Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 27. elokuuta 2015

Aina, lopulta


Tapahtuu paljon asioita (ja lähinnä ei juuri mitään). On asioita, jotka ovat hyviä. Asioita, jotka ovat pahoja. Ja asioita, jotka lopulta ovat molempia. Olen hurjan väsynyt. Olen ollut jo (kai) muutamia päiviä. En muista. Voisin kuvitella, että tämä on dissosiointia. Kun asiat eivät tunnu miltään, koska en muista niitä, tai halua ajatella niitä, joten siirrän ne jonnekin pois. Olen tyhjä kuori, mun sisällä liikkuu ajatusten meri, joka ei ole mun - vaikka kai sittenkin on. Olen viettänyt tunteja maaten sängyssä jossain välitilassa; tiedän, että mun on täytynyt ajatella jotain, mutta lähinnä tuntuu että olen vain ollut vailla ajatuksentapaistakaan. Mä en saa kiinni itsestäni, mä olen liian syvällä jossain. Mä en edes jaksaisi alkaa ymmärtää.

Mietin pitkästä aikaa, kuinka epäonnistunut olen. En ole lainkaan tavallinen. En sellainen, johon ihastutaan, rakastutaan ja jonka kanssa mennään naimisiin. En lainkaan sellainen, joka menisi töihin, saisi lapsia ja puhuisi normaaleista asioita. Mä olen lopulta aika turha. Mulla ei ole paikkaa tässä yhteiskunnassa. Ja lopulta sitähän me kaikki halutaan: tulla hyväksytyksi, löytää paikkamme. Mulla ei vaan sellaista ole, ei tule olemaan. Mä en ikinä tule opiskelemaan. Mä en ikinä tule menemään töihin. Mä en ikinä tule löytämään itselleni omaa perhettä. Alle parikymppisenä sitä vielä ajatteli jotenkin että mulla ois toivoa vielä vähäsen. Mut kun on lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä sitä vaan alkaa hyväksyä kylmät faktat. Mä olen turha.

Ongelma on siinä, etten vastaa minkäänlaisia ihanteita tai vaatimuksia. Ei ilman jalkoja voi juosta, tai ilman käsiä tehdä pikkutarkkaa sormityötä. Mä olen kädetön, jalaton ja lähes päätön. Sairas. En kovin kaunis. En laiha. En tavallisen näköinen. Musta ei vaan yksinkertaisesti voi tulla mitään. Tuntuu niin väärältä olla täällä. Kun vanhemmat joutuvat katsomaan sivusta kun tyttären elämä valuu kaivosta. Kun se ei koskaan saa "punainen tupa + perunamaa + lapset + koira" -yhdistelmää - tai edes osaa siitä. Kun se ei koskaan mene kouluun tai töihin. On varmaan hauskaa kun muiden perhetuttujen lapset menevät pian naimisiin, ovat töissä/opiskelevat. Ja kun joku kysyy et "mitä Elinalle kuuluu, opiskeleeko se jossain vai?" niin ei voi vastata juuri mitään. Mä säälin mun ympäristöä, olis niin paljon parempi jos mua ei olisi. Itsemurhan tuoma häpeäkin olisi luultavasti helpommin kestettävissä kuin se, että tytär elää - mutta ei elä.

Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi koska olen vielä täällä. Koska olen heikko ja laiska ja saamaton enkä ole vielä tappanut itseäni. Tuntuu että se on väärin kaikkia kohtaan. Kun olen saanut kuulla ääneen sen, että perhettä hävettää minä, kaikkineen, minä. Monet yrittävät tsempata, kaverit ja ystävät, mutta he eivät elä mun kanssa niin tiiviisti. Eivät he joudu kokemaan häpeää mun takia. Eivätkä he tiedä mun häpeää, eivät vaikka kertoisin siitä. Mä häpeän että olen elossa. Mä häpeän että en ole jaksanut tappaa itseäni. Koska sitä se eniten on. Mä en jaksa tehdä asialle mitään. Mä olen huono. Mun elämä voi tuntua musta ihan ok -tasoiselta, ajoittain. Mutta se ei oikeuta mua tuottamaan tuskaa muille. Se ei oikeuta mua elämään.

