Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Hetket, voikukan terälehdet syksyisin, tiedäthän


Väsyttää ja ahdistaa. Taas. Eilen otin kymmenen Truxalia kerralla vain jotta näkisin onko koko lääkkeestä millään annoksella apua. Ei näköjään ole. Lääkitykseen palaamme seuraavassa hoitokokouksessa. Odotan syksyä. Odotan hetkeä jolloin jaksaisin tappaa itseni. Nyt leijun jossain välinpitämättömyyden ja epäkiinnostuksen tilassa, jossa on sama olenko elossa vai en. Musiikki pauhaa kuulokkeissa niin kovalla volyymilla, että tuntuu kuin leijuisin basson tahdissa - enkä saa sanoista selvää. Mulla ei ole oikeastaan hyvä eikä paha olo. Ei vaikka ahdistaa ja väsyttää ja tekee kaikkea. Mä vain... olen. Tyhjää.

Eilen pelattiin korttia (Bang!) jätkien kanssa. Lopulta meni politiikaksi ja vakavaksi ja sain kuulla et eiköhän me voida Elina kaikki myöntää ja sanoa ettet sä tuu koskaan menemään töihin. Tavallaan helpotuin (nekin on sitä mieltä, joku on mun puolella, mun ei ehkä sittenkään tarvi pystyä vaan voin keskittyä vain itseeni), toisaalta se tuntui pahalta (olen turha). Mutta ehkä enemmän helpotuin. Vaikka eihän se ole kivaa. Kun tulee syksy. Sitten kaikilta osin kuitenkaan. Kaikki menevät töihin, kouluun, tekevät asioita. Mä vain olen. Turha. Tyhjää. Ja ulkopuolinen. Mä en voi keskustella niistä asioista, jotka on suurimmalle osalle täysin normaaleja. Tai voin tietysti osallistua keskusteluun, mutta ei mulla ole kokemusta, ei minkäänlaista kosketuspintaa yliopistoihin korkeakouluihin työpaikkoihin kursseihin pisteisiin tuloksiin palkkoihin. Ah.


Korvat tottuvat musiikin volyymiin ja tekisi mieli laittaa lisää volaa. Hampaasta on lohkennut pala, kieli etsiytyy terävään kohtaan jatkuvasti. Jalkoja särkee taas ja aina vain. Mä en tiedä mikä mua vaivaa. Se seuraava hoitokokous on kai syyskuussa. Apua pitäisi kestää vielä kuukauden verran. Seuraava aika ensi viikon keskiviikkona vasta. Ei siinä mitään, enhän mä sieltä mitään apua edes saa. Vain vähän olankohtautuksia ja jos se on dissosiatiivista niin ei tähän lääkkeet auta ja jekkujekkuhan tässä on että mulla ei ole voimia ponnistella vastaan ja nousta täältä jostain mihin olen kadonnut. Mä en jaksaisi. Tekisi mieli tehdä itselleen jotain, mutta musta on imetty kaikki voimat, mä en jaksa enää kuin toimia koneena, jota ei voi pysäyttää kunnes akku loppuu.

Olen taas tuhlannut rahani (tai lähinnä unohtanut että olen tuhlannut tän kuun rahat menneinä kuukausina) ja kaikki on vaikeaa - tai olisi jo muutenkin. Korvia särkee musiikista. Ehkä se on vain silmälasit + kuulokkeet -yhdistelmä. Oon täynnä hyttysenpistojen aiheuttamia paiseita ja kutian. Silti - vaikka rahatilanne on taas ja aina vain paska - olen tilannut asioita ja odottanut niiden tuloa (eivät tulleet tänään). Mut en saa mistään muusta tyydytystä kuin materiasta. Jos ei olis materiaa, mä oisin jo haudassa. En tosin tiedä olisiko se kovinkaan huono juttu. En vain tiedä mitä tekisin edes tässä hetkessä. Kehoon sattuu ja mieleen sattuu ja väsyttää.

Hirveetä valitusta taas. En muista mitä olen tehnyt aamulla. Noin esimerkiksi. Elämä on yhtä sumua ja vieraan tuntuista kurapaskaa. Haluaisin vastauksia, tietoa, apua, pelastajan ja pelastuksen. Toisaalta en tiedä oisko musta silti kohtaamaan elämää. Mä en vaan... osaa elää. Tai jos osaan niin pieniä hetkiä kerrallaan, jonka jälkeen mun pitää kadota epäelämään pitkiksi ajoiksi. Mun elämä on merkityksetön ja tarkoitukseton. Jos mä katoan, maailma jatkaa samalla radallaan. Yksittäinen ihminen on maailmankaikkeuden näkökulmasta ei-mitään. Ja mä olen vain yksi ihminen. Yksi turhaakin turhempi ihminen.

np: Djerv - Immortal

3 kommenttia :

  1. Hngh sama... 24v eikä minkäänlaista työkokemusta tahi koulutusta peruskoulun jälkeen -___- Ikävintä on pelko siitä, että kaikki oikeat aikuiset - jotka on tehneet töitä 12-vuotiaasta saakka tms - salaa dissaa vaikkeivät kerrokaan. Tai ehkä ikävintä on se, että pelkää itsekin: olenkohan sittenkin ihan vain laiska?

    Toisten aamu alkaa kuudelta. Mulla ei ole aamua ollenkaan, vain vuorokaudenaikoja jolloin olen jostain syystä hereillä. Tuntuu siltäkin, että kaikki muut sairastavat ja kuntoutuksessa olevat ovat ahkerampia ja tekevät enemmän töitä kuntoutumisensa eteen. Mie vain en. Mie vain mätänen ja sanon hoitajille ohjaajille lääkäreille "en mie tiiä"

    Niin ja materia. Kaupungissa ollessa vain materia tuntuu joltain, mettässä isän luona sentään tulee jotain käsitystä oikeista tunteista, kyllä näköjään vielä sentään maailman kauneuskin voi joskus pärähtää. Ehkä on vielä toivoa!

    VastaaPoista
  2. ah, niin tuttuja ajatuksia. "vain vuorokaudenaikoja jolloin olen jostain syystä hereillä" on niin totta.
    ja luonto, se toimii kyl aina välillä. sillon ko on tarpeeks täällä tajutakseen jotain sen kauneudesta. ehkä on vielä toivoa... :)

    VastaaPoista