaa. Siel on vanhoja, vanhoja tuttuja kai. Toivon et ala-astemuistot ei potki kovin kovaa päähän. Paljon toiveita. Hmmh. :(

np: Olavi Uusivirta - Jenni