Joskus toivon normaalia elämää, useimmiten en elämää ollenkaan. Ei, mä en ole lopussa. Ei, tää on vain kylmä fakta et mun elämä on paskaa useimpien näkökulmasta jatkuvalla syötöllä. Ei, mitään ei ole tapahtunut, joka saisi mut "rikki". Mä olen tällainen. Rikkipaskayhyyhyy. En usko että mua voi korjata. En vain usko. Miksi voisi? Kuka voisi? Haluanko mä edes, että joskus kolmevitosena oon siinä kunnossa että voin aloittaa parikymppisen elämän? Mennä kouluun, jossa on mua yli kymmenen vuotta nuorempia ihmisiä? Mennä töihin ensimmäistä kertaa elämässäni? En. Mä en halua. Mä olen menettänyt jo sen ajan, jolloin mun ois pitänyt elää. Mä en saanut koskaan mahdollisuutta. Kiitos skitsofrenia, kiitos mielenterveysongelmat, kiitos vitusti.

Ihan turha sanoa et "sul on vielä mahdollisuus", jos olet alle kaksvitonen ja sulla on elämä. Ihan turha sanoa et "mitään ei ole menetetty", jos et ole kokenut tätä. Teidän pitäis vaan sääliä mua. Ei sen takia, että mulla on paska elämä ja sellaisia pitää sääliä. Vaan sen takia että mä olen syntynyt. En edes vittu osaa selittää tätä. Ole onnellinen, jos olet normaalipainoinen tai edes lähellä sitä. Ole onnellinen, jos osut lähelle länsimaista kauneusihannetta, tai olet jopa kaunis. Ole onnellinen, jos sulla on koulutus, koulupaikka, työpaikka tai muu vastaava. Ole onnellinen, jos sulla on ystäviä tai kavereita, joita näet usein. Ole onnellinen, jos pystyt asumaan itsenäisesti. Ole onnellinen, jos jaksat tehdä elämässäsi asioita joista nautit. Ja pidä se turpas kiinni siitä että tiedät mitä mun elämä on.

Ja ne ketkä sanoo, että tää on itseaiheutettua, tää mun elämättömyys. Ehkä se on. Ehkä mä valitsin mielenterveysongelmat ja sairauden. Ehkä mä valitsin paskan lapsuuden, koulukiusaamisen ja masentuneen mielenlaadun siinä missä syntymänkin. Tai ehkä mulle ei vain annettu mahdollisuutta valita. Mut pointtina: en jaksa tapella tästä. Aika, joka on mennyt, on mennyt. Mä en saa takaisin vuosia, vuosia, vuosia joita en ole elänyt. Joten turha avautua siitä. Mä olen vain toivoton. Että miten nousta suosta, joka ei ole fyysinen suo, vaan paskakasa sun pään sisällä? Mun jalat on tässä, lattialla, ei lainkaan suossa, joten miten mä nostan ne sieltä? Hyvin sekavaa. Älkää kysykö, en minä tiedä. En ehkä haluakaan tietää. Totuus satuttaa, aina. Muistakaa se, lapsoset. Aina, lopulta.

np: Placebo - Kings of Medicine

2 kommenttia :

  1. Samaistun täysin, varsinkin toi 35 vuotiaana -kohta! Ai että se osui ja lujaa.

    "Monet yrittävät tsempata, kaverit ja ystävät, mutta he eivät elä mun kanssa niin tiivisti" herätti myös ajatuksia, ehkä vähän off-topic, mutta kuitenkin. Kun usein kirjotan että tunnen olevani yksin jne ja sitten joku tulee sanomaan että "on sulla mut, et sä olet yksin!", niin argh. Kun ne kaverit ei elä mun kanssa tiiviisti. Me nähdään ja puhutaan joskus, mutta se ei ole sama asia. Kukaan ei ole mun elämässä tiiviisti (paitsi äiti) ja haluaisin kai jotain tiiviimpää. Mullakaan ei ole elämää, ja se vituttaa. Vituttaa myös, kun seurustelukumppanin, kavereita ja koulu- / työpaikan omaavat, ELÄMÄN omaavat valittaa, ettei niillä ole elämää.

    Oon miettinyt että ehkä mulle ei koskaan voi tulla sellaista perus-elämää mitä tässä yhteiskunnassa vaaditaan, mutta jos siitä tulis ees jotain miellyttävämpää kuin nykyhetki. Koitan siis sanoa, että kunpa säkään et ottaisi paineita liikaa siitä häpeääkö muut sua tai pitäisikö sun olla töissä / koulussa. Sun työ on tällä hetkellä selviytyminen. <3

    VastaaPoista
  2. mmhmhmhmhmhmh. mä yritän muistaa mut joskus sitä vaan... ääh. :D en jaksa vastata mitään järkevää, aivot huutaa tyhjyyttä :( mut kiitos kommentista!

    VastaaPoista